Sugar Sweet Christmas

Jätettyämme Boholin, tai tarkemmin Panglaon saaren taaksemme, otimme suunnaksemme viereisen Negroksen saaren ja sen kaakkoisosassa sijaitsevan Dumagueten kaupungin. Vietimme kyseisessä, varsin viehättävässä kaupungissa, muutaman päivän lähinnä jouluvalmisteluja tehden, jonka lisäksi kävimme tekemässä kaksi sukellusta saaren eteläpuolella sijaitsevalla Apo Islandilla. Jouluaaton aattoona olikin sitten jo aika jatkaa matkaa joulunviettopaikkaamme, Sipalayn kaupungin edustalla sijaitsevalle Sugar Beach nimiselle rannalle.

Saavuttuamme pelipaikoille 6 tunnin bussimatkan ja lyhyen bangka-kyydin jälkeen, olimme lähes heti vakuuttuneet, että paikan valintamme oli osunut aivan nappiin. Ja näin jälkikäteen voi todeta, että olimme totta tosiaan enemmän kuin oikeassa! Tämä hiukan eristyksissä oleva ranta, joka koostuu vain neljästä pienhköstä resortista sekä yhdestä paikallisten pikkukylästä, tarjosi aivan täydelliset olosuhteet joulunviettoon; rauhallisen rannan, kauniit maisemat upeine auringonlaskuineen, rennon ilmapiirin, mukavat bungalowit sekä ennen kaikkea äärettömän hienoja ihmisiä niin valitsemamme resortin, Sulu-Sunsetin henkilökunnan kuin myös sen asiakkaiden osalta.









Joulupyhien aika koostuikin osaltamme pääosin tästä upeasta seurasta nauttien. Päivisin nautimme yhdessä auringonpaisteesta, turkoosissa meressä uimisesta ja illat kuluivat joko nuotion ääressä istuskellen tai baarissa kaikesta maan ja taivaan väliltä turisten, sekä toki oluesta ja muista virvokkeista nauttien. Jouluaattona vietimme toki silti hetken vain meidän neljän kesken. Söimme jouluateriamme omalla terassillamme sekä jaoimme lahjamme, jotka tällä kertaa olivat ilmestyneet joulukuusen ympäristön sijasta minun ja Juhanin bungan riippumaattoon. Vaikka jouluateriamme olikin tällä kertaa varsin erilainen perinteisestä suomalaisesta versiosta, onnistuimme silti urakoimaan itsemme perinteiseen jouluähkyyn ja joululahjojen jako sujuikin tutussa kylläisessä ilmapiirissä.









Jouluruokien sekä erityisesti –juomien sulattelujen jälkeen oli meillä vain vuorossa kaksi lepopäivää, ennen kuin oli aika jättää jopa poikkeuksellisen haikeat jäähyväiset tälle aivan upealle paikalle. Paikalle, jonne on joskus aivan pakko palata takaisin. Vaihdoimme siis eilen muutamat yhteystiedot uusien tuttavuuksien kanssa, jonka jälkeen hyppäsimme veneeseen ja otimme suunnan kohti Negroksen saaren suurinta kaupunkia, Bacolodia.

Matkantekomme näytti aluksi tyssäävän jo lähes alkumetreille. Emme nimittäin todellakaan olleet ainoat, jotka olivat suuntaamassa samaan suuntaan kanssamme. Filippiiniläisten ollessa käytännössä kaikkien kristittyjä, oli ihmisiä luonnollisesti sankoin joukoin palaamassa joulunvietoistaan takaisin kohti kaupunkeja. Pari ensimmäistä bussia olikin yksinkertaisesti niin täynnä, ettei meillä, saati rinkoillamme, ollut mitään asiaa mahtua kyytiin. Onneksemme, muutaman ohi kulkeneen bussin jälkeen mestoille saapui menopeli, jonne me kaikki neljä kamoinemme juuri mahduimme. Samalle pysäkille tosin jäi vielä eräs paikallinen perhe (myös suuret kantamukset omaten) odottamaan seuraavia busseja, varsin auliisti meille tätä ensimmäistä mahdollisuutta tarjoten. Jälleen yksi osoitus tämän kansakunnan ihmisten ystävällisyydestä.

Ääriän myöten ahdatussa bussissa varsin tuskallisten kuuden tunnin lusimisen jälkeen, saavuimme vihdoin Bacolodiin juuri auringonlaskun aikaan. Uupuneina ja perseet kipeinä, tsekkasimme itsemme vain erääseen hotelliin sisään, kävimme syömässä ja hoitamassa pakolliset pankkiasiat (Palawanilla ei ole automaatteja kuin viimeissä kohteessamme, Puerto Princesassa) ennen kuin vetäydyimme aikaisin yöpuulle. Seuraavana aamuna kun herätys aikaisen lentomme johdosta olisi jo epäinhimilliseen puoli neljän aikaan aamulla.

Aamuvarhain tänä aamuna koimme suhteellisen kuumottavan taksikyydin lentokentälle. Allamme ollut kottero kuin juuri ja juuri pysyi liitoksissaan, natisten hullun lailla jokaisessa pienimmässäkin matkan varrella olleessa tienurassa ja kuopassa (ja näitähän riitti!). Myöskään avuttomista ajovaloista johtunut kuskimme tiehen pälyilevä katse ei ainakaan rauhoittanut mieltämme, erityisesti liian lyhyiksi jääneiden yöunien aiheuttamasta hiukan psykedeelisestä olotilasta johtuen. Pääsimme kuin pääsimmekin kuitenkin turvallisesti perille ja hyppäsimme ensimmäiselle lennollemme kohti Manilaa. Koska vaihtolentomme Manilasta kohti Busuangan saarta kohden lähti vasta reilu kuusi tuntia Nino Anoyn kansainväliselle lentokentälle saapumisemme jälkeen, päätimme lähteä aamupalalle kohti kaupungin keskustaa.

Kaupunginosat, jossa Manilassa kerkesimme pienen kierroksemme aikana vierailla, yllättivät meidät kaikki positiivisesti. Kaaos, ahtaus ja köyhyys loistivat poissaolollaan ja joka puolella oli itse asiassa jopa oudon autiota, vihreätä, siistiä ja väljää. Olimme toki tietoisia siitä, että vierailimme vain kaupungin paremmilla alueilla, mutta silti mietimme Juhanin kanssa mahdollista muutaman päivän stoppia takaisin pääkaupunkiin, siinä vaiheessa kun tiemme Jeren ja Jennin kanssa kolmen viikon päästä eroavat.

Manilasta jatkoimme siis iltapäivällä tänne Busuangan saarelle ja Coronin kaupunkiin, jonne saavuimme muutama tunti sitten. Täällä olisi tarkoitus viettää joitakin päiviä, ennen kuin matkamme jatkuu kohti Palawanin saarta, etukäteisodotusten perusteella yhtä Filippiinien aikamme suurimmista kohokohdista.

Coron kuittaa ja toivottaa teille kaikille mitä parhainta uutta vuotta! Palataan asiaan vuoden 2010 puolella.

B stands for Bohol, Beaches and Butterflies

Päätimme jättää Malapascuan hiekat taaksemme tiistaiaamuna sekä jatkaa matkaamme tänne Boholin lounaisosan edustalla sijaitsevalle Panglaon saarelle ja sen suosituimmalle rannalle, Alona beachille. Rannalla botskikyytiä mantereelle tiedustellessamme, jouduimme täällä Filippiineillä ensimmäisen onnistuneen ukotuksen uhriksi. Tai ukotus on ehkä väärä termi kuvaamaan tilannetta, sillä olimme koko ajan tietoisia siitä, mitä on tekeillä. Homma meni siis seuraavasti; kysyessämme seuraavan veneen lähtöaikaa ja hintaa kyydille, saimme vastaukseksi, että seuraava vuoro olisi peruttu ja pääsisimme matkaan vasta reilun tunnin päästä, mutta mikäli maksaisimme tuplahinnan, olisi kapteeni valmis nostamaan ankkurinsa samantien ja ajamaan mantereelle välittömästi. Emme halunneet, saati jaksaneet, jäädä tappelemaan asiasta, joten ilmoitimme homman olevan meille ok ja pääsimme aikataulullemme sopivaan aikaan eteenpäin. Tähän on lisäksi syytä todeta, että et todennäköisesti joka tapauksessa tunne itseäsi pahemmin huijatuksi, maksaessasi 45 minuutin venekyydistä kokonaiset 1.5 euroa.

Cebun satamaan saavuimme hyvissä ajoin hikisen sekä pomppuisen bussikyydin jäljiltä ja saimme piljetit pikavenekyytiin kohti Tagbilarananin satamakaupunkia. Oli mielenkiintoista huomata, että satamassa turvatarkastukset olivat samalla tasolla lentokenttien kanssa. Kävelimme siis metallinpaljastimien läpi, kaikki laukkumme läpivalaistiin, jonka jälkeen vielä reipas huumekoira nuuhki koko omaisuutemme läpi. Erittäin hyödyllinen proseduuri, sillä Filippiineillä erittäin runsas osa väestöstä kantaa säännöllisesti jotain ampuma-asetta taskussaan. Kaikki vaarallisiksi luokitetut välineet, kuten esimerkiksi Kimmon laukussa ollut Leatherman, takavarikoitiinkin matkan ajaksi ja luovutettiin kyydin jälkeen satamassa lauttahenkilökunnan toimesta takaisin. Oli ehkä hivenen kuumottavaa huomata, kuinka paikalliset lunastivat aseensa takaisin, löivät lippaan sisään ja iskivät aseen tämän jälkeen takataskuunsa.

Koska olimme ainoat turistit, jotka Tagbilaranin satamaan kyseisellä lautalla saapuivat, pystyimme neuvottelemaan minivanikyydin Alona beachille meille varsin suotuisaan hintaan. Päästyämme vihdoin koko päivän kestäneen matkustamisen jälkeen vihdoin perille, olikin vielä vuorossa poikkeuksellisen massiivinen kämpän etsintäoperaatio. Kaikki mestat kun olivat joko täynnä tai liian tyyriitä mahtuakseen meidän budjetteihimme. Noin puolentoista tunnin intensiivisen tiedustelurumban jälkeen saimme viimein sopivat majoitukset meille jokaiselle.

Seuraavana aamuna starttasimme edellisenä iltana vuokraamamme tila-auton ja kuskin kanssa kohti Boholia ja siellä meitä kiinnostavia kohteita. Kimmo oli neuvotellut lystille jälleen varsin passelin hinnan, sillä 7 tunnin kierros tulisi maksamaan yhteensä vain kolmisenkymmentä euroa, eli kuusi euroa per pääty. Aloitimme rundimme Tarsier Conservation Centeristä, jossa uhanalaisia Filippiinien Tarsiereja,eli paremmin kummituseläiminä tunnettuja yksilöitä seurattiin ja tarpeen tullen myös ruokittiin sekä hoidettiin. Näitä varsin suloisia otuksia pääsee yleensä perus turistiseteissä väijymään pieniin häkkeihin ahdattuina, mutta tiedustelupartiomme oli ottanut tästä vaihtoehtoisesta, huomattavasti eettisemmästä vaihtoehdosta selvää ja kuskillemmekin tämä rasti oli ok, joten pääsimme tuijottelemaan näiden otusten suuria silmiä (molemmat silmämunat ovat muuten eläimen aivoja suurempia) niiden luonnollisessa ympäristössä, sademetsässä.





Kummituseläimet hyvästeltyämme, jatkoimme matkaa kohti Boholin tunnetuinta nähtävyyttä, Chocolate Hillsejä. Nämä kartionmuotoiset kukkulat, jotka kuivalla kaudella muuttuvat ruskean värisiksi näyttäen näin ollen suklaapeitteisiltä ja joita alueella on yhteensä yli 1000 kappaletta, olivat aikoinaan korallipeitteisiä kumpuja merenpohjassa. Miljoonien vuosien saatossa, mannerlaattojen liikkeiden myötä, syntyi kuitenkin Boholin saari ja suklaakukkulatkin saivat alkunsa. Kovasti hehkutusta saanut kohde oli kuitenkin meille melkoinen pettymys. Vierailuajankohdallamme oli toki merkitystä, sillä kukkulat loistivat vielä vihreän, eivätkä ruskean sävyisinä ja olimme mestoilla hiukan ennen keskipäivää, auringonnousun sekä –laskun tarjoessa varmasti vaikuttavimmat näkymät alueella.





Pakollisten kukkuloista ottamiemme fotojen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti lähistöllä sijaitsevaa Butterfly Parkia. Paikka oli ehkä koko päivän positiivisin yllätys, sillä itse en ainakaan etukäteen ollut perhosista kovinkaan innostunut, mutta erinomaisen oppaamme ansiosta keissistä jäi oikein hyvä maku suuhun ja omalle kovalevylle tallentui paljon tietoa perhosten ihmeellisestä maailmasta. Voisinkin tässä esitellä muutamana ainakin meitä eniten kiinnostaneen detaljin. Perhosten elämänsykli toukasta perhoseksi kestää kokonaisuudessaan pidempään, kuin elo varsinaisessa perhosen olomuodossa, tämän jakson ollessa vain 14-21 päivää. Suurimman osan elämästään urokset käyttävät joko paritellen tai parittelukumppania etsien. Osa lajeista onkin kehittänyt varsin edistyksellisiä keinoja vastakkaisen sukupuolen houkuttelemiseksi, parhaimpana esimerkkinä eräs laji, joka pystyy erittämään ilmaan suklaantuoksuista hormonia, houkutellen näin makeannälkäiset naaraat luoksensa. Homma ei siis juurikaan eroa meidän miesten naisystävillemme ostamista suklaarasioista vastalahjojen toivossa. Naaraat puolestaan eivät liikaa energiaa parittelukumppanin etsintään käytä, sillä nämä raukat kun eivät voi paritella kuin kerran elämänsä aikana Pientä lohtua kauniimman sukupuolen edustajalle tuonee kuitenkin se fakta, että yksi sessio kestää aina kuudesta kahteenkymmeneenneljään tuntiin saakka. Mieskunto on siis perhosilla kohdallaan.

Loput päivän ohjelmaamme kuuluvista kohteista; riippuva silta, Filippiinien suurin vankeudessa elävä käärme (8-metrinen Python), Boholin vanhin korallikivestä rakennettu kirkko ja itselle merkitykseltään hiukan epäselväksi jäänyt patsas eivät synnyttäneet meissä kenessäkään mitään tajuntaa räjäyttäviä tuntemuksia, joten vierailimmekin jokaisella kohteella vain pikaisesti ennen paluutamme takaisin tukikohtaamme.









Torstaina oli vuorossa jälleen sukellusta ja tällä kertaa Jerekin pääsi jo pykälään, Juhanin tosin joutuessa edelleen jättämään vedenalaiset aktiviteetit väliin. Keli oli vihdoin muuttunut aurinkoiseksi, joten näkymät pinnan alla pääsivät lisääntyneen valon ja parantuneen näkyvyyden ansiosta paremmin oikeuksiinsa. Vaikkemme tällä kertaa nähneet mitään erityisen poikkeuksellista, oli molemmat kohteet silti ensiluokkaisia ja kaikilla oli dyykkien jälkeen fiilis korkealla.





Aurinkoiseksi kääntynyt keli onkin nyt jatkunut yhtäjaksoisesti muutaman päivän, joten olemme ottaneet ilon irti ja köllötelleet viimeiset pari päivää rannalla, mitään sen kummempaa tekemättä. Merivesi on muuten täällä niin suolaista ja kelluttavaa, että se on varmasti tehnyt vastaavaa hallaa paikalliselle uimapatjabisnekselle kuin finanssikriisi maailmantaloudelle. Vedessä lilluessa kun ei tarvitse kuin levittävää raajansa ja pitää edes hiukan ilmaa keuhkoissaan pysyäksessään mukavasti pinnan päällä. Kuumalla ilmalla ei lainkaan pöllömpi vaihtoehto maata meressä, rannalla lötköilyn sijaan.

Huomenna olisi jälleen tarkoitus vaihtaa maisemaa ja ottaa suunta kohti Negroksen saarta. Hieromamme pläni on viettää muutama yö Dumagueten kaupungissa, josta käsin on mahdollista käydä tekemässä sukelluksia Apo Islandin ympäristössä oleville kohteille, joiden on määrä olla yksiä Filippiinien ehdottomasti parhaista sukelluspaikoista. Joulua siirryymme viettämään 23. päivä Sipalayn kaupungin edustalle olevalle Sugar Beachille, josta olemme jo varanneet afrikkalaishenkisen majoituksen kuudeksi yöksi. Tässä vaiheessa onkin siis aika lähettää mitä lämpimimmät jouluntoivotukset kaikille teille rakkaille ystäville ja perheenjäsenille sinne kotiin. Lupaan, että olette jouluna poikkeuksellisen vahvasti mielessäni.

Destination Philippines

Saavuimme Juhanin kanssa hyvissä ajoin Kuala Lumpurin LCCT terminaaliin Manilaan suuntautuvaa yölentoamme varten. Joimme kahvit, söimme hiukan iltapalaa ja surffasimme netissä hetken ennen kuin siirryimme check iniä kohti. Olimme pakanneet reppumme majapaikassamme omasta mielestämme sallitun alle 15kg:n painoisiksi, mutta punnittuamme rinkkamme kentällä, totuus oli toinen. Joko aliarvioimme käsivarsiemme lihakset tai sitten Cebupacificairin (jolla on aivan törkeän kovat hinnat ylipainosta) vaakaa oli säädetty näyttämään todellista painoa enemmän. Alkoikin aivan mieletön säätö, jossa sulloimme käsimatkatavaramme äärimmilleen ja viimein saimme kahden rinkkamme yhteispainoksi tasan 30kg.

Yölentomme sujui hyvin pienin yöunin, johtuen lähinnä koko matkan ajan parveilleista lentoemännistä myyntikärryjensä kera sekä turhan ahtaista istumatiloista. Myöskään valoja ei sammutettu kokonaan missään vaiheessa matkamme aikana. Väsyneinä saavuimme Manilaan puoli tuntia aikatauluamme edellä. Passien tarkastusjonossa treffasimme Jeren, joka tiedusteli, olimmeko saaneet matkatavaramme suoraan Cebuun saakka, sillä Bangkokin kentällä vastaavaa palvelua ei ollut, vaan tavarat piti hoitaa itse myös jatkolennolle. Ilmoitimme, että meille kyllä luvattiin tavaroiden menevän suoraan lopulliseen määränpäähämme ja laukut oli vielä varustettu asiaankuuluvin tarroin. Päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi käydä tarkastamassa, josko rinkkamme löytyisivät hihnalta, jossa oman lentomme tavarat pyörivät. Ja löytyiväthän ne. Asiasta lentoyhtiömme asiakaspalvelutiskilta hiukan närkästyneenä tiedusteltuani, sain varsin järkeenkäyvän selityksen; olimme saapuneet uuteen maahan, joten valtion määräyksestä jokaisen oli itse kuljetettava kaikki matkatavaransa tullin kautta, jonka jälkeen transit-henkilökunta hoitaisi laukkumme jatkolennollemme. Meille tätä ei kukaan vaan viitsinyt Kuala Lumpurin check-in tiskillä kertoa. No onneksi treffasimme Jeren ja Jennin Manilassa ja emme heidän kommenteista viisastuneina jättäneet rinkkojamme hyväuskoisina luojan armoille.

Ensimmäiset merkit saapumisesta kristinuskoa harjoittavaan maahan saimme jo Manilan kentällä jatkolentoamme odotellessa. Suuri osa eri palveluja tarjoavien yritysten henkilökunnasta oli pukeutunut tonttulakkeihin, hyvän joulun ja uuden vuoden toivotuskylttejä näkyi joka puolella ja joululaulut soivat lähes kaikissa stereoissa. Niin soi myös jatkolennollamme, kuten oli kuulemma soinut jo läpi yön Jeren ja Jennin Bangkokista Manilaan suuntauneelle lennolla. Omalla lennollamme Manilaan näin ei ollut ja asiaa pureskeltuamme totesimme ykskantaan, että islaminuskon ja kristinuskon vastakkain asettelu on sen verran suuri, ettei muslimimaasta, toisin kuin buddhistisesta maasta, lähteneissä lennoissa sovi kristinuskoon kuuluvia juhlamenoja suorittaa.

Nappasimme Cebu Cityn ulkopuolella, Mactanin saarella sijaitsevalta lentokentältä mittaritaksin kohti kaupungin keskustaa, määränpäänämme uptownin ja downtownin välimaasto, jossa suurin osa lähes miljoonan asukkaan kaupungin budjettimajoituksista sijaitsi. Jo matkalla silmiimme pisti suurta osaa filippiiniläisistä koskettava äärimmäinen köyhyys, jota ei suuressa mittakaavassa esimerkiksi Thaimaassa eikä eteenkään Malesiassa havaitse. Katulapsia, eri tavoin vammautuneita tai muuten vain heikko-osaisia ihmisiä parveili liikennevalojen jonoissa kolkuttelemassa autojen ikkunoihin, samalla rahaa kerjäten. Lisäksi edes hiukan paremmin toimeen tulevia kaupustelijoita, jotka pyrkivät saamaan päivittäisen elantonsa myymällä pakokaasujen täyttämän liikenteen keskellä vettä, mehua, hedelmiä, sanomalehtiä sekä lähes kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä tuli vastaan säännöllisin väliajoin. Huomionarvoista oli myös se, että kaikissa takseissa ovet pysyivät koko matkan ajan tiukasti lukittuina.

Regal Pension House nimiseen hotelliin sisään kirjautumisen jälkeen, lähdimme hankkimaan täydennystä lompakkoihimme sekä vatsoihimme. Automaatit Filippiineillä suoltavat ulos pääsääntöisesti vain 4.000-5.000 pesoa (60-75eur) muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, joten jouduimme valitsemaan tarkasti nostopaikkamme. Citybank tarjosi matkaraamattumme mukaan ainoana 15.000 peson kertanostoa, joten suuntasimme nokkamme sitä kohti. Saatuamme sekä rahavyömme että vatsamme täyteen ja Juhanin hankittua itselleen uuden maskin tulevia sukelluksia varten, suuntasimme äärimmäisen väsyneinä takaisin kohti majapaikkaamme. Koska kello lähenteli vasta viittä iltapäivällä, emme halunneet siirtyä heti yöpuulle, vaan jäimme juomaan muutamat tervetuliasoluet Filippineille saapumisemme kunniaksi.

Istuskellessamme hotellimme sisäänkäynnin edessä, saimme jälleen lisävahvistusta tiimiimme. Nimittäin Kimmo, jonka Juhani, Jere ja Jenni olivat tavanneet muutama kuukausi sitten, yllätys yllätys Koh Taolla, ilmestyi yhtäkkiä näkökenttäämme. Juhani oli toki sopinut, että koittaisimme treffata Cebussa, mutta sen tarkemmin ei asiasta vielä oltu keretty sopimaan. Mutta kuinkas ollakaan, kaveri majaili kanssamme samassa hotellissa. Pieni maailma.

Rupattelimme hetken aikaa ja kerroimme Kimmolle suunnitelmistamme jatkaa matkaa heti seuraavana aamuna kohti Cebun saaren lounaisrannikolla sijaitsevaa Moalboalin kaupunkia, joka on tunnettu erinomaisista sukelluskohteistaan, ja jossa Juhanin oli määrä aloittaa heti maanantaina vapaasukelluksen jatkokurssi. Kimmolle homma sopi mainiosti, joten seuraavana aamuna mukavien 12 tunnin yöunien sekä aamupalan jälkeen otimme suunnan kohti eteläistä bussiasemaa. Bussiasemalle saapuessamme kiinnitimme huomiota vahvasti aseistettuihin vartijoihin, jotka pitivät järjestystä yllä aseman portilla. Toinen huomionarvoinen seikka oli, ettei varsinaiseen asemarakennukseen ollut asiaa ilman 5 peson sisäänpääsymaksua. Nämä molemmat pitivät tietysti huolta siitä, ettei rikolliset ja kodittomat henkilöt parveilisi pitkin terminaalirakennusta ja –aluetta. Vastaavia järjestelyjä aseistettujen vartijoiden osalta olimmekin jo havainneet jokaisen hotellin, ostoskeskuksen ja muiden vastaavien rakennusten sisäänkäynneillä.

Saimme liput seuraavaan Moalboaliin lähtevään paikallisbussiin ja maksoimme noin 100km ja 3h kyydistä hurjat 70 pesoa eli yhden euron. Riittäviä jalkatiloja tai ilmastointia ei bussista toki löytynyt, mutta matka taittui silti ilman suurempia kärsimyksiä. Moalboaliin saavuttuamme, meitä odotti bussin ulkopuolella muutama innokas tricyclo-kuski, jotka enemmän kuin miellään kyyditsisivät meidät Panagsara nimiselle rannalla ja tarjoaisivat vielä budjettiimme sopivaa majoitustakin. Minimaalisen tinkaussession jälkeen hyppäsimme kyytiin ja noin 10 minuutin päästä saavuimme majatalon eteen, joka osoittautui pienistä epäilyistämme huolimatta varsin oivaksi valinnaksi.





Asettauduttuamme aloillemme ja levättyämme hetken, jatkoimme matkaa kaupungin toiselle varsinaiselle rannalla, White Sands Beachille, jossa Juhanin vapaasukelluskurssin järjestävä dyykkikoulu sijaitsi. Tapasimme koulun yhteydessä olevan resortin baarissa kaksi muuta suomalaismiestä, joiden kanssa sovimme juhlistavamme myöhemmin illalla 92. Suomen itsenäisyyspäivää. Kundit olivat jemmanneet muutaman viikon kestäneen reissunssa ajan tervasnapsipulloa tätä päivää varten ja heidän tarjouksensa juhlapäiväshoteista sopi meille paremmin kuin hyvin. Koska ilta oli vielä nuori, kävelimme pitkin rantaa ja tutkimme olisiko sillä meille muutakin tarjottavaa. Pistäydyimme lopuksi paikallisten suosiossa olevaan karaokebaariin ja tilasimme käsityskykyämme koetelleeseen 0,8€ hintaan litran pullon paikallista 7% olutta, joka ei edes osoittautuinut yhtään pöllömmän makuiseksi. Sivuhuomautuksena voisin vielä mainita, että pikkupullo kokista samaisessa baarissa kustansi 10 eurosenttiä. Jouduimmekin hetken aikaa ääneen ihmettelemään, mihin perustui etukäteen lukemamme pienet kuumotukset Filippiinien kalleudesta.





Itsenäisyyspäivän bileet minun, Jeren, Jennin, Kimmon ja aiemmin tapaamamme Pulla-nimisen kundin kanssa loppuivat sen verran kosteissa tunnelmissa, että seuraava päivä sujuikin pääasiassa lepäillen naapuriresortimme uima-altaalla, pilvettömästä taivaasta ja auringosta nautiskellen. Seurakseni sain vain Kimmon, sillä Juhani, joka oli fiksuna miehenä vetäytynyt edellisenä päivänä seurastamme hyvissä ajoin valmistautuen tulevaan 3 päivän urakkaansa, oli tekemässä vapaasukelluskurssiaan ja Jere sekä Jenni makailivat kämpillään, ilmeisesti edellisenä iltana hankitun pienen ruokamyrkytyksen kourissa. Koska veto meiltä jokaiselta Juhania lukuunottamatta oli enemmän täi vähemmän poissa, päätimme siirtää tiistaipäivälle suunnittelemiamme sukelluksia päivällä eteenpäin ja lähteä sen sijaan vähemmän energiaa vaativalle snorklausreissulle.

Edellisinä päivinä vallinnut aurinkoinen keli oli vaihtunut tiistaiaamuna pilviseksi, eikä kelissä ollut liiemmin kehumista lähdettyämme iltapäivästä snorklausreissulle yhdessä samalla botskilla Juhanin ja hänen kurssikavereidensa kanssa. Kohteinamme oli läheinen Marine Sanctuary sekä oman rannamme läheisyydessä oleva rantamatalikon jälkeinen drop off riutta. Mitään maata mullistavaa emme pinnan alla nähneet, mutta toki meille täysin uusia korallilajeja ja pikkukaloja spottasimme useita. Nautintoamme pilasi hiukan meriveden suht alhainen 27 asteen lämpötila sekä pinnan päällä vallinnut pilvinen, tihkusateinen ja tuulinen keli. Palelimmekin koko porukka paluumatkamme mantereelle.

Edellisen päivän ruokamyrkytyksen aiheuttama oksentelu sekä palelu snorklaussetillämme aiheutti Jerelle pienimuotoisen flunssan, joten hän sekä Kimmo, jota flunssa oli vaivannut jo hiukan pidempään, joutuivat skippaamaan keskiviikon sukellukset. Lähdimme matkaan siis Jennin kanssa kahdestaan, tosin itse suuntasin sukelluskoululle hiukan etukäteen, tarkoituksenani testailla koulun uima-altailla tuntumaa veden alla, nosteen hallintaa sekä paineentasauksen onnistumista ennen varsinaisia avovesisukelluksia, olihan edellisistä sukelluksistani kulunut jo lähes puolitoista vuotta. Homma sujui vanhasta muistista ilman ongelmia, joten fiilis ennen sukelluksia oli luottavainen ja innostunut.

Ensimmäinen kohteemme oli nimeltään Songpagwita, jossa jälleen rantamatalikon jälkeen alkoi käytännössä pystysuora, korallien hallitsema drop off syvälle syvyyksiin. Laskeuduimme ilman ongelmia suoraan 30 metriin, josta nousimme 50 minuutin aikana pikkuhiljaa ylöspäin. Ihailimme seinämällä kasvavia suuria, kirjavia korallilajeja ja näimme kaikenlaista makroa merihevosesta alkaen. Loppusukelluksemme aikana matkamme varrelle osui vielä 3 jättiläismäistä kilpikonnaa, joista suurin oli varmasti kaksi kertaa kookkaampi aiemmin näkemiini verrattuna. Kovasti haikailemaamme valashaita emme tietenkään taaskaan nähnyt, vaikka niitä oli alueella hiljattain useampiakin havaittu.

Toisen sukelluksemme teimme alueen ykkösspotilla, Pescador nimisen saaren ympärillä kasvavalla riutalla. Näimme mm. koko näkökentän peittäviä suunnattoman suuria sardiiniparvia, sukelsimme erääseen pystysuoraan tornimaiseen luolaan, joka olisi aurinkoisella kelillä ollut varmasti upeannäköinen, mutta kokonaisuudessaan ei tämä kakkossukellus noussut ensimmäisen veroiseksi. Takaisin veneeseemme noustuamme olimme Jennin kanssa silti enemmän kuin tyytyväisiä päiväämme ja molemmat olivat saaneet rahoilleen riittävän vastineen.





Koska säätiedotus lupaili Moalboalille edelleen pilvistä ja sateista keliä, olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että jatkaisimme matkaa takaisin Cebuun jo torstaina, aiemmin suunnittelemamme perjantain sijaan. Matkallamme, muutama kymmenen kilometriä ennen maalia, saimme muistutuksen Filippiinien suhteellisen kaaoottisesta liikenteestä. Bussimme ajoi nimittäin kolarin vastaantulevan motoristin kanssa, joka oli mitä ilmeisemmin lähtenyt ohittamaan täysin väärässä paikassa, eikä ollut kerennyt palaamaan omalle kaistalleen bussikuskimme voimakkaasta jarrutuksesta huolimatta. Kaikkien tilannetta todistaneiden helpotukseksi kuski oli törmäyksen jäljiltä tajuissaan ja varmasti säilyttää henkensä, vaikkakin toisen jalan polvesta alaspäin menettäneekin vakavan avomurtuman seurauksena. Ambulanssin lähdettyä paikalta ja suurimman hädän ollessa ohi, hyppäsimme seuraavaan Ceres Linerin bussiin, oman bussimme vaurioiduttua rytäkässä ajokelvottomaksi.

Kun saavuimme Cebuun, jätimme vain kamamme samaan hotelliin, jossa jo aiemmalla visiitillä yövyimme ja paukimme välittömästi kaupungin rajalla, Mandaue Cityn puolella sijaitsevaan immigration toimistoon pidentämään viisumimme 59 päivän mittaisiksi. Proseduuri oli simppeli ja hommasta jäi aikamoinen rahastuksen meininki. Jätit passisi ja anomuksesi tiskille, maksoit 3030 pesoa toiselle ja hait uuden viisumillisen passisi kolmannelta. Homman hoidettuamme, jatkoimme matkaamme jälleen Citybankiin kukkaroidemme täydennystä varten, sillä emme olleet varmoja milloin seuraavan kerran edes suht asiallisen kertanoston mahdollistavia automaatteja tulisi eteemme. Pakollisten asioiden ollessa hanskassa, päätimme jälleen vain ruokailla ja siirtyä kämpille lataamaan akkujamme seuraavaa matkustuspäivää varten.

Matka tänne Malapascuan saarelle sujui paahtavasta auringosta ja erittäin kuumasta päivästä huolimatta suht mukavasti. Kuskimme oli edellisen päivän kollegoihinsa verrattuna huomattavasti hillitympi, joka rauhoitti mieltämme, edellisen päivän tapahtumien ollessa vielä tuoreessa muistissa. Käytimme ensimmäisen päivän saaren yleiseen tutkailuun ja totesimme muun muassa hintatason nousseen selvästi, erityisesti majoituksen osalta. Päädyimmekin kukkaroitamme kiristäen kaikki viisi samaan huoneeseen, jossa tosin ei ole millään tavalla mitään valittamista. Ikkunastakin avautuu mukava näköala merelle, joka jälleen tulee näyttelemään pääosaa saarella viettämästämme ajasta. Sukellus on nimittäin se syy, miksi tänne ihmiset päätyvät.











Keli eilen oli vähemmän yllättäen kahden aurinkoisen matkustuspäivän jälkeen pilvinen ja muutama sadekuurokin huuhteli tätä pientä saarta. Nihkeän kelin johdosta emme tehneet juuri sen kummempaa kuin kävimme Kimmon ja Jennin kanssa sopimassa tämän päivän sukelluksista Exotic Divers nimisen lafkan kanssa (Jereä vaivaa edelleen Moalboalista hankkimansa flunssa ja Juhani puolestaan lepuuttaa hieman kipeytynyttä korvaansa vielä ainakin yhden ylimääräisen päivän ajan). Koska saaren sukellusten suurimpien houkutusten, Thresher Sharkien (suomeksi Kettuhai), spottaaminen on todennäköisintä aikaisin aamusta, oli meillä vuorossa aikainen herätys jo kello 4.15 aamulla, joten siirryimme myös yöpuulle varhain.

Hiukan heikosti nukutun yön jälkeen (huoneessamme on aivan helvetin kuuma ja pienen flunssan johdosta joutuu tuuletimen ilmavirtaa varomaan pääsemästä paljaalle iholle), sykimme ennen auringonnousua kohti sukelluskouluamme. Lähdimme matkaan auringonnousun aikaan ja vedessä olimme puoli seitsemän maissa. Laskeuduimme vain hiekkapohjaan 22 metrin syvyyteen ja jäimme odottelemaan kettuhaiden mahdollista ilmestymistä. 10 minuutin venailun jälkeen divemasterimme ilmoitti, että lähdemme vaihtamaan paikkaa paremman onnen toivossa. Ennen kuin kerkesimme pakenemaan paikalta, Kimmo kuuli jonkun toisen ryhmän sukeltajan vienosti kolisuttelevan tankkiaan ,kurkkasi taaksepäin ja siellähän se odottamamme otus olikin. Otimme mestat takaisin hiekkapohjaan ja tuijotimme tätä mielenkiintoisen näköistä haita seuraavat 20 minuuttia 6-10 metrin etäisyydeltä. Harmi, että keli oli jälleen pilvinen ja näin ollen näkyvyys yli 20 metrin syvyydessä ei ollut paras mahdollinen. Olimme silti koko poppoo fiiliksissä pintaan päästyämme, näitä harvinaisia ja ujoja kaloja kuin ei kovin monessa paikassa näillä pituusasteilla tavata.

Toisenkin sukelluksenkin teimme samaan, Monad Shoal nimiseen kohteeseen, sillä viimeisten päivien aikana oli suurikokoisia (5m) Mantoja nähty täällä iltapäivisin lähes päivittäin. Tällä kertaa tuuri ei osunut kohdallamme, joten sukelluksesta muodostui kohtuullisen tylsä, maatessamme puoli tuntia merenpohjassa tuijotellen horisonttiin. Joka tapauksessa päivän dyykeistä jäi oikein hyvä maku suuhun ja nyt onkin aika palkita itsensä muutamalla huurteisella San Miguelilla.

The Holy Trinity

Pyhä kolmyhteisyys; aurinko, meri ja hiekkaranta. Siinä varmasti kolme tärkeintä asiaa, jotka vetävät ihmisiä eteläisen Andamaaninmeren saarille, lähelle Malakansalmea ja Malesian rajaa. Myös meidän aikamme Koh Lipellä tulisi rakentumaan vahvasti näiden kolmen seikan ympärille.





Sain lauantai-iltana vahvistuksen, että kolmikkomme tulisi saamaan lisävahvistuksen sunnuntaina, kun Veera, helsinkiläistyttö, johon sekä Juhani ja minä olimme tutustuneet joitakin viikkoja aiemmin Koh Taolla, saapuisi huomenna Singaporesta Langkawin kautta saarelle. Vaikka triomme olikin toiminut moitteetomasti edellisen viikon, emme panneet lainkaan pahaksemme saadessamme jälleen lisää virtaa koneistoomme ja toivotinkin hänet tervetulleeksi sekä lupasin olla rannalla vastassa, kun tyttö sinne saapuisi.

Sunnuntaiaamun käytin rannalla makoiluun, uiden ja auringosta sekä helteeltä mukavasti viilentäneestä vienosta merituulesta nauttien. Teemu viipyi hetken seurassani hakeutuen kuitenkin ajoissa keskipäivän poltteelta suojaan, Juhanin puolestaan urakoidessa samanaikaisesti blogiaan ajan tasalle. Saatuani vähintään riittävästi aurinkoa, päätin käydä vielä suihkussa pesemässä merivedet ja rannan hienon hienot hiekanmuruset pois ennen kuin kello alkaisi olemaan niillä main, että minun olisi syytä olla rannalla Veeraa vastassa. Istuuduin resortimme viereiseen rantabaariin kahville ja viereeni liittäytyi eräs paikan työntekijöistä, Sang, joka lupasi auttaa etsimään Veeralle rannan tuntumasta edullisen majoituksen, matkustihan tyttö yksin, me olimme majoittuneet kolmen hengen bungalowiin ja majoitus keskimäärin saarella oli suhteellisen tyyristä. Veeran saavuttua hikisenä, jouduttuaan raahaamaan rinkkaaansa ja reppuaan keskipäivän helteessä noin kilometrin pituisen Pattaya beachin lähes toisesta päästä toiseen, emme kerenneet kuin tervehtiä, kun Sang jo ilmaantui positiivisten uutistensa kera ja ilmoitti, että vajaan sadan metrin päässä sijaitsevasta resortista löytyisi uudelle vahvistuksellemme hänen budjettiinsa sopiva huone. Sovimme vetäytyvämme molemmat pienelle levolle ja että treffaisimme koko joukko ennen pimeän tuloa ja lähtisimme sitten viettämään ensimmäistä yhteistä iltaa tällä, meidän kaikkien mielestä, paratiisinomaisella saarella.

Sunnuntai-illasta muodostuikin loppujen lopuksi varsin ekstaattinen. Ruokailtuamme ensin rannalla kynttilöiden valossa ja käytyämme drinkeillä eräässä rantabaarissa, päätimme viettää loppuillan omassa rauhassamme rannalla, kuun valossa uiden ja rannalla saronkiemme päällä olutta nauttien. Valmistelut suoritettuamme, levitimme sarongit vilteiksi ja avasimme bisset sekä skoolasimme ideallemme. Tölkit tyhjennettyämme, hyppäsimme edessämme rauhassa liplattelevien Andamaaninmeren aaltojen syleilyyn. Veden kirkkaus, lämpö sekä lähes täydenkuun loiste loivat yhdessä täydellisyyttä hipovan ilmapiirin. Tästä maagisesta hetkestä nauttiessamme totesimmekin ykskantaan, kuinka onnellisessa asemassa me juuri sillä hetkellä olimme. Fiilistelimme iltaa miesten kesken vielä lähes puoleenyöhön asti, Veeran vetäytyessä yöpuulle hiukan aiemmin. Kuin illan kruunuksi, tultuamme Juhanin kanssa tyhjentämästä rakkoamme rannan viereisistä puskista ja huokaistuamme käytännössä samanaikaisesti helpotuksesta, alkoi juuri tällä tismalleen samalla hetkellä viereisen rantabaarin ämyreistä eräs legendaarinen kappale, jonka sanat alkavat ”..just a perfect day..”. Emme voineet kumpikaan kuin virnistää toisillemme, mitä levein hymy kummankin kasvoilla.







Aamupalasta saamamme energiabuustin ja edellisen illan endorfiinien vielä jyllätessä kehossamme, päätimme maanantaiaamuna napata resortistamme ilmaiseksi saamamme polkuveneen allemme ja lähteä polkemaan tavoitteenamme kiertää saaren läntinen niemenkärki, päätyen lopuksi tutkimaan omaa rantaamme lähinnä olevaa Sunset beachia. Matkanteko polkuveneellä osoittautui sekä mukavaksi tavaksi viettää aikaa merellä että oivaksi kuntotreeniksi. Matka taittui tällä menopelillä tosin sen verran hitaasti, ettemme koskaan saavuttaneet määränpäätämme, koska kukaan meistä ei halunnut palaa keskipäivän paahtavassa auringosssa. Joka tapauksessa pari tuntia kului mukavasti polkimia vuorovedoin potkien ja aina välillä kristallinkirkkaassa vedessä virkistäytyen. Odotimmekin tämän kokemuksen jälkeen innolla seuraavaksi päiväksi järjestämäämme snorklauspainotteista saarihyppelyä läheisillä naapurisaarilla.





Syödessämme tiistaiaamuna aamupalaamme, ilmestyi vuokraamamme longtail-veneen kuljettaja rantaamme hyvissä ajoin ennen sovittua aikaa. Saatuamme asiaankuuluvat varustukset päivän ekskursiotamme varten vuokrattua, hyppäsimme veneen kyytiin ja otimme suunnan kohti Koh Hin Ngamia, joka on kuuluisa saaren rantoja hallitsevista sileistä ja ohuista kivistä. Pysähdyimme matkan varrella vielä eräälle avomerellä sijaitsevalle sukellusspotille, jossa totesimme kuitenkin samantien mereen hypättyämme snorklaamisen olevan mahdotonta lähestyvän täyden kuun aiheuttamien voimakkaiden virtausten johdosta. Koh Hin Ngamin rantapoukamalla virtauksia ei enää käytännössä ollut lainkaan, joten snorklaus siellä oli miellyttävää. Heti rannasta alkaneet korallimuodostelmat toivat mieleeni etäisesti Taolla sijaitsevan Japanese Garden-nimisen spotin, tosin sillä erotuksella, että täällä pinnan alla näkyi myös runsaasti kaloja. Olikin varsin piristävää jälleen pitkästä aikaa ihailla merenalaista elämää ja tämän johdosta tulevia sukelluksiamme Filippiinien vesillä alkoi odottamaan jo vesi kielellä. Snorklaussessiomme lopetettuamme, vietimme vielä hetken aikaa saarella edellä mainittuja kiviä ihmetellen ja itse rakensin kivistä myös oman pienen tornini muiden paikalla jo olleiden seuraksi.





Koh Hin Ngamin jälkeen vuorossa oli Koh Yang niminen saari, jossa koralliriutta ei ollut edellisen veroinen, joten päätimme jatkaa matkaamme suht nopeasti Koh Tarutaon kansallispuistoon kuuluvalle Koh Rawin saarelle. Söimme aluksi lounaaksi mukaan saamaamme paistettua riisiä ja kanaa sisältävän setin, lepäsimme hetken valkoista hiekkarantaa ja turkoosia vettä ihaillen, kunnes siirryimme rannan vieressä sijaitsevaa riuttaa tutkailemaan. Virtaus täällä oli jälleen voimakkaampi, mutta kulki rannansuuntaisesti siten, että aloituspisteestämme pystyi käytännössä lillumaan virran mukana sen suuremmin ilman omia ponnisteluja. Riutta täällä olikin komein päivän aikana näkemistämme ja myös merenalainen elämä oli runsain. Näimme lukuisten värikkäiden korallien, pikkukalojen sekä meritähtien lisäksi mm. pari kappaletta leijonakaloja sekä itse spottasin myös pienen merikäärmeen.







Viimeisenä päivän ohjelmassamme oli Koh Adang, alueen suurin saari, mutta silti jokseenkin koskematon. Mestoille saapuessamme kohtasimme myös ensimmäiset sadepisarat pitkään aikaan. Hyppäsimme veteen pakoon merivettä kylmempiä sadepisaroita ja tutkimme aluetta hetken, kunnes totesimme päivän olevan pikkuhiljaa pulkassa ja otimme suunnan takaisin kohti. Pieni tihkusade vaivasi koko kotimatkamme, aiheuttaen yhdessä avomerellä puhaltaneen tuulen kanssa ensimmäiset vilunväristykset sitten Pohjois-Thaimaassa viettämieni aikojen. Kotirantaan päästyämme merivesi tuntuikin aivan mielettömän lämpimältä ja viileyden tunne oli nopeasti poissa.

Olin toivonut viimeiseksi Lipellä viettämällemme päivälle aurinkoista keliä, mutta taivas oli pilviverhon peitossa aamulla herätessämme. Toiveikkaana taivaan aukeamisesta, sykin silti rannalle pötköttelemään. Auringon pysyessä sitkeästi pilviverhon takana, päätin auringonpalvonnan olleen hetkeksi aikaa taakse mennyttä elämää ja totesin, että ilma olisi nyt suotuisa pienelle kävelylenkille, liikuntaa kuin ei näissä trooppisissa olosuhteissa kovin usein eksessiivisen hikoilun ja helteen viemien energioiden johdosta tule harrastettua. Käveltyäni rantaa päästä päähän reilun puolentunnin ajan, tunnistin liikunnan positiivisen vaikutuksen koko kehossani ja päätinkin ottaa homman tavaksi, aina olosuhteiden niin salliessa.

Viimeisen illan Lipellä käytimme tutkien saaren muita rantoja, joihin perehtyminen aivan rantaviivasta käsin onnistui mainiosti täydenkuun aiheuttamien voimmakkaiden vuorovesivaihtelujen johdosta. Pääsimme kätevästi rannalta toiselle, joka ei nousuveden vallitessa olisi välttämättä onnistunut. Havaitsimme Sunset beachin olleen kaukana oman Pattaya beachimme tasosta, mutta puolestaan Sunrise puolen ranta oli varsin miellyttävä, vaikkei sekään aivan yhtä kaunis kuin missä oma majapaikkamme sijaitsi. Pienen iltareippailun jälkeen palkitsimme itsemme vielä illallisella saaren ehkä kalleimmassa ravintolassa samalla menneiden päivän hienoja kokemuksia fiilistellessä. Tulisimme jättämään saaren taaksemme osin haikein mielin, mutta toisaalta innokkaina kohti uusia kokemuksia.





Torstaiaamuna jätimme siis jäähyväiset Lipelle ja matkasimme speedboatilla takaisin Pakbaraan, jossa aamupalan jälkeen tiemme Veeran ja Teemun kanssa erosivat, heidän jatkaessa tahoillaan kohti Koh Lantaa ja Krabia, minun ja Juhanin suunnatessa tänne Kuala Lumpuriin. Saavuimme tänne varhain aamusta vesisateen runnellessa kaupunkia. Kävelimme lähimpään guest houseen, josta otimme huoneen tämän päivän ajaksi lepäilyä sekä peseytymistä varten. Jo ensi yönä Cebupacific Air lennättää meidät Manilan kautta Visayasin saariryhmään kuuluvalle Cebun saarelle, samannimiseen kaupunkiin. Manilasta mukaan tarttuvat vielä Jere ja Jenni, joten fiilikset ovat luonnollisestikin korkella!

Seuraavat kuulumiset tulevatkin siis tuosta viime aikoina sekä luonnonkatastrofien että poliittisten vainojen ja murhien runtelemasta maasta. Toivon mukaan omat kokemuksemme tulevat olemaan jotain ihan muuta.

Andaman Magic

Teemu saapui Railaylle tiistaina hiukan puolenpäivän jälkeen jokseenkin puutteellisessa varustuksessa. Nimittäin huolimatta Finnairin suorasta lennosta Helsingistä Bangkokiin, oli hänen rinkkansa jostain syystä päätynyt Pariisiin ja saapuisi resortillemme vasta seuraavana päivänä. Ensimmäinen missio oli siis käydä varustamassa mies hiukan sopivampiin vaatteisiin, ilma kun täällä Thaimaassa on kovin erilainen marraskuiseen Suomeen verrattuna. Hankittuaan ja päälle vaihdettuaan sopivan rantavaatetuksen, siirryimme Railay West puolen rannalle nauttimaan täysin pilvettömältä taivaalta paistaneesta auringosta sekä juomaan tervetuliaisoluet Teemun ensimmäisen Thaimaan päivän kunniaksi.

Köllöteltyämme tovin rannalla sekä käytyämme muutamaan otteeseen virkistäytymässä meressä, laahustimme takaisin Railay East puolella (joka kontrastina West puolen luxus-resorteille ja miellyttävälle uimarannalle, tarjoaa huomattavasti edulllisempaa majoitusta, on lungimpi ja enemmän reppureissaaja-orientoitunut, muttei tarjoa käytännössä uimakelpoista rantaa) sijaitsevalle resortillemme odottelemaan Juhanin saapumista päivän kiipeilysessioiltaan. Ensimmäisen päivän anti, yhteensä kolmen päivän kiipeilykurssista, olikin Juhanin eleistä päätellen ollut mieltä järisyttävä, siksi täpinöissä kaveri takaisin majapaikallamme saapui. Maisemia ja Juhanin vuoren seinältä ottamia kuvia katsellessa, en yhtäään ihmetellyt hänen reaktioitaan, sillä tämä Railayn ympäristö merestä lähes pystysuoraan ylösnousevine sokeritoppavuorineen sekä valkohiekkaisine rantoineen on varsin vaikuttava, joten on varsin helppo kuvitella, miltä näitä maisemia tuntuu ihailta ylhäätä käsin, samalla omien käsien ja jalkojen varassa vuorenrinteestä otetta pitäen. Miehen puheet vahvistivat myös tämän toteamuksen, sillä päivä oli kuulemma ollut yksi Juhanin elämän samalla sekä pelottavimmista että hienoimmista.





Edellisen illan tervetuliaisbileet olivat sen verran kosteat minun ja Teemun osalta, että päätimme käyttää keskiviikkopäivän laiskotellen, Juhanin, joka oli puolestaan pitäytynyt limulinjalla, jatkaessa kiipeilysessioitaan jälleen koko päivän. Treffasimme taas auringonlaskun tietämillä ja kävimme illallisella nauttimassa maukasta thairuokaa sekä hiukan tutkailemassa mahdollisia transportaatiovaihtoehtoja Koh Lipelle, jonne olimme suunnitelleet lähtevämme perjantaina. Hommat selvitettyämme sekä saatuamme hierottua seuraavan päivän plänin kasaan, vetäydyimme aikaiselle yöpuulle.

Juhanin jatkaessa vielä torstaipäivänkin kiipeilykurssiaan, suuntasimme minä ja Teemu puolestamme aamupalan jälkeen jälleeen kohti niemen länsipuolta tarkoituksenamme vuokrata kajakki ja lähteä melomaan Pranang nimistä rantaa kohti. Ilma oli torstaina poikkeuksellisen kuuma ja taivaalla ei taaskaan näkynyt pilvenhattaraakaan. Totesimme, ettei erityisesti Teemu voi olla yhtäjaksoisesti ainakaan tuntia pidempää aikaa armoa antamattoman auringon alla, joten vuokrasimme kajakin vain tunniksi, mikä osoittautuikin täysin riittäväksi ajaksi meloa kohteenamme olleelle rannalla, käydä vilvoittalla uinnilla ja meloa takaisin. Kajakin palautettuamme jäimme vielä hetkeksi aikaa rannalle aurinkoon kylpemään, mikä osoittautui Teemun osalta hienoiseksi virheeksi, sillä huolimatta asianmukaisesta auringonrasvan käytöstä, mies onnistui polttamaan itsensä kasvojen ja hartioiden seudulta. Tämän johdosta päätimme käyttää iltapäivän huoneissamme loikoillen ja kirjaa lukien ja lähteä katselemaan Juhanin viimeisiä kiipelyosuuksia vasta kun aurinko olisi valunut jo niin alas ettei vaaraa uudelleen palamisesta olisi.









Syötyämme myöhäisen lounaan, suuntasimme noin kello neljän aikaankohti Juhanin aiemmin osoittamaa kiipeilyaluetta, jossa hän yhdessä kurssiparinsa itävaltalaisen Dominicin kanssa oli suorittamassa kurssinsa viimeistä, haastavinta sekä vaarallisinta osuutta: multi-pitch kiipeilyä. Pakko myöntää, että niin kiinnostavalta kuin homma näyttikin, ei itseäni kyllä vastaaville vuorille köyden varaan tule saamaan viime aikaisten kokemusteni johdosta; itse asiassa jo pelkästä katselusta alkoi pieni hikinoro virtaamaan pitkin selkäpiitä. Seurasimme sessiot loppuun asti, jonka jälkeen painuimme suihkun kautta syömään ja johtuen seuraavan päivän suht aikaisesta, jälleen suht aikaisin kämpille rentoutumaan ja nukkumaan.







Tiedustelutietojeni mukaan Railaylta Koh Lipelle oli mahdollista matkustaa yhden päivän aikana siten, että ottaisimme aamun ensimmäisen, kello kahdeksalta lähtevän longtail-venekyydin Ao Nangiin, josta edelleen nappaisimme Songthaewin Krabin bussiasemalle, josta pitäisi vielä saada suht nopeasti bussikyyti Trangin kaupunkiin, josta ainoa lautta lähtisi puoli kahdelta iltapäivällä. Tämä suunnitelma takaraivossa sekä tyytyväisinä Krabilla viettämäämme aikaamme, painelimme kohti länsipuolen rannalta lähteviä ”lonkkareita” ja olimme pelipaikoilla hyvissä ajoin ennen kahdeksaa. Kyytiä odottelemassa oli lisäksemme pari muuta kaveria ja koska vene ei ilman lisämaksua liikkuisi yhtään minnekään, ennen kuin kyytiin olisi saatu kahdeksan maksavaa asiakasta, ei meidän auttanut kuin odottaa, sillä vaikka kyse ei ollut kuin muutamista kymmenistä senteistä, emme halunneet lisämaksua ihan periaatteenkaan vuoksi maksaa. Vajaan puolen tunnin päästä riittävä poppoo oli kasassa ja pääsimme jatkamaan kohti Ao Nangia, josta saimme songthaewin lähes samantien kohti bussiasemaa. Saavuimme dösärille hiukan puoli kymmenen jälkeen ja iloksemme bussi kohti Trangia lähtisi tasan kymmeneltä; juuri sopivaan aikaan, jotta omaisimme vielä ehtiä päivän ainoaan lauttaan. Tiedusteltuani, kuinka kaukana Trangin bussiasema on satamasta, josta lautta kohti Koh Lipeä lähtisi, sain vastaukseni hämmästyneen katseen ja vastauksen ettei Trangista mitään lauttoja Lipelle kulje, vaan meidän olisi matkattava vielä 150km Trangista eteläänpäin, Satunin kaupungin edustalla olevaan Pakbaran kylään. Ihmettelin hiukan reaktiota, sillä olin löytänyt netistä aikataulun Trang-Lipe reitille, sekä nähnyt erääseen karttaan ko. lauttareitin piirretyn.

Hiukan epävarmoina suunnittelemamme reitin toimivuudesta hyppäsimme ilmastoituun bussiimme ja reilun kahden tunnin päästä päädyimme Trangin bussiasemalle. Bussia vastassa olleet jatkokyydin tarjoajat olivat täysin yhtä epätietoisia Trangista Lipelle kulkevasta lautasta kuin Krabin busssiasemalla kuulustelemani mieshenkilökin. Hetken aikaa asiaa pureskeltuamme, totesimme ettei meillä ollut juurikaan muita vaihtoehtoja kuin napata seuraava, reilun puolen tunnin päästä lähtevä paikallisbussikyyti kohti Satunia, viettää yö siellä ja jatkaa matkaa kohti lopullista määränpäätämme vasta seuraavana päivänä.

Hyppäsimme bussiin ja maksoimme reilun 150km ja 3h kyydistämme hurjat 1,1 euroa. Ilmastointia ja mukavia penkkejä ei toki löytynyt, mutta tuulettimet ja avoimet ikkunat tekivät matkasta siedettävän, vaikkakin täysillä koko matkan pauhanneet thai-karaoke musiikkivideot aiheuttivatkin loppumatkasta hienoisen päänsäryn. Kulkupelimme saavuttua Langun kaupunkiin, ilmoitti henkilökunta että meidän päätepysäkki oli tässä, mikäli haluaisimme jatkaa matkaamme edelleen kohti Pakbaraa ja Koh Lipeä. Bussista pois päästyämme, totesimme ettei kenelläkään ollut juurikaan hajua tarkasta sijainnistamme, emmekä myöskään olleet nähneet bussin ikkunoista ensimmäistäkään englannin kielistä kylttiä, joiden perusteella joitain johtopäätöksiä sijainnistamme olisi ollut mahdollista tehdä. Onneksemme ensimmäinen spottaamamme lavataksikuski osasi edes auttavasti englantia ja ymmärsi, että halusimme kyydin jollekin Pakbarassa sijaitsevalle hotellille. Ei muuta kuin kyytiin ja nokka kohti Pakbaraa. Hotelli, jonne kuski meidät vei, osoittautui turhan kalliiksi joten päätimme vaihtaa viereiseen, matkan varrella silmiimme osuneeseen Happy House nimiseen paikkaan. Tsekattuamme itsemme sisään, lähdimme syömään päivän ensimmäisen kunnon aterian sekä säätämään lauttaliput seuraavalle päivälle. Hommat hoidettuamme, joimme vielä muutaman oluen tyytyväisinä siitä, että vaikka alkuperäinen suunnitelmamme meni reisille, olisimme kuitenkin loppujen lopuksi huomenna iltapäivästä Koh Lipellä.

Aamupalan jälkeen komppaniamme hyppäsi täyteen ahdattuun speedboatiin, jonka oli tarkoitus olla perillä Lipellä vain yhdessä tunnissa. Matka kesti kuitenkin kokonaisuudessaan lähes 3 tuntia, sisälsi muutamia hikipisaroita, mutta myös muutaman äärimmäisen kauniin saaren, joiden valkoiset hiekkarannat ja turkoosit vedet kelpaisivat mihin tahansa postikortin tai matkaesitteen kanteen. Ja kuten niin usein matkaamisessa on tapana, lopussa se kiitos seisoo ja tämä kerta ei todellakaan tehnyt poikkeusta! Koh Lipe vaikuttaa nimittäin näin ensifiiliksien perusteella varsinaiselta paratiisisaarelta ja on varmasti kauneimpia paikkoja, missä olen koskaan vieraillut.









Aika kuluu täällä turkoosien vesien, auringonpaisteen, silmiä hivelevien valkoisten hiekkarantojen ja ystävällisten ihmisten parissa varmasti rattoisasti ensi torstaihin saakka, jolloin jatkamme Juhanin kanssa matkaamme kohti Kuala Lumpuria ja edelleen Filippiinejä, Teemun palatessa takaisin Krabin kautta Bangkokiin tyttöystäväänsä Annaa vastaan.

More than OK

Bussi- ja lauttamatka Taolle sisälsi sen verran runsaasti pysähdyksiä, odotteluja tienvarressa, bussissa ja satamassa, että yöuneni jäivät varsin vähäisiksi. Olinkin suunnitellut vetäytyväni päiväunille miltei heti kun pääsisin OK Viewiin, josta olin jälleen varannut bungalowini. Mestoille päästyäni, tapasin kuitenkin erään Matin, jonka tapasimme reilu 2 vuotta sitten Indonesiassa Gili Trawanganin saarella. Matti houkutteli jäämään muutamalle oluelle ja nämä muutamat sitten hiukan venähtivät ja iltapäivästä paikalle saapuikin jo muitakin ystäviä vuosien varrelta, joten päivä kuluikin sitten baarissa kavereiden kanssa turisten ja olutta maistellen. Edellisten päivien runsas matkustaminen ja vähäiset yöunet tekivät kuitenkin tehtävänsä, joka johti siihen,että nukahdin riippukeinuun jo lähes heti auringonlaskun jälkeen, josta heräsin vasta muidenkin jo siirryttyä yöpuulle.

Seuraavana aamuna aamukahvia juodessani tekivät Jere ja Jenni yllätyshyökkäyksen pelipaikoille. Olin ollut siinä uskossa että he saapuisivat vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä saarelle, mutta he olivatkin onnistuneet tulemaan vuorokaudessa Phnom Penhistä Taolle. Kaksikon saapumisesta ylipäätänsä ei tiennyt minun lisäkseni kuin OK:n vetäjä Kerry, joten iltapäivästä saimme todistaa monia yllättyneitä ilmeitä tuttujemme taholta. Koska pitkästä aikaa oli iso remmi vanhoja ja hiukan uudempiakin kavereita koossa, päätimme juhlistaa tätä isolla porukalla. Oli jälleen sen verran hauskaa, että aamulla, vaikka pieni krapula vaivasikin, mielessä oli terävänä se ajatus, miksi sitä kerta kerran jälkeen päätyy aina Taolle takaisin.

Bileiden jälkeiset viimeiset päivät Taolla kuluivatkin sitten rauhallisimmissa merkeissä. Monsuunin johdosta kelitkään eivät olleet erityisen suosiolliset, vaikkakaan vettä ei juuri iltoja ja öitä lukuunottamatta satanut, mutta taivas oli pääosin pilvinen ja tuuli voimakas. Harvat aurinkoiset hetket tuli toki käytettyä hyödyksi, olinhan ollut jo useamman viikon sisämaassa ja meri sekä rannalla löhöäminen olivat kummitelleet mielessä jo hyvän tovin.

Vanhat ja uudet tutut hyvästeltyäni, jatkoin matkaa lauantaina kohti Krabia ja tarkemmin Ao Nangia, jossa tarkoituksenani oli jälleen lyöttäytyä yhteen Juhanin kanssa sekä nähdä pikkusiskoani Katjaa, joka oli reilun viikon päivän lomaillut täällä ystäviensä Sannan ja Terhin kanssa. Matka alkoi varsin mielenkiintoisissa merkeissä, sillä monsuunituulet sattuivat olemaan juuri tällöin kaikkein voimakkaimmillaan ja merenkäynti sen mukainen. Vastaavissa olosuhteissa katamaraanit tuskin esimerkiksi suomessa liikkuisivat minnekään, sillä aallonkorkeus avomerellä oli varmasti 3 metrin luokkaa ja keinuminen aika ajoin melkoisen hurjaa. Onneksi en itse ole helposti merisairaaksi tulevaa tyyppiä, toisin kuin arvioni mukaan 50 prosenttia laivassa olleista kanssamatkustajista. Muovipussit oksennuksia varten olivatkin kovassa käytössä ja saarella hankittu rusketus kasvoilta vaihtunut astetta kalpeampiin ilmeisiin.

Päästyämme perille Chumphoniin, vaihtui menopeli minivaniin ja loppumatka Ao Nangiiin sujui mukavasti musiikkia kuunnellen ja tulevia jälleennäkemisiä odotellen. Perille saavuttuani treffasin Juhanin ja hetken päästä ollessamme lähdössä syömään, törmäsimme myös ja Katjaan kumppaneihin kadulla ja sovimme viettäävämme seuraavan päivän yhdessä, ennen kuin jatkamme Juhanin kanssa matkaa viereiselle Railay Beachille, jonne saimme myös tytöt tänään houkuteltua mukaan päiväretken merkeissä. Heille jääkin sitten vielä ennen kotiinpaluuta sopivasti yksi kokonainen päivä viettää kolmistaan ilman minun ja Juhanin ”häiriköintiä”.

Railaylla tai viereisellä Ton Sai Beachillä olemme todennäköisesti ainakin keskiviikkoon saakka, sillä ystävämme Teemu liittyy seuraamme tiistaina, jonka jälkeen pohdimme yhdessä, kuinka vietämme seuraavat noin kymmenen päivää, jotka meillä on enää Thaimaan osuutta jäljellä.

End of the Northern loop

Käytettyäni viimeiset pari päivää Paissa viettämästäni ajasta täydelliseen rentoiluun nukkumalla pitkiä yöunia, makoilemalla bungalowini kuistille sijoitetussa riippumatossa sekä ahmien Mao Zedongista kertovaa kirjaa, päätin jatkaa matkaani maanantaina edemmäs länteen, kohti Mae Hong Sonin kaupunkia, vain alle kahdenkymmenen kilometrin päähän Myanmarin (Burma) vastaisesta rajasta. Kyseisen kaupungin asukkaista suurin osa kuuluu Shan-kansaan, joka on vain yksi lukuisista oman kulttuurinsa sekä kielensä omaavista kansoista, joita tällä rajaseudulla tavaitaan. Muita alueen kansoja edustavat Hmong-, Lisu-, Lahu, Lua- sekä Karen-kansat, joista jälkimmäinen maailmalla tunnetaan erityisen hyvin nk. pitkäkaulaisista naisista. Naisten kaulojen ympärille asennetaan siis metallisia levyjä perä perään siten, että ajan kuluessa kaulat venyvät aivan absurdeihin mittoihin. Täysin varmaa syytä tähän omituiseen traditioon ei itselläni ole tiedossa, mutta vahva epäilykseni on, että mitä pidemmän kaulan hameväen edustaja omaa, sitä kauniimpana ja viehättävämpänä häntä pidetään.








111 kilmoterin sekä kolmen ja puolen tunnin matka perille taittui vaivatta, vaikka kulkupelinä toimikin tällä kertaa jo parhaat päivät nähneensä, ilmastoimaton paikallisbussi, jossa ilmanvaihto ja viilennys hoidettiin avonaisilla ikkunoilla ja ovilla sekä kattotuulettimilla. En voinut valittaa, erityisesti kun 1,4 euron hintakaan ei päätä huimannut ja bussi oli puoliksi tyhjä, joten sain vallattua kaksi paikkaa käsittäneen penkkirivistön kokonaan itselleni (yhdelle paikalle istuminen ei olisikaan normaalikokoiselle länsimaalaiselle miehelle onnistunut, siksi vähän jalkatilaa rivistöjen välissä oli). Reitti noudatteli jo tutuksi tullutta jyrkkää ja mutkikasta vuorenrinnettä toinen toisensa perään ja useita kertoja kuljettajamme joutui selvästi hivenen närkästyneenä vaihtamaan vaihteistostansa sen kaikkein pienimmän pykälän. Huomasinkin jälleen uppoutuneeni pohtimaan, kuinka pitkää pinnaa raskaan liikenteen kuljettajilta näillä pohjoisen teillä vaaditaan. On nimittäin pakko tuntua vähintäänkin ahdistavalta lyödä ykkönen silmään, madella kävelyvauhtia ja katsoa eteenpäin, jossa näkökentän valtaa parhaimmillaan yli kilometrien pituinen nousu. Ja tämä toistruu heti jyrkän alamäen jälkeen aina uudestaan ja uudestaan.

Perille päästyämme, otin bussiasemalta mopotaksikyydin ja pyysin kuljettajaa heittämään minut halpaan majapaikkaan, asema kuin sijaitsi jälleen hivenen kaupungin keskustan ulkopuolella. Johnnie’s Guest House, johon päädyimme, oli muuten ihan mukava, mutta sisälsi huoneita ainoastaan yhteisillä wc- ja suihkutiloilla. Vietin täällä yhden yön, mutta koska paikka ei loppujen lopuksi muutenkaan viehättänyt erityisemmin ja naapurista sai huomattavasti mukavamman huoneen, jossa myös omat peseytymistilat olivat, vain 2€ kalliimmalla hinnalla, vaihdoin aamulla paikkaa.

Syötyäni aamupalaksi maukkaan annoksen riisiä sekä paistettuja vihanneksia, etsin lähimmän mopovuokraamon ja sain taas pyörän alleni. Kävin tankkaamassa menopelini ja täydensin juomavarastoni, jonka jälkeen otin suunnakseni Wat Tam Wua Forest Monestry:n, joka sijaitsi Mae Hong Sonista noin 40 kilometriä Pain suuntaan. Paikka on siis tämä temppelialue, jossa Juhani oli jo vajaan viikon ajan viihtynyt Vipassana-meditointia opiskellen. Olimme sopineet sinne treffit kolmen aikaan iltapäivästä, mutta lähdin matkaan jo hyvissä ajoin, sillä halusin pysähtyä matkan varrella Fish Cave nimiseen kansallispuistoon. Saavuttuani mestoille, totesin alueen olevan erittäin kaunis puistoa halkovan joen ja taustalla makaavien lähes pystysuoraan ylös nousseiden kalkkikivivuorien muodostaessa mieltä rauhoittavan ilmapiirin. Varsinainen nähtävyys, nk. kalaluola tosin oli pettymys, sillä mitään varsinaista luolaa ei käytännössä ollut, vaan kalkkivuorten alta syvennyksestä tullut joen alku päätyi eräänlaiseen altaaseen, joka sitten oli kalojen kansoittama. Ihailtuani maisemia ja kunneltuani joen solinan rauhoittavaa ääntä hetken aikaa, lähdin jatkamaan matkaani, jätettyäni ensin puistonvartijoiden ystävällisesti kehoittamana muutaman kolikon alueen kunnossapitoa varten.





Saavuin määränpäähäni temppelialueelle juuri sopivasti hiukan ennen kolmea ja löydettyäni Juhanin pyykinpesuhommista, siirryimme alueen ruokatiloihin kahville, käymällä samalla läpi viimeisen viikon aikana saamiamme kokemuksia. Rupattelutuokion jälkeen Juhani lähti esittelemään tätä luonnonkaunista ja äärimmäisen hiljaisuuden vallitsemaan aluetta ja kierroksen aikana ymmärsin hyvin, miksi Juhani täällä vähintään kymmenen päivää tulisi viihtymään, askeettisesta majoituksesta ja vähäisestä ravinnon määrästä riippumatta. Paikan hiljaisuus ja sen aikaansaama mielenrauha oli käsin kosketeltavissa ja juuri hiljaisuus on asia, jota usein varsin kaoottisissa Aasian kaupungeissa tuntee eniten kaipaavansa, etenkin kun viimeisten viikkojen aikana oli alkanut tuntua siltä, että on mahdotonta löytää majapaikkaa, jonka välittömässä läheisyydessä ei olisi aamuvarhaisesta iltamyöhään käynnissä olevaa työmaata.








Puoli viiden aikaan ilmoitin Juhanille jatkavani matkaa takaisin kohti Mae Hong Sonia, sillä pohjoisten jyrkkien ja äärimmäisen mutkaisten teiden ajaminen pimeällä ei liiemmin itseäni houkuttanut. Lisäksi tällä kertaa allani ollut pyörä oli mallia tehoton, jonka johdosta pisimpiä mäkiosuuksia varten oli kiihdytettävä kunnon vauhti, muuten ylösasti pääsy olisi ollut työn sekä tuskan takana ja pimeälla vastaavanlainen kiihdyttely olisi saattanut osoittautua turhan vaaralliseksi missioksi. Matkaan lähdettyäni hoksasin, ettei tämäkään aika päivästä tosin ollut paras mahdollinen itäänpäin suunnanneella kotimatkallani auringon paistaessa matalalta kohtisuoraa silmiini lähes koko kotimatkan ajan. Maisemien ihailun sijasta jouduin tällä kertaa tyytymäänkin silmien siristelyyn ja tienpinnan intensiiviseen tarkkailuun.

Heräsin seuraavana aamuna majatalomme takana sijaitsevan tekojärven alueen kuunostustöihin jo auringonlaskun aikaan. Meteli oli sitä luokkaa, etten enää saanut tämän jälkeen juurikaan nukuttua. Koska käytännössä kaikki kaupungin edulliset yöpymispaikat sijaitsivat tällä samalla alueella ja kunnostustyöt järvellä olivat vielä selvästi vaiheessa, päätin viettäväni täällä pohjoisessa enää yhden päivän ja jatkavani matkaa takaisin kohti etelää torstaina.

Aamupalaa syödessäni pohdin päivän ohjelmaani. Olin kuullut sekä lukenut kaupungin läheisyydestä löytyvien Karen- eli pitkäkaulaheimojen kylien menettäneen autenttisuutensa päivittäin saapuvien turistilaumojen myötä, joten arvoin hetkenaikaa, pitäisikö joitain näistä kylistä lähteä tutkimaan vaiko ei. Hetken pohdinnan jälkeen päätin kokeilla onneani ja valitsisn kartalta summamutikalla yhden kyseisistä kylistä toivoen samalla, että valintani osuisi sellaiseen kylään, johon kaikki kaupungin matkatoimistojen järjestämät matkat eivät suuntautuisi. Tai vähintään sitä, että osuisin paikalle silloin kun nämä minibussilaumat olisivat jossain kaukana muualla.

Ajoin läpi kaupungin laitamien ulkopuolella sijaitsevien pienten kylien, pällistellen samalla ihmisiä heidän arkipäiväisissa askareissa; miehiä niittämässä peltoja, lapsia koulutaipaleella, naisia sankoin joukoin korit päidensä päällä lähdössä keräämään tykötarpeita päivän ruokailuja varten. Tunsin jälleen vapauden piston sydämessäni. Lähestyessäni määränpäätä, päällystetty hyväkuntoinen tie muuttui äkillisesti huonokuntoiseksi soratieksi, joka oli täynnä suurikokoisia, erittäin terävänoloisia kiviä. Ajoin hetken matkaa kiviä väistellen, samalla hitaasti eteenpäin madellen. Saavuin hetken päästä erääseen joenuomaan ja päätin pitää aikalisän sekä pohtia, oliko järkeä jatkaa vielä arvioideni mukaan muutama kilometri tällä, mitä pyörän kumien rikkoutumisen tulee, erittäin hazardialttiilla tiellä. Tulin siihen päätökseen, ettei palkinto maalissa ollut niin suuri, että ottaisin riskin siitä, että vietän viimeisen päiväni täällä pohjoisessa tien varressa auringon paahteessa apua odottaen. Nautin hetken pysähdyspaikkani rauhasta samalla nestettä tankaten, jonka jälkeen otin kartastani uuden suunnan kohti Pha Seau:n vesiputouksia.








Vesiputouksille saavuttuani, totesin ajoitukseni olleen jälleen kohdillaan, sillä alueella oli itseni lisäksi samanaikaisesti vain kolme muuta ihailijaa. Kuuntelin hetken putousten aiheuttamaa pauhua ja napsin pakolliset valokuvat, jonka jälkeen päätin päivän kierrokseni olleen tässä ja suuntasin takaisin kohti kaupunkia järjestelemään kyytiä seuraavalle päivälle kohti Bangkokia. Onnistuinkin saamaan vihoviimeisen paikan torstaipäivänä lähtevistä kyydeistä. Saatuani lipun taskuuni, kävin palauttamassa menopelini sekä lähdin syömään ja juhlistamaan pohjoisen kokemuksiani muutaman oluen ääreen.

Saavuin siis tänne Bangkokiin eilen aamulla yllättävänkin mukavasti menneen 16 tunnin bussikyydin päätteeksi. Käytin eilisen päivän yleisten asioiden järjestelyyn; kävin parturissa, hain miniläppärini huollosta(korjaus meni kuin menikin takuuseen, eikä siis maksanut mitään, jei!) sekä hoidin kyydin tälle päivälle, suuntana jälleen Koh Tao, jossa olisi tarkoitus viettää muutama päivä kavereita tavaten, ennen kuin on vuorossa Thaimaan osuuden viimeiset etapit, Krabi sekä eteläisen Andamaanin meren saaret.

Loy Krathong, 762 curves & the tranquility of Pai’s surroundings

Loy Krathong juhlat, joita virallisesti vietetaan aina thaimaalaisen kalenterin 12. kuukauden (marraskuu) tayden kuun vuorokautena, joka tana vuonna sijoittui maanantaihin toiseen paivaan, jatkuivat Chiang Maissa viela vuorokautta myohemminkin. Juhlien perimmainen ajatus on osoittaa kunnioitusta vesistojen jumalattarelle ajankohtana, kun sadekausi on ohi, tai lopuillaan ja jarvet seka joet nain ollen runsaimmillaan. Muita juhliin kuuluvia yleisimpia rituaaleja on osoittaa kunnioitusta Buddhalle seka laskea jokiin, jarviin tai meriin kukka-asetelmin seka kynttiloin koristeltuja, uhrilahjoja sisaltavia veneita, pyytaen nain ollen anteeksi kuluneena vuotena kertyneita synteja seka toivoen samalla ruusuisampaa tulevaisuutta. Tana vuonna hallitus oli lisaksi erikseen kehoittanut kansalaisia toivomaan siunaista, terveytta ja pitkaa ikaa talla hetkella sairaalassa viruvalle, kansan keskuudessa rakastetulle kuningas Bhumibol Adulyadejlle.







Olimmekin paattaneet jo edellisena iltana keskittyvamme naiden festivaalien viettoon ja yleisen juhlahumun haistelemiseen. Pieneksi harmiksemme ei aamu- eika iltapaivalla minkaanlaisista karkeloista ollut kuitenkaan tietoakaan. Kaytimme muutaman tunnin vanhan kaupungin keskustan katuja kayskennellen ja havaittuamme lahes jokaisen alueella sijaitsevan liikkeen ja palvelun olevan turisteille suunnattuja, emmeka olleet aikeessa hankkia mitaan, paatimme vetaytya huoneeseemme pienelle lepohetkelle ennen iltaa.

Hiukan ennen auringonlaskua juhlavalmistelut alkoivat olla valmiina. Muutama vanhan kaupungin keskeisimmista kaduista suljettiin liikenteelta ja paraatia varten kasatut, mita nayttavimmin varein ja koristein kyhatyt ajoneuvot olivat lahtopaikoillaan. Kadunreunat alkoivat tayttya ihmisista seka virvokkeita ja lukusia erilaisia herkkuja tarjoavista kaupustelijoista. Paraatin kaynnistyessa alkoi mieleton valokuvausralli, satojen ellei tuhansien turistien yrittaessa ikuistaa omalle linssilleen sen taydellisen otoksen. Mieleeni juolahtikin, etta kyseista tapahtumaa olis varmasti ollut hienoa viettaa jossain pienemmassa, intiimimmassa ja vahemman turisteja puoleensa vetavassa kaupungissa. Nyt suurin hehku nimittain kuihtui massiivisten vakijoukkojen salamavalojen valkkeisiin. Tasta huolimatta viihdyimme tonteilla useamman tunnin meininkeja pallistellessa seka katukojujen maukkaita antimia nauttien.







Keskiviikkoaamuna jatkoimme matkaa kohti Pain pikkukaupunkia, 135km Chiang Maista pohjoiseen. Ensimmaisen vajaan neljankymmenen kilometrin jalkeen kaannyimme tielle nr. 1095, joka nousisi vuorenrinteiden yli kohti maaranpaanamme ollutta laaksoa, kasittaen vajaan 100km matkalla yhteensa hulppeat 762 mutkaa eli keskimaarin yhden jokaista noin 130 metrin taivalta kohden. Voitte kuvitella, mika tyo tayteen ahdatussa minivanissa oli koittaa naiden jyrkkien ja kaltevien mutkien ansiosta pysya paikoillaan, joutumatta kanssamatkustajien syliin lisaksi samalla yrittaa ihailla ikkunasta avautuvia upeita maisemia.

Perille paastyamme,suuntasimme Juhanin kanssa kaupungin itareunalla sijaitsevan Pai-joen toiselle puolelle ja hetken eri majapaikkoja tiedusteltuamme, valisemme Pai Country Hut nimisen paikan, johon molemmat olivat niin hinnan, laadun kuin sijainninkin suhteen tyytyvaisia. Heitimme vain rinkkamme huoneeseen ja lahdimme pallistelemaan kaupungin yleisilmetta. Ensivaikutelma ei tayttanyt paikasta lukemani perusteella saamaani kasitysta idyllisesta ja rennon sykkeen omaavastaa, hiljaisesta pikkukaupungista, vaan koko keskusta oli taynna vain turisteille suunnattuja ravintoloita, internet-kahviloita, mopovuokraamoja, majataloja ja niin edelleen. Lisaksi kadut nayttivat olevan lahes pulloillaan muista matkustajista, mutta tunnelma onneksi tuntui olevan kaukana hektisesta ja monien muiden reppureissaajien suosiossa olevien paikkojen vakiopahe, ordaavat brittituristit loistivat poissaolollaan.





Seuraavana aamuna tiemme Juhanin kanssa erosivat jalleen, talla kertaa tosin vain hetkellisesti. Juhani nimittain lahti tutustumaan eraaseen taalta 75 kilometrin paassa sijaitsevaan luostariin, jossa paivat kuluvat meditoiden ja luostarin yleisia askareita hoitaen. Askeettiset olot, kuten vanerisangyt saivat viimeistaan minut hylkaamaan mukaan lahtemisen. Eika rehellisesti sanottuna vain kaksi kasvisateriaa paivassa, joista jalkimmainen kahdeltatoista paivalla, kuulostanut myoskaan erityisen houkuttelevalta. Toivon mukaan Juhani nyt tuossa luostarissa suunnittelemansa 1-2 viikkoa viihtyy ja tulee takaisin yhta hienoa kokemusta rikkaampana. Itse keskityn silla valin oman mielen tutkiskelun sijasta Pohjois-Thaimaan tutkisteluun, ennen kuin tiemme taas kohtaavat.

Juhanin hypattya bussiinsa, paatin lahtea tutkimaan mita Paillla ja sen ymparistolla olisi itselleni tarjota. Tutkimuksieni perusteella ylivoimaisesti paras vaihtoehto olisi vuokrata skootteri ja lahtea silla tutkimaan lahistolla sijaitsevia kohteita ja nain myos paatin perjantaina tehda. Ja taytyy sanoa, etten todellakaan pettynyt! Oli aivan mielettoman mahtavaa paristella pitkin upeiden maisemien reunustavia, lahestulkoon tyhjyyttaan ammottavia teita seka huomata sen voimakkaan vapauden tunteen piston rinnassaan! Vaikka parasta olikin nauttia vain skootterin selassa matkustamisesta, en pistanyt ollenkaan pahakseni sitakaan seikkaa, etta kaikilla nahtavyyksilla, joissa reilun 100 kilometrin taipaleeni aikana vierailin, sain olla kaytannossa katsoen taysin yksin. Ainoastaan World War II memorial bridgella seka Chinese Villagessa jouduin jakamaan nakemani muiden ihmisten kanssa. Lahes viiden tunnin huuman jalkeen palasin takaisin Paihin, lahdin tayttamaan vatsaani taalla eraassa suosikkiravintolassani tarjottavasta loistavasta thai-ruoasta seka ottamaan muutaman oluen fiilistellen edelleen paivan kokemuksiani. Kaiken kaikkiaan, mita taydellisin paiva, joka palautti ehdottomasti mieleeni kristallin kirkkaasti sen aina valilla unohtuvan fiiliksen, mika tassa matkailussa oikeastaan niin pirullisen hienoa onkaan.











Pain tunnelmaan nyt paremmin kiinnipaasseena, vietan taalla todennakoisesti viela muutaman paivan, ennen kuin suuntaan kohti lantta ja Mae Hong Sonin kaupunkia.