After the Accident

Jeps, eli kuten edellisestä Juhanin kirjoittamasta viestistä olette voineet lukea, matkallemme tuli omalle kohdalleni muutamien kuukausien breikki varsin ikävän onnettomuuden seurauksena. Tosin on heti alkuuun todettava, että suojelusenkeli oli tällä kertaa mukana ja selvisin loppujen lopuksi olosuhteet huomioon ottaen varsin vähäisillä vammoilla. Vaikkakin toki sijoiltaan mennyt olkapää, lonkan & ristiluun murtuma, muutama murtunut kylkiluu, pari murtunutta selkänikamaa sekä 3kpl reilusti tikkejä vaatinutta avohaavaa lukuisten pienempien ruhjeiden lisäksi ei välttämättä täytä kaikkien mielestä ”vähäisten vammmojen” tunnusmerkkejä, on oltava äärimmäisen onnellinen elossa olemisesta ja siitä, ettei mitäään pysyvämpää vammaa itselleni lääkäreiden mukaan tule jäämään. Pudotus nimittäin oli sellainen, ettei sellaisesta keskimäärin omien arvioideni mukaan hengissä selvitä ja itsekin olin, sillä hetkellä kun tajusin putoavani, täysin vakuuttunut että tähän loppui oma tarinani. Voin kertoa, että kyseessä on varsin veret seisauttava tunne!
Niin, ja pääsenhän lisäksi jatkamaan reissuani yhtä varsin mieleenpainuvaa kokemusta rikkaampana heti kun olen kuntoutunut riittävän hyvään kuntoon, joten turhille murheille en ole juuri aikaani onnettomuuden jälkeen uhrannut. Arvioitu aika kuntoutumisellenikin on vain 3-4 kuukautta, joten kun inhottavan lyhyt suomen kesä alkaa jälleen kääntyä kohti syksyä, on toivottovasti taas kerran aika pakata rinkka ja lähteä kohti uusia seikkailuja!

Kerrataanpa hiukan vielä tapahtumia sairaaloissa viettämästäni ajasta. Heti onnettomuuden jälkeen minut kuljetettiin siis Gobin autiomaassa sijaitsevan Ömnögovi Aimagin provinssin pääkaupungissa Dalanzadgadissa sijaitsevaan sairaalaan, joka sijaitsi noin 60km päässä onnettomuusopaikasta. Puitteiltaan kyseinen sairaala oli erittäin kaukana siitä, mihin olemme länsimaissa tottuneet, mutta saamaani hoitoon on oltava erittäin tyytyväinen. Hoidon laadukkuuteen yhtyivät myös lääkärit täällä kotosuomessa vammojani ja niille tehtyjä toimenpiteitä tutkiessaan. Dalandzagadissa minulle tehtiin kokovartaloröntgen, tutkittiin vatsanalueen sisäelimien kunto ultraäänellä sekä tikattiin haavat keskellä yötä suoritetulla noin 2½ leikkauksella, jonka yhteydessä myös sijoiltaan mennyt olkapääni vedettiin takaisin paikoilleen. Leikkauksen yhteydessä käytetty nukutusaine muuten poikkesi kaikista jälkikäteen suomessa kokemistani todella radikaalisti. En ole nimittäin koskaan ollut yhtä sekaisin kun nukutuksestani herätessäni; silmäni ensimmäistä kertaa jälleeen avatessani näin vain kirkkaita valoja, oudon näköisiä ihmisiä pulputtamassa täysin käsittämättömän kuuloista kieltä, jonka jälkeen nämä sillä hetkellä silmissäni avaruuusolioita muistuttaneet henkilöt lähtivät kärräämään itseäni pitkin kapeita käytäviä kohti yläkerroksissa odottavaa huonetta, jossa oli tarkoituksena seuraava yö viettää. Perille päästyämme aloin siinä määrin selvitä, etten enää uskonut joutuneeni marsilaisten kaapppaamaksi vaan aloin pikkuhiljaa ymmärtää taas mistä on kysymys. Täysin kunnossa en tosin vielä ollut, sillä oppaame Hu:n kysyessä ”Do you feel dizzy?”, sai hän vastaukseksi vain epämääräistä muminaa, puhekykyni ollessa tässä vaiheessa vielä kateissa, vaikka pääni sisälllä täysin järkeviä lauseita jo pystyinkin muodostamaan. Hetki tämän jälkeen vaivuinkin jo uudestaan uneen. Tällä kertaa tosin ilman lisäravinteita.
Uni ei tosin valitettavasti kestänyt kovinkaan pitkään ennen kuin heräsin vittumaisen voimakkaaseen selkäkipuun, joka johtui murtuneesta ristiluustani sekä äärettömän heikosta, kivikovasta sängystäni, joka painoi alaselkääni mielipuolen lailla. Lisäksi tieto illalla pääkaupunki Ulan Batorista saapuvasta maan johtavasta traumalääkäristä oli ilmeisesti hillinnyt paikallisen sairaalan lääkärien haluja määrätä itselleni voimakaampia kipulääkkeitä, sillä yön ja seuraavan päivänkään aikana en muista mitään helpotusta saaneeni, ennen kuin tämä em. lääkäri saapui paikalle ja matka helikopterilla kohti pääkaupunkia sai luvan alkaa.

Ulan Batorin traumaklinikka olikin jo huomattavasti parempi tasoinen ja siellä oli pedeissäkin kunnon pehmeät patjat, aivan kuten olin Mr. Batzouragilta ensi sijassa jo Dalandzagadissa tiedustellutkin. Lisäksi kipujani vihdoin helpotettiin myös asiaankuuluvalla lääkityksellä. Täällä otettiin lisäksi vielä hiukan lisää kuvia, kuten mm. CT-kuvat tietokoneella sekä keski- ja ylävartalon magneettikuvat. Näiden kuvien perusteella Mr. Batzourag tekikin päätöksen, ettei halua itse minua leikata,vaan että siirto suomeen on paras vaihtoehto, varsinkin kun vointini lentomatkustuksen makuuasennossa kevyesti sallisi. Muutamien päivien järjestelyjen jälkeen kaikki olikin valmista ja norjalais-tanskalainen evakuointipartio otti minut hellään huomaansa tarkoituksenaan siirtää minut ambulanssilentokoneella Helsinkiin, jossa hoitoni jatkuisi Töölön tapaturmaklinikalla, jossa edelleen tätä kirjoittaessa makoilen.



Suomeen päästyäni fiilikset nousivat jälleen muutamalla pykälällä, sillä viimeistään silloin uskoin olevani parhaassa mahdollisessa hoidossa. Lisäksi tieto perheenjäsenten ja ystävien tapaamisesta rauhoitti mieltä. Pääsisin lisäksi todistamaan heille, etten tosiaan ollut henkihieverissä, vaan yllättävänkin hyvävointinen ja näin lievittämään pienimuotoista paniikkia, joka joidenkin keskuuteen oli levinnyt sen jälkeen kun tieto loukkaantumisestani oli suomeen saakka kiirinyt.

Olen nyt maannut täällä töölössäkin jo kohta 2 viikkoa, jonka aikana minulle on suoritettu kolme eri leikkausta sekä aloitettu kuntoutuminen varsin mukavan fysioterapeutin avulla. Kaikki leikkaukset ovat menneet suunnitelmien mukaan ja vointini sekä voimani ovat kohentuneet päivä päivältä, erityisesti sen jälkeen kun pääsin ensimmäistä kertaaa jaloilleni viime maanantaina. Huomenna tehdään vielä asiantuntijoiden toimesta lopullinen kuntoutumissuunnitelma sairaala-aikaa silmällä pitäen ja mahdollisesti saankin jo tiedonkin ainakin alustavasta kotiuttamispäivämäärästäkin. Ajatus kotiinpääsystä alkaakin jo tuntua hyvältä.

Päivittelen jatkossa blogiani harvakseltaan lähinnä kertoakseni kuntoutumiseni edistymisestä. Kun syksyn lähestyessä olen saanut itseni reissukuntoon ja sykin taas kohti aasiaa, jatkuu blogin pitäminenkin astetta tiukemmalla vaihteella. Siihen asti, lämmintä ja turvallista kesää kaikille!

Game over

No ei onneksi ihan kokonaan! Eli Heselle sattui pieni onnettomuus tiistaina 5.5. Muutamaa paivaa aikaisemmin olimme aloittaneet 17 paivan Mongolian kierroksen. 5.5 tiistaina saavuimme Etela-Gobissa sijaitsevaan Gurvansaikhan kansallispuistoon, joka on tunnettu jyrkanteiden valissa ainakin myohaan kesakuuhun sailyvasta jaatikosta. Paikka oli todella kaunis. Jalleen kerran etaisyydet pitkia ja joka puolelle nousevat korkeat seinamat saivat olon tuntumaan todella pienelta. Jaatikko siis kulkee tallaisessa solassa ja on pituudeltaan n. 1.5 kilometria. N klo 17.00 halusimme nousta erasta jyrkannetta ylospain parempien maisemien ja kuvient toivossa. Porukasta oli kasassa Oppaamme Khuu, Aussit Will ja Peter, Irkut Mark ja Trevor seka me suomen toivot. Noustuamme haluttuun korkeuteen ja kuvien oton jalkeen aloitimme laskeutumisen alas pain. Jossain vaiheessa laskeutimista Heikki ja Peter ajautuivat porukasta erilleen ja reitti minka Heikki valitsi vei hanet lahelle erasta reunamaa. Tamakaan ei sinansa ollut vaarallista vaan se etta rinteessa oli paljon hiekkaa ja irtokivia, mitka sitten myos aiheuttivat Heikin onnettomuuden. Heikki putosi n. 18.20 ja me loysimme hanet n. 10 minuuttia myohemmin jaatikolta reitin varrelta. Tassa vaiheessa oppaamme oli jo lahtenyt juoksemaan autolle ja meidan saavuttua Heikin luokse aloitimme hanen kuntonsa tarkastamisen. Kaikeksi onnenksi Heikki oli tajuissaan eika ollut lyonyt paataan joten han pystyi kertomaan mita oli tapahtunut ja , etta han pystyy liikuttamaan raajojaan ja , etta tunto on joka paikassa. Taman jalkeen siirsimme Heikin pois jaalta ja lahdin hakemaan ensiapulaukkuamme. Taman jalkeen asiat etenivat omalla painolla toisten halyttaessa ambulanssia ja meidan rakentaessa paareja kuljetusta varten. Saimme Heikin pois jaatikolta n. klo 20.30 ja lahdimme ajamaan laakaria vastaan. Ambulansia ei siis ollut saatavilla, mutta onneksi sentaan laakari. Lahimpaan sairaalaan oli noin 60 kilometria ja ajo sinne veisi noin 1.5 tuntia. Saavuimme sairaalaan joskus 23.00-24.00 en muista tarkkaan. Taman jalkeen Heikki tutkittiin, kuvattiin ja vietiin tikatakkavaksi. Tassa vaiheessa otin yhteyden SOS Internationaliin ja he alkoivat omalta osaltaan jarjestaa Heikin siirtoa Ulan Batoriin, mika toteutuikin seuraavana paivana n 19.30 helikopterilla.

Nyt siis olemme kolmatta paivaa taalla Ulan Batorissa ja Heikin siirto suomeen toteutuu toivottavasti muutaman paivan sisaan.

Tama nyt ehka talta eraa. Heikki saa kirjoitella lisaa jos hanesta silta tuntuu.

The Land of Sun & Wind

Saavuimme Mongoliaan varhain keskiviikkoaamuna. Junamatka ei tällä kertaa ollut yhtä miellyttävä kuin aiemmat kokemamme etapit. Tähän oli kolme syytä. Ensinnäkin rajamuodollisuudet kestivät yhteensä 8 tuntia ja näistä noin kolmen tunnin ajan olimme suljettuina hytteihimme ilman mahdollisuutta poistua niistä. Myös wc:t olivat suljettuina koko tämän ajan, aivan kuten kaikilla asemilla. Toinen ja kolmas syy liittyivät junan varusteluun. Uudempi ja ulkokuoreltaan hienompi, todennäköisesti kommunismin romahtamisen jälkeen rakennettu tai vähintään restauroitu vaunumme osoittautui käytännöllisyyden osalta huomattavasti heikommaksi kuin aiempi hidas & vanha, varmasti kommunismivallan aikainen vaunumme, jolla taitoimme matkan Moskovan ja Irkutskin välillä. Suurimmat puutteet olivat ikkunan tiivisteissä, jotka vuosivat niin pahasti, että öisin tuli varsinkin ikkunan viereiseen päätyyn erittäin kylmä viima, joka pakotti minut ja toisella alapedillä nukkuneen venäläismiehen kääntämään itsemme toisinpäin välttääksemme totaalisen vilustumisen. Toinen ongelma oli naurettavimmat tyynyt, joihin olen koskaan törmännyt. Käytännössä nämä olivat vain pala hienosti koristeltua kangasta ilman juuri mitään täytettä. Tämän johdosta minun oli aivan pakko käyttää vilttiä tyynynä, jottei selkäni ja niskani tulisi jälleen kipeiksi, olinhan kärsinyt viimeisen suomessa huonossa asennossa nukutun yön aiheuttamista niskakivuista jo melkein 2 viikkoa, ja vasta hiljattain päässyt niistä eroon. Yöllä inhottavaan viimaan useaan kertaan herätessäni kirosin kapitalismin ja kustannustehokkuuspirulaisen alimpaan helvettiin. Huomasin olleeni vittuuntunut ensimmäistä kertaa reissumme aikana, mutta hetken aikaa asiaa pohdittuani, olin jälleen tyytyväinen siihen, että olin juuri siellä missä olin, enkä esimerkiksi kotona lämpimän peiton alla, omassa pehmeässä sängyssäni. Tämän jälkeen nukahdin nopeasti leveä hymy suupielilläni.



Ulan Batorin rautatieasemalla meitä oli vastassa Golden Gobi nimisestä hostellista majoituksen varauksen yhteydessä sopimamme ilmainen kyyditys. Kirjauduimme sisään ja totesimme, että tulisimme jakamaan huoneemme yhdessä Peterin ja Willin, kahden Irkutskissa tapaamamme australialaiskaverin, sekä Carlin ja Marcin, kahden Irkutskissa tapaamamme irlantilaiskaverin kanssa. Myös Irkutskissa tapaamamme, myöskin irlannista kotoisin oleva Trevor punkkasi tässä hostellissa eräässä toisessa huoneessa. Viikon takainen porukkamme oli siis jälleen kasassa kahdella lisävahvistuksella höystettynä.
Aamukahvit juotuamme ja pientä aamupalaa haukattuamme aloimme välittömästi pohtimaan minkätyyppiselle seikkailulle tulisimme Mongoliassa lähtemään. Totesimme nopeasti, että tulemme todennäköisesti tekemään vähintään 12-14 päivän kierroksen ja koska emme vielä omanneet Kiinan viisumeita, tulisi viisumihakemukset sinne pistää tulille asap. Varsinkin kun Kiinan suurlähetystön viisumiosasto on täällä auki vain maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin 9-12, poislukien tämänpäiväinen, vapunpäivän aiheuttaman vapaapäivän johdosta. Emme myöskään omanneet minkäänlaisia lippuja Kiinaan tai sieltä pois, joita ilman ei viisumia ollut mahdollisuutta saada. Tässä vaiheessa tosin luulimme, että tarvitsemme ainoastaan lipun pois maasta emmekä todistetta maahan saapumisesta. Tämä ongelma olisi siis vielä selvitettävä ennen suurlähetystöön suuntaamista.
Koska emme halua sitoa etukäteen itseämme matkustamisen suhteen mihinkään tiettyihin päivämääriin, lähdimme selvittämään kuinka helposti pystymme tekaisemaan feikkiliput viisumihakemuksiamme varten. Tämä osoittautuikin jopa naurettavan helpoksi, sillä heti ensimmäisestä matkan varrelle osuneesta toimistosta saimme itsellemme liput 3USD palvelumaksua vastaan. Hommahan toimii siis siten, että virkailija vahvistaa varauksen, tulostaa liput ja sen jälkeen välittömästi peruu varauksen. Lippujen hankinnan jälkeen lompsimme suurlähetystöön ja täytimme hakemukset. Luukulla ollut virkailija ilmoitti kuitenkin tarvitsevansa vielä myös menolipun Kiinaan ennen kuin voisi ottaa hakemuksemme käsittelyyn. Ok, takaisin vain lähimpään matkatoimistoon ja tällä kertaa ystävällinen mies ei edes vaatinut mitään maksua palvelustaan. 20 minuutin päästä olimme takaisin suurlähetystössä kaikkine tarvittavine dokumentteineen ja homma oli sillä selvä; viisumimme olisivat noutovalmiina viikon päästä 30USD maksua vastaan.
Homman suoritettuamme palasimme takaisin hostellillemme poiketen samalla lounaalla. Aah, pitkästä aikaa riisiä ja aasialaista kastiketta! Mässyttelyn jälkeen oli vuorossa hostellilla tulevan ekspeditiomme suunnittelu yhdessä irlantilaisten ja australialaisten ystäviemme kanssa. Pitkän pohdiskelun jälkeen päädyimme yhteensä 17 päivän turneeseen läpi eteläisen ja keskisen Mongolian. Ohjelmassa on autiomaiden hiekkadyynejä, jäätiköitä, yli 4000m korkeuteen kohoavalle vuorelle trekkausta, hevosilla ja kameleilla ratsastusta, kuumia lähteitä sekä tottakai tutustumista paikallisten paimentolaisten elämään sekä yöpymistä heidän jurtissaan. Yöpyminen meidän kohdalla tapahtuu sillä periaatteella, että pimeyden sarastaessa kysymme vain ensimmäiseltä vastaantulevalta perheeltä lupaa yöpyä heidän luonaan ja hyvin todennäköisesti ensimmäinen yritys myös onnistuu, niin vieraanvaraista kansaa paimentolaiset täällä Mongoliassa pääosin ovat. Bonuksena on vielä se tosiasia, että useat perheet alueilla joihin suuntaamme, eivät mahdollisest koskaan ole tavanneet länsimaisia ihmisiä. Muutenkin kohteemme tulevat sijaitsemaan ainakin pääosin alueilla, joihin suurin osa muista matkanjärjestäjistä ei matkojaan järjestä.



Hetken päästä lähdemme reissuporukkamme sekä hollantilaisten Loriannen ja Barbaran, jotka saapuivat tänään Venäjältä, nauttimaan kunnon ravintolaillallisen ennen 17pv kestoista siirtymistä ’sivistyksen’ ulkopuolelle. Blogikin hiljenee siis ainakin seuraavaksi 2½ viikoksi...

Tomorrow the Mongolian adventure kicks off!