Return to the wild east

Yhdet reissun parhaista hikoiluista tuli otettua mitä otollisimpaan saumaan, juuri ennen 30 tunnin yhtämittaista matkustamista. Ostamaamme lautta+bussikyytiin kohti Bangkokia kuului nimittäin ilmainen taksikyyti satamaan, mutta vain päätien varrelta. Näin ollen, hiukan ennen kello kahta iltapäivällä, reippailimme paahtavassa auringonpaisteessa vuorenrinnettä alas kohti noutopaikkaamme. Vaikka matka olikin alamäkeä ja pituudeltaan vain muutaman sata metriä, sai patikointi reilun 20 kilon kantamukset selässä hien pintaan. Toivoin siinä vaiheessa lavataksimme olevan ajoissa liikenteessä, jottemme joutuisi odottelemaan seisovassa ilmassa, auringonpaisteessa ja vielä päivän kuumimpaan aikaan. Turha toivo, taksi oli 10 minuuttia myöhässä ja hikoilu ei ottanut loppuakseen. Lyhyen taksimatkan aikana kokemamme tuulenvire toi onneksi hetken helpotuksen, mutta satamassa hikinorot pääsivät jälleen valloilleen, sillä Lomprayahin sataman odotusaula oli tupaten täynnä, eikä ilma juuri suurista tuulettimista huolimatta kiertänyt. Lauttakin oli tietysti lähes tunnin myöhässä.

Päästyämme vihdoin matkaan, koitin ensin hetken kuivatella vaatteitani katamaraanin sisätiloissa, mutta ilmastointi oli jälleen säädetty niin jäätävälle, etten palelultani siihen pystynyt. Onneksi aurinkokannella oli vielä tilaa, taivas oli kirkas ja mukava merituuli puhalsi, joten sain loppujen lopuksi helpotusta olooni ja kledjutkin kuivaksi. Bussimatka sujuikin sitten jo iisisti ja saimme Kuosin kanssa molemmat hetken nukuttuakin, ennen kuin dösämme parkkeerasi Khao San Roadin kupeeseen puoli kahden pintaan aamuyöstä.

Olimme pähkäilleet, viettäisimmekö yön bussiasemalla, jossain läpi yön auki olevassa juottolassa vaiko sortuisimmeko tuhlaamaan hotellihuoneeseen. Bussin jysähdettyä päätepysäkilleen, oli päätösten teon aika. Koska olimme saapuneet enkelten kaupunkiin lähes puolitoista tuntia aikatauluamme myöhässä, oli helppo unohtaa hotelliyö, olihan meidän määrä jatkaa jo aamukuudelta matkaamme eteenpäin. Niinpä hetken funtsimisen jälkeen päädyimme viettämään muutaman tunnin virvokkeita nauttien ja taistellen pysyäksemme valveilla, ennen kuin nappaisimme hyvissä ajoin taksin kohti linja-autoasemaa.

Päätöksemme lähteä kohti jatkokyyditystämme hyvissä ajoin, osoittautui varsin viisaaksi. Olin luottanut muistini toimivuuteen hiukan liikaa, enkä ollut kirjoittanut netistä tsekkaamiani tietoja reittimme suhteen ylös. Olin käytännössä varma bussimme lähdöstä Morchitin asemalta, joka kattaa Bangkokista pohjoiseen ja itään suuntautuvan liikenteen, mutta lukemallani sivustolla oli mainittu myös etelään suuntautuvan liikenteen terminaali, Ekamai. Missä yhteydessä, sitä en enää muistanut. Ajattelimme siis pelata varman päälle ja ilmoittaa taksisuharillemme, että haluamme napata bussin kohti Tratin kaupunkia, olisitko ystävällinen ja heittäisit meidät oikealle asemalle.

Helpommin sanottu kuin tehty, huomasimme pian. Ensimmäinen kyydin tarjoaja ei ymmärtänyt mitä kaupunkia haimme takaa, mutta toinen ilmoitti homman olevan selvää pässinlihaa. Hoksasin lähes heti kuskin ajavan kohti Ekamaita, sillä reitti Morchitiin oli jo itselleni tuttu. Päästyämme perille, koitimme etsiä lippuluukkua, josta sana Trat löytyisi. Turhaan. Infopisteen mimmi ilmoittikin lopuksi, että olemme väärällä asemalla. Taksikuskille siis kiitos tästä, sillä nämä kyseiset kaksi asemaa sattuvat sijaitsemaan vielä täysin eri puolilla kaupunkia.

Hivenen turhautuneina, köpöttelimme kohti taksistandia ja nappasimme uuden kyydin, nyt kohti oikeaa osoitetta. Kerkesimme onneksemme ajoissa perille ja saimme liput haluamaamme bussiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka toki hävisimmekin reilut kolme euroa turhiin taksikuluihin.

Matka Tratiin sujui pääosin unten mailla. Päätepysäkiltä oli tarkoituksenamme ottaa minibussi rajalle, mutta yhtään ei ollut näköpiirissä. Innokkaita privaatti songthaew kyytejä tarjoavia henkilöitä sen sijaan riitti. Eräs bussissamme matkannut musliminainen oli matkalla samaan suuntaan kanssamme ja saimmekin sovittua pienen tinkaamisen jälkeen passelin hinnan matkalle. Saavutettuamme rajakaupunki Had Lekin, hyppäsimme pois kyydistä, painelimme immigrationiin ja leimasimme itsemme ulos Thaimaasta. Ruuhkaa rajalla ei ollut ja kaikki meni tähän asti todella smuutisti.

Kambodzan puolella rajaa meininki olikin jo aivan toinen. Jo niin kutsutulla no man`s landilla mukaamme lyöttäytyi jos jonkin näköistä kaupustelijaa. Ilmoitimme heille etsivämme heidät käsiimme, mikäli tarvitsisimme kyytiä eteenpäin tai muita heiltä löytyviä hyödykkeitä. Jenni oli varoitellut etukäteen myös viisumien hommaamispisteellä toimivista apureista, jotka pyytävät passisi, täyttävät hakemukset puolestasi ja pyytävät tästä ”työstä” itselleen korvauksen. Terästimme siis tuntosarvemme ja onnistuimmekin karistamaan kannoiltamme pari ensimmäistä pyrkyriä. Täytimme terveydentilaa koskevat lomakkeet, lääkäri mittasi kuumeen ja kaiken ollessa ok, jatkoimme matkaa kohti viisumitiskiä. Tiskiluukun edessä eräs kundi pyysi antamaan passin, ja kas kas, alkoi täyttelemään lomakkeita. Emme siis yrityksistämme huolimatta onnistuneet vältttämään kaikkia näitä ystävällisiä apureita. En myöskään väsyneenä jaksanut alkamaan taistelemaan passiani takaisin, vaan luovutin viisumitarralla varustetun passini takaisin saadessani itseäni avustaneelle kaverille yhden jenkkitaalan ja Kuosi omalle apurilleen 40 thaimaalaista. Kundit eivät olleet tähänkään tyytyväisiä, vaan odottivat huomattavasti ruhtinaallisempaa korvausta parin minuutin duunistaan. Työstä, jota emme olleet edes pyytäneet. Enempää ei kuitenkaan kavereille taskujemme syövereistä herunut.

Suunnitelmissamme oli ollut jatkaa matkaa rajalta kohti Sihanoukvilleä minibussilla, mutta yhtään sellaista ei ollut näköpiirissämme, eikä tällaisen kyydin tarjoajiakaan pyörinyt jaloissamme. Koska bussit rajakaupungista eteenpäin lähtevät vain aikaisin aamulla, olivat vaihtoehtomme vähissä. Joko jäädä rajakaupunkiin yöksi tai säätää kimppataksikyyti eteenpäin. Olimme tässä vaiheessa väsyneitä, eikä ajatus rajakaupungissa yöpymisestä houkutellut, joten päätimme yrittää jatkaa matkaa, mikäli se ei osoittautuisi järkyttävän kalliiksi. Yksi meille taksia jo aiemmin tarjonnut kaveri ilmoitti tässä vaiheessa eräässä taksissa olevan jo itävaltalais-thaimaalaisen pariskunnan ja 1000 thaibahtin hintaan per nuppi, voisimme hypätä pykälään. Minibussikyydin hinta olisi ollut 600thb, joten tonni kuulosti korviimme liian tyyriiltä. Kundi selvensi tähän väliin jo kahden muun matkaajan maksaneen samaisen tonnin per pääty, joten neuvotteluvaraa ei siis hänen mukaansa ollut. Saimme kuitenkin hinnasta 100thb per ukko pois ja sovimme, että mikäli matkaseuramme kyselisivät kyydistä maksamaamme hintaa, kertoisimme heille maksaneemme alunperin puheissa olleen tonnin.

Kolmen ja puolen tunnin sekä noin 200 kilometrin jälkeen taksimme saavutti Sihanoukvillen. Kyydissämme mukana ollut pariskunta hyppäsi pois Weather Station Hill nimisellä alueella ja itse jatkoimme matkaa kohti Ochheautel beachia. Taksikuski alkoi tässä kohdin tiedustella kyytimme hintaa. Sanoimme maksaneemme 900thb kumpikin, johon kuski tuumasi, että olimme joutuneet hienoisen ryöstön kohteeksi. Pariskunta oli nimittäin maksanut vain 750thb kumpainenkin ja itse asiassa oikea hinta yhdelle taksille olisi 2500-3000thb, meidän kuljettajan verottaessa palveluksistaan hintahaitarin edullisemmasta päästä. Kaikki yli 2500:n oli siis mennyt rajalla takseja järkkäävien apureiden taskuun. Vaikka meitä ei taaskaan ollut ukotettu kuin 3-5euron edestä kumpaistakin, hienoinen vitutus hiipi kohti selkäpiiti. Lähinnä tämä vitutus suuntautui itseäni kohti, sillä pitäisihän nämä tilanteet jo paremmin tunnistaa, tingata tiukemmin ja olla kovana eikä antaa periksi. Hetken päästä onnistuin kuitenkin jo laskemaan kierroksia tuumatessani, että väsyneenä ja nälkäisenä homma ei ole aina niin helppoa.

Koska sesonki on juuri nyt vilkkaimmillaan, on suuri osa hyvällä sijainnilla varustetuista edullisen hintaluokan majoituksista täyteen buukattu. Koska rinkkojen raahaaminen väsyneenä ei kiinnostanut, pyysimme kuskiamme pysähtymään muutaman guest housen edessä ja lupasimme ottaa kämpät ensimmäisestä edes jollain tavalla budjettimme raamien sisälle mahtuvasta paikasta, josta tilaa löytyisi. Ensimmäinen yritys oli hutikuti, mutta toisesta tärppäsi. Viisari tosin liikahti hintahaitarimme ylärajoille, huoneemme kustantaessa 11 jenkkitaalaa yötä kohden. Mutta on kämppäkin sitten komea; tilaa on yllin kyllin, löytyy lämmintä suihkua, kaapeli tv:tä ja jääkaappikin. Sinänsä siis kallis, mutta esimerkiksi Thaimaasta ei vastaavaan hintaan saa juurikaan perus bambumajaa kummempaa majoitusta, yhtä lailla turistien suosiossa olevista kohteista.

Ensimmäisenä iltana jaksoimme vain käydä täyttämässä vatsamme sekä hiomassa suunnitelmaa seuraavalle päivälle, ennen kuin kävimme aikaisin yöpuulle. Koska Kuosi on ollut suhteellisen huolissaan oman lomansa aikana hankkimastaan rusketuksesta, olimme aamulla valmiina lähtemään yrittämään tilanteen pikaista korjausta. Nokka siis kohti Ochheautel ja Serendipity rantoja, paikkoja joissa minä, Juhani, Jere & Jenni vietimme varsin mukavan vajaan viikon kesällä 2007. Odottelinkin mielenkiinnolla mestoilla tapahtunutta muutosta, Kuosin tiiraillessa samaan aikaan innokkaana kohti pilvetöntä taivasta.

Jo ensimmäisten rannalla ottamani askelten kohdalla mieleni valtasi melkoinen järkytys. Kolmen vuoden takainen suhteellisen rauhallinen, siellä täällä joitakin valkonaamoja sekä kourallisen verran kaupustelijoita käsittänyt ranta muistutti tätä nykyä kuin pahinta välimeren lomakohdetta. Meri oli täynnä vesijettejä, erilaisia ilmatyynylinnoja, pelastusliivit päällä uivia aasialaisia sekä yleistä sekamelskaa. Ohut rantakaistale oli puolestaan täyttynyt vieri viereen kasatuista aurinkotuoleista, joten mahdollisuudet minkäänasteiseen omaan rauhaan olivat nollissa. Ei siis todellakaan paikka, jossa voisimme kuvitella millään tavalla viihtyvämme.





Alkushokista toettuamme, suuntasimme katseemme kohti noin kolmen kilometrin pituisen rannan kaakkois-kärkeä, kohtaan, jossa aurinkotuolirivistö ja rantabaarit näyttivät loppuvan. Noin puolessa välissä rantaa kaaos päättyi, mutta harmiksemme sitä ideaalia rantaspottia ei löytynyt täältäkään. Tämä osa rannasta kun varmasti taistelee maailman roskaisimman biitsin tittelistä, erilaisen muovijätteen lojuessa hiekassa niin tiheään, että lähes jokaisella askeleella sai katsoa mihin jalkansa oikein asettaa. Reippailimme kuitenkin rannan päätyyn asti, virkistäydyimme hetken rantavedessä ja muodostimme suunnitelman seuraavien päivien ohjelmasta: mopo alle ja rauhallisempia seutuja etsimään.

Saimme aamutuimaan allemme 100cc Honda Clickin viiden dollarin päivävuokraa vastaan. Päätimme aluksi ajaa kaupungin parhaalle näköalapaikalle, tsekaten samalla matkan varrelle osuneet muutamat monumentit. Itsenäisyyttä taikka puna-khmerien vallan kukistumista juhlistaneet patsaat eivät olleet erityisen vaikuttavia, mutta näköalat kaupungin korkeimmalta kohdalta, 132 metrin korkuiselta nyppylältä, olivat ajomatkan arvoiset.







Valokuvien näpsimisen jälkeen oli vuorossa rauhallisemman biitsin etsintä. Puskaradio oli kertonut Otres-nimisen rannan olevan jossain määrin tällainen, joten skootterimme keula osoitti seuraavaksi siihen suuntaan. Tämä ranta osoittautuikin naapuriansa Ochheautealia huomattavasti miellyttävämmäksi, vaikken hiekkakaistaletta missään nimessä paratiisimaiseksi voikaan kuvailla. Vaikka iltapäivämme kuluikin ihan mukavissa merkeissä, auringosta, virvokkeista sekä lämpimästä merivedestä nauttien, päätimme silti yrittää etsiä jossain vaiheessa sen täysin oman pikku rantakaistaleen, sillä jostain täältä etelä-Kambodzan rannikkoseudulta sellainen varmasti löytyisi.





Vietettyämme yhden välipäivän polttavilta auringonsäteiltä, pakkasimme tänä aamuna uimakamat sekä kartan reppuumme ja lähdimme pärisyttelemään ulos kaupungista, ilman sen suurempia suunnitelmia, toiveissa kuitenkin se oma pikku rantaviiva. Voin heti todeta, että tätä rantaa emme missään vaiheessa löytäneet, mutta päiväreissumme oli silti oikein onnistunut. Aistit heti Sihanoukvillen ulkopuolella täyttyivät mielikuvien Aasiasta; kuumaa ja kosteaa ilmaa, kuparinvärisiä palmupuiden reunustamia hiekkateitä, mitä erilaisimpia kulkuneuvoja jotka on kasattu järjenvastaisilla kuormilla, lehmiä, vesipuhveleita ja kulkukoiria sekä tietysti, hymyileviä ja iloisia ihmisiä. Tällainen mopoiluretki onkin helppo ja mitä parhain tapa lähteä ottaa edes hiukan tuntumaa turistialueiden ulkopuolelle ja havannoimaan kohdemaan ihmisten elämää heidän arkisissa askareissaan.













Sihanoukville, eli täkäläisittäin Kampong Som, alkaa olla nyt osaltamme nähty. Huomenna, kun matkamme jatkuu kohti eteläistä Kepin rantakaupunkia, jää toivottavasti taaksemme myös suurin kaaos ja massat, jotka tänne Sihanoukiin on viime vuosien aikana pesiytynyt. Odotuksissamme on siis idyllisempää ja aidompaa Kambodzaa, ennen minun ja Kuosin yhteisen taipaleen viimeistä etappia, tarunhohtoista Phnom Penhiä.

Backtracking

Pienen tauon jälkeen on taas aika palata taajuudelle. Yksinkertainen syy hiljaiseloon on ollut se, että viimeisen parin viikon aikana ei mitään maata mullistavaa ole tapahtunut. Kerrataan kuitenkin hiukan tapahtumia Filippiineiltä lähtömme jälkeen.

Matka takaisin kohti reissun alkupistettä, Koh Taoa, sujui loppupeleissä yllättävänkin iisisti, vaikka olimmekin yhdessä Juhanin kanssa tien päällä nelisenkymmentä tuntia. Tähän ajanjaksoon sisältyi lennot Cebu-Manila & Manila-Kuala Lumpur, yö lentokentällä, aamulento Phuketiin, josta nappasimme bussin Surat Thanin kupeessa olevaan Don Sakin satamaan, taas venailua melkein 10 tuntia ja lopuksi vielä yölautta Taolle. Vaikka yö kentällä sujuikin ilman unta, pystyimme korjaamaan vajettamme bussimatkalla ja seuraavan yön lauttamatkallakin saimme hyvin levättyä. Saavuimme saarelle jokseenkin pirteinä ja intoa täynnä, olisihan vuorossa taas useita jälleennäkemisiä hyvien ystävien kanssa.

Jälleennäkemiset alkoivat ensimmäisen illan osalta Jennin, hänen siskonsa Jaanan sekä saarella pidempään oleskelleiden tuttujen kera. Seuraavana päivänä olikin vuorossa Juhanin tyttöystävän Annin ja hänen kaverinsa Jennan saapuminen ja vielä vuorokautta myöhemmin Kuosi saapui pääkallopaikalle, joten varsin asiallinen poppoo alkoi olla kasassa.

Yhteiselomme saarella on sujunut pääosin hyvinkin leppoisissa merkeissä. On tullut syötyä hyvin (jo toki juotuakin!), nautittua hyvästä seurasta, lepäiltyä rannalla ja pakkohan se on myöntää, että riippumattokin on taas tullut enemmän kuin tutuksi. Mitään aktiivilomaa ei ole siis viimeisten parin viikon aikana tullut vietettyä ja vesileikitkin ovat osaltani jääneet yhteen kajakointisettiin sekä rantavedessä lillumiseen. Juhani onkin sitten paikannut tätä vajetta parhaimpansa mukaan; miehen vapaasukelluksen masters kurssi – suurin syy saarelle paluuseemme – alkoi nimittäin reilu viikko sitten ja Jussi onkin ollut vedessä joka päivä sen jälkeen. Myös Jenna ja Anni ovat ottaneet lähempää tuntumaa Siaminlahden vesiin, tyttöjen suorittaessa laitesukelluskurssejaan.

Viimeiset neljä ja puoli kuukautta (Juhanin osalta kokonaiset kymmenen), ovat myös kuluttaneet kukkaron pohjalta löytyviä eurojamme siihen malliin, että on tullut käsille se hetki, kun lisäansioiden hankkiminen on alkanut tulla ajankohtaiseksi. Australia siintää jo siis hiljalleen silmissämme ja sinnehän lähdemme neljän hengen vahvuisella porukalla. Minä, Juhani, Anni sekä Jenna hyppääme airasian koneeseen Kuala Lumpurista kohti Perthiä maaliskuun 24. päivä, jonka jälkeen on aloitettava aktiivinen työn etsintä. Enää siis reilu viitisen viikkoa aikaa lusmuilla, ennen kuin vuorossa on marjojen/hedelmien poimintaa tai jotain muuta vastaavaa mukavaa pikku päiväpuuhastelua.

Mutta mitä sitä ennen? Juhanin kurssi kestää vielä nelisen viikkoa, joten miehen aika kuluu visarunia lukuunottamatta täällä Taon saarella. Oma suunnitelmani oli ottaa Kuosi pykälään ja suunnata katse kohti Thaimaan läntistä naapuria Burmaa. Valitettavasti tämä homma kariutui liian hankaliin kulkuyhteyksiin. Burmaanhan voi toki matkustaa maitse, mutta rajakaupungeista eteenpäin ei ulkomaalaisilla ole mitään asiaa muuten kuin lentoteitse ja lennot maahan sekä maan sisällä osoittauivat tällä erää liian tyyriiksi. Piti muodostaa jälleen plan b: paluu vajaan kolmen vuoden tauon jälkeen Kambodzaan, maahan, joka taannoin ansaitsi aivan erityisen paikan sydämessäni. Ei siis pöllömpi suunnitelma tämäkään.

Tarkempi suunnitelma on seuraavanlainen. Jätämme Taon rannat Kuosin kanssa taaksemme reilun tunnin päästä, matkaamme lautalla Chumphoniin ja siitä eteenpäin Bangkokiin. Enkelten kaupungin saavutamme puolenyön jälkeen, jossa on edessä varmasti miellyttävä yö itäisellä bussiasemalla, josta jatkamme heti aamukuudelta matkaamme Tratin kaupunkiin, siitä edelleen minivanilla rajalle, perus rajasäädöt, jonka jälkeen on tehtävä päätös, jäämmekö rajakaupunki Koh Kongille yöksi, vai jatkammeko matkaa vielä eteenpäin kohti Sihanoukvillea. Plänimme Kambodzassa on viettää reilu viikko etelän rannoilla, jonka jälkeen operoimme itsemme kohti Phnom Penhiä. Pääkaupungissa kuluneekin sitten loppu aikamme Khmerin valtakunnassa.

Kuosilla lähtee kento kohti kotia Bangkokista 3.3, joten mies suunnannee takaisin Thaimaahan heti kuun vaihteessa. Oma idea on jäädä tämän jälkeen vielä reiluksi viikoksi ihmettelemään Phnom Penhin sykettä. Kuinka suunnitelmamme tulee pitämään paikkaansa, siitä seuraavalla kerralla.