Andaman Magic

Teemu saapui Railaylle tiistaina hiukan puolenpäivän jälkeen jokseenkin puutteellisessa varustuksessa. Nimittäin huolimatta Finnairin suorasta lennosta Helsingistä Bangkokiin, oli hänen rinkkansa jostain syystä päätynyt Pariisiin ja saapuisi resortillemme vasta seuraavana päivänä. Ensimmäinen missio oli siis käydä varustamassa mies hiukan sopivampiin vaatteisiin, ilma kun täällä Thaimaassa on kovin erilainen marraskuiseen Suomeen verrattuna. Hankittuaan ja päälle vaihdettuaan sopivan rantavaatetuksen, siirryimme Railay West puolen rannalle nauttimaan täysin pilvettömältä taivaalta paistaneesta auringosta sekä juomaan tervetuliaisoluet Teemun ensimmäisen Thaimaan päivän kunniaksi.

Köllöteltyämme tovin rannalla sekä käytyämme muutamaan otteeseen virkistäytymässä meressä, laahustimme takaisin Railay East puolella (joka kontrastina West puolen luxus-resorteille ja miellyttävälle uimarannalle, tarjoaa huomattavasti edulllisempaa majoitusta, on lungimpi ja enemmän reppureissaaja-orientoitunut, muttei tarjoa käytännössä uimakelpoista rantaa) sijaitsevalle resortillemme odottelemaan Juhanin saapumista päivän kiipeilysessioiltaan. Ensimmäisen päivän anti, yhteensä kolmen päivän kiipeilykurssista, olikin Juhanin eleistä päätellen ollut mieltä järisyttävä, siksi täpinöissä kaveri takaisin majapaikallamme saapui. Maisemia ja Juhanin vuoren seinältä ottamia kuvia katsellessa, en yhtäään ihmetellyt hänen reaktioitaan, sillä tämä Railayn ympäristö merestä lähes pystysuoraan ylösnousevine sokeritoppavuorineen sekä valkohiekkaisine rantoineen on varsin vaikuttava, joten on varsin helppo kuvitella, miltä näitä maisemia tuntuu ihailta ylhäätä käsin, samalla omien käsien ja jalkojen varassa vuorenrinteestä otetta pitäen. Miehen puheet vahvistivat myös tämän toteamuksen, sillä päivä oli kuulemma ollut yksi Juhanin elämän samalla sekä pelottavimmista että hienoimmista.





Edellisen illan tervetuliaisbileet olivat sen verran kosteat minun ja Teemun osalta, että päätimme käyttää keskiviikkopäivän laiskotellen, Juhanin, joka oli puolestaan pitäytynyt limulinjalla, jatkaessa kiipeilysessioitaan jälleen koko päivän. Treffasimme taas auringonlaskun tietämillä ja kävimme illallisella nauttimassa maukasta thairuokaa sekä hiukan tutkailemassa mahdollisia transportaatiovaihtoehtoja Koh Lipelle, jonne olimme suunnitelleet lähtevämme perjantaina. Hommat selvitettyämme sekä saatuamme hierottua seuraavan päivän plänin kasaan, vetäydyimme aikaiselle yöpuulle.

Juhanin jatkaessa vielä torstaipäivänkin kiipeilykurssiaan, suuntasimme minä ja Teemu puolestamme aamupalan jälkeen jälleeen kohti niemen länsipuolta tarkoituksenamme vuokrata kajakki ja lähteä melomaan Pranang nimistä rantaa kohti. Ilma oli torstaina poikkeuksellisen kuuma ja taivaalla ei taaskaan näkynyt pilvenhattaraakaan. Totesimme, ettei erityisesti Teemu voi olla yhtäjaksoisesti ainakaan tuntia pidempää aikaa armoa antamattoman auringon alla, joten vuokrasimme kajakin vain tunniksi, mikä osoittautuikin täysin riittäväksi ajaksi meloa kohteenamme olleelle rannalla, käydä vilvoittalla uinnilla ja meloa takaisin. Kajakin palautettuamme jäimme vielä hetkeksi aikaa rannalle aurinkoon kylpemään, mikä osoittautui Teemun osalta hienoiseksi virheeksi, sillä huolimatta asianmukaisesta auringonrasvan käytöstä, mies onnistui polttamaan itsensä kasvojen ja hartioiden seudulta. Tämän johdosta päätimme käyttää iltapäivän huoneissamme loikoillen ja kirjaa lukien ja lähteä katselemaan Juhanin viimeisiä kiipelyosuuksia vasta kun aurinko olisi valunut jo niin alas ettei vaaraa uudelleen palamisesta olisi.









Syötyämme myöhäisen lounaan, suuntasimme noin kello neljän aikaankohti Juhanin aiemmin osoittamaa kiipeilyaluetta, jossa hän yhdessä kurssiparinsa itävaltalaisen Dominicin kanssa oli suorittamassa kurssinsa viimeistä, haastavinta sekä vaarallisinta osuutta: multi-pitch kiipeilyä. Pakko myöntää, että niin kiinnostavalta kuin homma näyttikin, ei itseäni kyllä vastaaville vuorille köyden varaan tule saamaan viime aikaisten kokemusteni johdosta; itse asiassa jo pelkästä katselusta alkoi pieni hikinoro virtaamaan pitkin selkäpiitä. Seurasimme sessiot loppuun asti, jonka jälkeen painuimme suihkun kautta syömään ja johtuen seuraavan päivän suht aikaisesta, jälleen suht aikaisin kämpille rentoutumaan ja nukkumaan.







Tiedustelutietojeni mukaan Railaylta Koh Lipelle oli mahdollista matkustaa yhden päivän aikana siten, että ottaisimme aamun ensimmäisen, kello kahdeksalta lähtevän longtail-venekyydin Ao Nangiin, josta edelleen nappaisimme Songthaewin Krabin bussiasemalle, josta pitäisi vielä saada suht nopeasti bussikyyti Trangin kaupunkiin, josta ainoa lautta lähtisi puoli kahdelta iltapäivällä. Tämä suunnitelma takaraivossa sekä tyytyväisinä Krabilla viettämäämme aikaamme, painelimme kohti länsipuolen rannalta lähteviä ”lonkkareita” ja olimme pelipaikoilla hyvissä ajoin ennen kahdeksaa. Kyytiä odottelemassa oli lisäksemme pari muuta kaveria ja koska vene ei ilman lisämaksua liikkuisi yhtään minnekään, ennen kuin kyytiin olisi saatu kahdeksan maksavaa asiakasta, ei meidän auttanut kuin odottaa, sillä vaikka kyse ei ollut kuin muutamista kymmenistä senteistä, emme halunneet lisämaksua ihan periaatteenkaan vuoksi maksaa. Vajaan puolen tunnin päästä riittävä poppoo oli kasassa ja pääsimme jatkamaan kohti Ao Nangia, josta saimme songthaewin lähes samantien kohti bussiasemaa. Saavuimme dösärille hiukan puoli kymmenen jälkeen ja iloksemme bussi kohti Trangia lähtisi tasan kymmeneltä; juuri sopivaan aikaan, jotta omaisimme vielä ehtiä päivän ainoaan lauttaan. Tiedusteltuani, kuinka kaukana Trangin bussiasema on satamasta, josta lautta kohti Koh Lipeä lähtisi, sain vastaukseni hämmästyneen katseen ja vastauksen ettei Trangista mitään lauttoja Lipelle kulje, vaan meidän olisi matkattava vielä 150km Trangista eteläänpäin, Satunin kaupungin edustalla olevaan Pakbaran kylään. Ihmettelin hiukan reaktiota, sillä olin löytänyt netistä aikataulun Trang-Lipe reitille, sekä nähnyt erääseen karttaan ko. lauttareitin piirretyn.

Hiukan epävarmoina suunnittelemamme reitin toimivuudesta hyppäsimme ilmastoituun bussiimme ja reilun kahden tunnin päästä päädyimme Trangin bussiasemalle. Bussia vastassa olleet jatkokyydin tarjoajat olivat täysin yhtä epätietoisia Trangista Lipelle kulkevasta lautasta kuin Krabin busssiasemalla kuulustelemani mieshenkilökin. Hetken aikaa asiaa pureskeltuamme, totesimme ettei meillä ollut juurikaan muita vaihtoehtoja kuin napata seuraava, reilun puolen tunnin päästä lähtevä paikallisbussikyyti kohti Satunia, viettää yö siellä ja jatkaa matkaa kohti lopullista määränpäätämme vasta seuraavana päivänä.

Hyppäsimme bussiin ja maksoimme reilun 150km ja 3h kyydistämme hurjat 1,1 euroa. Ilmastointia ja mukavia penkkejä ei toki löytynyt, mutta tuulettimet ja avoimet ikkunat tekivät matkasta siedettävän, vaikkakin täysillä koko matkan pauhanneet thai-karaoke musiikkivideot aiheuttivatkin loppumatkasta hienoisen päänsäryn. Kulkupelimme saavuttua Langun kaupunkiin, ilmoitti henkilökunta että meidän päätepysäkki oli tässä, mikäli haluaisimme jatkaa matkaamme edelleen kohti Pakbaraa ja Koh Lipeä. Bussista pois päästyämme, totesimme ettei kenelläkään ollut juurikaan hajua tarkasta sijainnistamme, emmekä myöskään olleet nähneet bussin ikkunoista ensimmäistäkään englannin kielistä kylttiä, joiden perusteella joitain johtopäätöksiä sijainnistamme olisi ollut mahdollista tehdä. Onneksemme ensimmäinen spottaamamme lavataksikuski osasi edes auttavasti englantia ja ymmärsi, että halusimme kyydin jollekin Pakbarassa sijaitsevalle hotellille. Ei muuta kuin kyytiin ja nokka kohti Pakbaraa. Hotelli, jonne kuski meidät vei, osoittautui turhan kalliiksi joten päätimme vaihtaa viereiseen, matkan varrella silmiimme osuneeseen Happy House nimiseen paikkaan. Tsekattuamme itsemme sisään, lähdimme syömään päivän ensimmäisen kunnon aterian sekä säätämään lauttaliput seuraavalle päivälle. Hommat hoidettuamme, joimme vielä muutaman oluen tyytyväisinä siitä, että vaikka alkuperäinen suunnitelmamme meni reisille, olisimme kuitenkin loppujen lopuksi huomenna iltapäivästä Koh Lipellä.

Aamupalan jälkeen komppaniamme hyppäsi täyteen ahdattuun speedboatiin, jonka oli tarkoitus olla perillä Lipellä vain yhdessä tunnissa. Matka kesti kuitenkin kokonaisuudessaan lähes 3 tuntia, sisälsi muutamia hikipisaroita, mutta myös muutaman äärimmäisen kauniin saaren, joiden valkoiset hiekkarannat ja turkoosit vedet kelpaisivat mihin tahansa postikortin tai matkaesitteen kanteen. Ja kuten niin usein matkaamisessa on tapana, lopussa se kiitos seisoo ja tämä kerta ei todellakaan tehnyt poikkeusta! Koh Lipe vaikuttaa nimittäin näin ensifiiliksien perusteella varsinaiselta paratiisisaarelta ja on varmasti kauneimpia paikkoja, missä olen koskaan vieraillut.









Aika kuluu täällä turkoosien vesien, auringonpaisteen, silmiä hivelevien valkoisten hiekkarantojen ja ystävällisten ihmisten parissa varmasti rattoisasti ensi torstaihin saakka, jolloin jatkamme Juhanin kanssa matkaamme kohti Kuala Lumpuria ja edelleen Filippiinejä, Teemun palatessa takaisin Krabin kautta Bangkokiin tyttöystäväänsä Annaa vastaan.