Sugar Sweet Christmas

Jätettyämme Boholin, tai tarkemmin Panglaon saaren taaksemme, otimme suunnaksemme viereisen Negroksen saaren ja sen kaakkoisosassa sijaitsevan Dumagueten kaupungin. Vietimme kyseisessä, varsin viehättävässä kaupungissa, muutaman päivän lähinnä jouluvalmisteluja tehden, jonka lisäksi kävimme tekemässä kaksi sukellusta saaren eteläpuolella sijaitsevalla Apo Islandilla. Jouluaaton aattoona olikin sitten jo aika jatkaa matkaa joulunviettopaikkaamme, Sipalayn kaupungin edustalla sijaitsevalle Sugar Beach nimiselle rannalle.

Saavuttuamme pelipaikoille 6 tunnin bussimatkan ja lyhyen bangka-kyydin jälkeen, olimme lähes heti vakuuttuneet, että paikan valintamme oli osunut aivan nappiin. Ja näin jälkikäteen voi todeta, että olimme totta tosiaan enemmän kuin oikeassa! Tämä hiukan eristyksissä oleva ranta, joka koostuu vain neljästä pienhköstä resortista sekä yhdestä paikallisten pikkukylästä, tarjosi aivan täydelliset olosuhteet joulunviettoon; rauhallisen rannan, kauniit maisemat upeine auringonlaskuineen, rennon ilmapiirin, mukavat bungalowit sekä ennen kaikkea äärettömän hienoja ihmisiä niin valitsemamme resortin, Sulu-Sunsetin henkilökunnan kuin myös sen asiakkaiden osalta.









Joulupyhien aika koostuikin osaltamme pääosin tästä upeasta seurasta nauttien. Päivisin nautimme yhdessä auringonpaisteesta, turkoosissa meressä uimisesta ja illat kuluivat joko nuotion ääressä istuskellen tai baarissa kaikesta maan ja taivaan väliltä turisten, sekä toki oluesta ja muista virvokkeista nauttien. Jouluaattona vietimme toki silti hetken vain meidän neljän kesken. Söimme jouluateriamme omalla terassillamme sekä jaoimme lahjamme, jotka tällä kertaa olivat ilmestyneet joulukuusen ympäristön sijasta minun ja Juhanin bungan riippumaattoon. Vaikka jouluateriamme olikin tällä kertaa varsin erilainen perinteisestä suomalaisesta versiosta, onnistuimme silti urakoimaan itsemme perinteiseen jouluähkyyn ja joululahjojen jako sujuikin tutussa kylläisessä ilmapiirissä.









Jouluruokien sekä erityisesti –juomien sulattelujen jälkeen oli meillä vain vuorossa kaksi lepopäivää, ennen kuin oli aika jättää jopa poikkeuksellisen haikeat jäähyväiset tälle aivan upealle paikalle. Paikalle, jonne on joskus aivan pakko palata takaisin. Vaihdoimme siis eilen muutamat yhteystiedot uusien tuttavuuksien kanssa, jonka jälkeen hyppäsimme veneeseen ja otimme suunnan kohti Negroksen saaren suurinta kaupunkia, Bacolodia.

Matkantekomme näytti aluksi tyssäävän jo lähes alkumetreille. Emme nimittäin todellakaan olleet ainoat, jotka olivat suuntaamassa samaan suuntaan kanssamme. Filippiiniläisten ollessa käytännössä kaikkien kristittyjä, oli ihmisiä luonnollisesti sankoin joukoin palaamassa joulunvietoistaan takaisin kohti kaupunkeja. Pari ensimmäistä bussia olikin yksinkertaisesti niin täynnä, ettei meillä, saati rinkoillamme, ollut mitään asiaa mahtua kyytiin. Onneksemme, muutaman ohi kulkeneen bussin jälkeen mestoille saapui menopeli, jonne me kaikki neljä kamoinemme juuri mahduimme. Samalle pysäkille tosin jäi vielä eräs paikallinen perhe (myös suuret kantamukset omaten) odottamaan seuraavia busseja, varsin auliisti meille tätä ensimmäistä mahdollisuutta tarjoten. Jälleen yksi osoitus tämän kansakunnan ihmisten ystävällisyydestä.

Ääriän myöten ahdatussa bussissa varsin tuskallisten kuuden tunnin lusimisen jälkeen, saavuimme vihdoin Bacolodiin juuri auringonlaskun aikaan. Uupuneina ja perseet kipeinä, tsekkasimme itsemme vain erääseen hotelliin sisään, kävimme syömässä ja hoitamassa pakolliset pankkiasiat (Palawanilla ei ole automaatteja kuin viimeissä kohteessamme, Puerto Princesassa) ennen kuin vetäydyimme aikaisin yöpuulle. Seuraavana aamuna kun herätys aikaisen lentomme johdosta olisi jo epäinhimilliseen puoli neljän aikaan aamulla.

Aamuvarhain tänä aamuna koimme suhteellisen kuumottavan taksikyydin lentokentälle. Allamme ollut kottero kuin juuri ja juuri pysyi liitoksissaan, natisten hullun lailla jokaisessa pienimmässäkin matkan varrella olleessa tienurassa ja kuopassa (ja näitähän riitti!). Myöskään avuttomista ajovaloista johtunut kuskimme tiehen pälyilevä katse ei ainakaan rauhoittanut mieltämme, erityisesti liian lyhyiksi jääneiden yöunien aiheuttamasta hiukan psykedeelisestä olotilasta johtuen. Pääsimme kuin pääsimmekin kuitenkin turvallisesti perille ja hyppäsimme ensimmäiselle lennollemme kohti Manilaa. Koska vaihtolentomme Manilasta kohti Busuangan saarta kohden lähti vasta reilu kuusi tuntia Nino Anoyn kansainväliselle lentokentälle saapumisemme jälkeen, päätimme lähteä aamupalalle kohti kaupungin keskustaa.

Kaupunginosat, jossa Manilassa kerkesimme pienen kierroksemme aikana vierailla, yllättivät meidät kaikki positiivisesti. Kaaos, ahtaus ja köyhyys loistivat poissaolollaan ja joka puolella oli itse asiassa jopa oudon autiota, vihreätä, siistiä ja väljää. Olimme toki tietoisia siitä, että vierailimme vain kaupungin paremmilla alueilla, mutta silti mietimme Juhanin kanssa mahdollista muutaman päivän stoppia takaisin pääkaupunkiin, siinä vaiheessa kun tiemme Jeren ja Jennin kanssa kolmen viikon päästä eroavat.

Manilasta jatkoimme siis iltapäivällä tänne Busuangan saarelle ja Coronin kaupunkiin, jonne saavuimme muutama tunti sitten. Täällä olisi tarkoitus viettää joitakin päiviä, ennen kuin matkamme jatkuu kohti Palawanin saarta, etukäteisodotusten perusteella yhtä Filippiinien aikamme suurimmista kohokohdista.

Coron kuittaa ja toivottaa teille kaikille mitä parhainta uutta vuotta! Palataan asiaan vuoden 2010 puolella.

B stands for Bohol, Beaches and Butterflies

Päätimme jättää Malapascuan hiekat taaksemme tiistaiaamuna sekä jatkaa matkaamme tänne Boholin lounaisosan edustalla sijaitsevalle Panglaon saarelle ja sen suosituimmalle rannalle, Alona beachille. Rannalla botskikyytiä mantereelle tiedustellessamme, jouduimme täällä Filippiineillä ensimmäisen onnistuneen ukotuksen uhriksi. Tai ukotus on ehkä väärä termi kuvaamaan tilannetta, sillä olimme koko ajan tietoisia siitä, mitä on tekeillä. Homma meni siis seuraavasti; kysyessämme seuraavan veneen lähtöaikaa ja hintaa kyydille, saimme vastaukseksi, että seuraava vuoro olisi peruttu ja pääsisimme matkaan vasta reilun tunnin päästä, mutta mikäli maksaisimme tuplahinnan, olisi kapteeni valmis nostamaan ankkurinsa samantien ja ajamaan mantereelle välittömästi. Emme halunneet, saati jaksaneet, jäädä tappelemaan asiasta, joten ilmoitimme homman olevan meille ok ja pääsimme aikataulullemme sopivaan aikaan eteenpäin. Tähän on lisäksi syytä todeta, että et todennäköisesti joka tapauksessa tunne itseäsi pahemmin huijatuksi, maksaessasi 45 minuutin venekyydistä kokonaiset 1.5 euroa.

Cebun satamaan saavuimme hyvissä ajoin hikisen sekä pomppuisen bussikyydin jäljiltä ja saimme piljetit pikavenekyytiin kohti Tagbilarananin satamakaupunkia. Oli mielenkiintoista huomata, että satamassa turvatarkastukset olivat samalla tasolla lentokenttien kanssa. Kävelimme siis metallinpaljastimien läpi, kaikki laukkumme läpivalaistiin, jonka jälkeen vielä reipas huumekoira nuuhki koko omaisuutemme läpi. Erittäin hyödyllinen proseduuri, sillä Filippiineillä erittäin runsas osa väestöstä kantaa säännöllisesti jotain ampuma-asetta taskussaan. Kaikki vaarallisiksi luokitetut välineet, kuten esimerkiksi Kimmon laukussa ollut Leatherman, takavarikoitiinkin matkan ajaksi ja luovutettiin kyydin jälkeen satamassa lauttahenkilökunnan toimesta takaisin. Oli ehkä hivenen kuumottavaa huomata, kuinka paikalliset lunastivat aseensa takaisin, löivät lippaan sisään ja iskivät aseen tämän jälkeen takataskuunsa.

Koska olimme ainoat turistit, jotka Tagbilaranin satamaan kyseisellä lautalla saapuivat, pystyimme neuvottelemaan minivanikyydin Alona beachille meille varsin suotuisaan hintaan. Päästyämme vihdoin koko päivän kestäneen matkustamisen jälkeen vihdoin perille, olikin vielä vuorossa poikkeuksellisen massiivinen kämpän etsintäoperaatio. Kaikki mestat kun olivat joko täynnä tai liian tyyriitä mahtuakseen meidän budjetteihimme. Noin puolentoista tunnin intensiivisen tiedustelurumban jälkeen saimme viimein sopivat majoitukset meille jokaiselle.

Seuraavana aamuna starttasimme edellisenä iltana vuokraamamme tila-auton ja kuskin kanssa kohti Boholia ja siellä meitä kiinnostavia kohteita. Kimmo oli neuvotellut lystille jälleen varsin passelin hinnan, sillä 7 tunnin kierros tulisi maksamaan yhteensä vain kolmisenkymmentä euroa, eli kuusi euroa per pääty. Aloitimme rundimme Tarsier Conservation Centeristä, jossa uhanalaisia Filippiinien Tarsiereja,eli paremmin kummituseläiminä tunnettuja yksilöitä seurattiin ja tarpeen tullen myös ruokittiin sekä hoidettiin. Näitä varsin suloisia otuksia pääsee yleensä perus turistiseteissä väijymään pieniin häkkeihin ahdattuina, mutta tiedustelupartiomme oli ottanut tästä vaihtoehtoisesta, huomattavasti eettisemmästä vaihtoehdosta selvää ja kuskillemmekin tämä rasti oli ok, joten pääsimme tuijottelemaan näiden otusten suuria silmiä (molemmat silmämunat ovat muuten eläimen aivoja suurempia) niiden luonnollisessa ympäristössä, sademetsässä.





Kummituseläimet hyvästeltyämme, jatkoimme matkaa kohti Boholin tunnetuinta nähtävyyttä, Chocolate Hillsejä. Nämä kartionmuotoiset kukkulat, jotka kuivalla kaudella muuttuvat ruskean värisiksi näyttäen näin ollen suklaapeitteisiltä ja joita alueella on yhteensä yli 1000 kappaletta, olivat aikoinaan korallipeitteisiä kumpuja merenpohjassa. Miljoonien vuosien saatossa, mannerlaattojen liikkeiden myötä, syntyi kuitenkin Boholin saari ja suklaakukkulatkin saivat alkunsa. Kovasti hehkutusta saanut kohde oli kuitenkin meille melkoinen pettymys. Vierailuajankohdallamme oli toki merkitystä, sillä kukkulat loistivat vielä vihreän, eivätkä ruskean sävyisinä ja olimme mestoilla hiukan ennen keskipäivää, auringonnousun sekä –laskun tarjoessa varmasti vaikuttavimmat näkymät alueella.





Pakollisten kukkuloista ottamiemme fotojen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti lähistöllä sijaitsevaa Butterfly Parkia. Paikka oli ehkä koko päivän positiivisin yllätys, sillä itse en ainakaan etukäteen ollut perhosista kovinkaan innostunut, mutta erinomaisen oppaamme ansiosta keissistä jäi oikein hyvä maku suuhun ja omalle kovalevylle tallentui paljon tietoa perhosten ihmeellisestä maailmasta. Voisinkin tässä esitellä muutamana ainakin meitä eniten kiinnostaneen detaljin. Perhosten elämänsykli toukasta perhoseksi kestää kokonaisuudessaan pidempään, kuin elo varsinaisessa perhosen olomuodossa, tämän jakson ollessa vain 14-21 päivää. Suurimman osan elämästään urokset käyttävät joko paritellen tai parittelukumppania etsien. Osa lajeista onkin kehittänyt varsin edistyksellisiä keinoja vastakkaisen sukupuolen houkuttelemiseksi, parhaimpana esimerkkinä eräs laji, joka pystyy erittämään ilmaan suklaantuoksuista hormonia, houkutellen näin makeannälkäiset naaraat luoksensa. Homma ei siis juurikaan eroa meidän miesten naisystävillemme ostamista suklaarasioista vastalahjojen toivossa. Naaraat puolestaan eivät liikaa energiaa parittelukumppanin etsintään käytä, sillä nämä raukat kun eivät voi paritella kuin kerran elämänsä aikana Pientä lohtua kauniimman sukupuolen edustajalle tuonee kuitenkin se fakta, että yksi sessio kestää aina kuudesta kahteenkymmeneenneljään tuntiin saakka. Mieskunto on siis perhosilla kohdallaan.

Loput päivän ohjelmaamme kuuluvista kohteista; riippuva silta, Filippiinien suurin vankeudessa elävä käärme (8-metrinen Python), Boholin vanhin korallikivestä rakennettu kirkko ja itselle merkitykseltään hiukan epäselväksi jäänyt patsas eivät synnyttäneet meissä kenessäkään mitään tajuntaa räjäyttäviä tuntemuksia, joten vierailimmekin jokaisella kohteella vain pikaisesti ennen paluutamme takaisin tukikohtaamme.









Torstaina oli vuorossa jälleen sukellusta ja tällä kertaa Jerekin pääsi jo pykälään, Juhanin tosin joutuessa edelleen jättämään vedenalaiset aktiviteetit väliin. Keli oli vihdoin muuttunut aurinkoiseksi, joten näkymät pinnan alla pääsivät lisääntyneen valon ja parantuneen näkyvyyden ansiosta paremmin oikeuksiinsa. Vaikkemme tällä kertaa nähneet mitään erityisen poikkeuksellista, oli molemmat kohteet silti ensiluokkaisia ja kaikilla oli dyykkien jälkeen fiilis korkealla.





Aurinkoiseksi kääntynyt keli onkin nyt jatkunut yhtäjaksoisesti muutaman päivän, joten olemme ottaneet ilon irti ja köllötelleet viimeiset pari päivää rannalla, mitään sen kummempaa tekemättä. Merivesi on muuten täällä niin suolaista ja kelluttavaa, että se on varmasti tehnyt vastaavaa hallaa paikalliselle uimapatjabisnekselle kuin finanssikriisi maailmantaloudelle. Vedessä lilluessa kun ei tarvitse kuin levittävää raajansa ja pitää edes hiukan ilmaa keuhkoissaan pysyäksessään mukavasti pinnan päällä. Kuumalla ilmalla ei lainkaan pöllömpi vaihtoehto maata meressä, rannalla lötköilyn sijaan.

Huomenna olisi jälleen tarkoitus vaihtaa maisemaa ja ottaa suunta kohti Negroksen saarta. Hieromamme pläni on viettää muutama yö Dumagueten kaupungissa, josta käsin on mahdollista käydä tekemässä sukelluksia Apo Islandin ympäristössä oleville kohteille, joiden on määrä olla yksiä Filippiinien ehdottomasti parhaista sukelluspaikoista. Joulua siirryymme viettämään 23. päivä Sipalayn kaupungin edustalle olevalle Sugar Beachille, josta olemme jo varanneet afrikkalaishenkisen majoituksen kuudeksi yöksi. Tässä vaiheessa onkin siis aika lähettää mitä lämpimimmät jouluntoivotukset kaikille teille rakkaille ystäville ja perheenjäsenille sinne kotiin. Lupaan, että olette jouluna poikkeuksellisen vahvasti mielessäni.

Destination Philippines

Saavuimme Juhanin kanssa hyvissä ajoin Kuala Lumpurin LCCT terminaaliin Manilaan suuntautuvaa yölentoamme varten. Joimme kahvit, söimme hiukan iltapalaa ja surffasimme netissä hetken ennen kuin siirryimme check iniä kohti. Olimme pakanneet reppumme majapaikassamme omasta mielestämme sallitun alle 15kg:n painoisiksi, mutta punnittuamme rinkkamme kentällä, totuus oli toinen. Joko aliarvioimme käsivarsiemme lihakset tai sitten Cebupacificairin (jolla on aivan törkeän kovat hinnat ylipainosta) vaakaa oli säädetty näyttämään todellista painoa enemmän. Alkoikin aivan mieletön säätö, jossa sulloimme käsimatkatavaramme äärimmilleen ja viimein saimme kahden rinkkamme yhteispainoksi tasan 30kg.

Yölentomme sujui hyvin pienin yöunin, johtuen lähinnä koko matkan ajan parveilleista lentoemännistä myyntikärryjensä kera sekä turhan ahtaista istumatiloista. Myöskään valoja ei sammutettu kokonaan missään vaiheessa matkamme aikana. Väsyneinä saavuimme Manilaan puoli tuntia aikatauluamme edellä. Passien tarkastusjonossa treffasimme Jeren, joka tiedusteli, olimmeko saaneet matkatavaramme suoraan Cebuun saakka, sillä Bangkokin kentällä vastaavaa palvelua ei ollut, vaan tavarat piti hoitaa itse myös jatkolennolle. Ilmoitimme, että meille kyllä luvattiin tavaroiden menevän suoraan lopulliseen määränpäähämme ja laukut oli vielä varustettu asiaankuuluvin tarroin. Päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi käydä tarkastamassa, josko rinkkamme löytyisivät hihnalta, jossa oman lentomme tavarat pyörivät. Ja löytyiväthän ne. Asiasta lentoyhtiömme asiakaspalvelutiskilta hiukan närkästyneenä tiedusteltuani, sain varsin järkeenkäyvän selityksen; olimme saapuneet uuteen maahan, joten valtion määräyksestä jokaisen oli itse kuljetettava kaikki matkatavaransa tullin kautta, jonka jälkeen transit-henkilökunta hoitaisi laukkumme jatkolennollemme. Meille tätä ei kukaan vaan viitsinyt Kuala Lumpurin check-in tiskillä kertoa. No onneksi treffasimme Jeren ja Jennin Manilassa ja emme heidän kommenteista viisastuneina jättäneet rinkkojamme hyväuskoisina luojan armoille.

Ensimmäiset merkit saapumisesta kristinuskoa harjoittavaan maahan saimme jo Manilan kentällä jatkolentoamme odotellessa. Suuri osa eri palveluja tarjoavien yritysten henkilökunnasta oli pukeutunut tonttulakkeihin, hyvän joulun ja uuden vuoden toivotuskylttejä näkyi joka puolella ja joululaulut soivat lähes kaikissa stereoissa. Niin soi myös jatkolennollamme, kuten oli kuulemma soinut jo läpi yön Jeren ja Jennin Bangkokista Manilaan suuntauneelle lennolla. Omalla lennollamme Manilaan näin ei ollut ja asiaa pureskeltuamme totesimme ykskantaan, että islaminuskon ja kristinuskon vastakkain asettelu on sen verran suuri, ettei muslimimaasta, toisin kuin buddhistisesta maasta, lähteneissä lennoissa sovi kristinuskoon kuuluvia juhlamenoja suorittaa.

Nappasimme Cebu Cityn ulkopuolella, Mactanin saarella sijaitsevalta lentokentältä mittaritaksin kohti kaupungin keskustaa, määränpäänämme uptownin ja downtownin välimaasto, jossa suurin osa lähes miljoonan asukkaan kaupungin budjettimajoituksista sijaitsi. Jo matkalla silmiimme pisti suurta osaa filippiiniläisistä koskettava äärimmäinen köyhyys, jota ei suuressa mittakaavassa esimerkiksi Thaimaassa eikä eteenkään Malesiassa havaitse. Katulapsia, eri tavoin vammautuneita tai muuten vain heikko-osaisia ihmisiä parveili liikennevalojen jonoissa kolkuttelemassa autojen ikkunoihin, samalla rahaa kerjäten. Lisäksi edes hiukan paremmin toimeen tulevia kaupustelijoita, jotka pyrkivät saamaan päivittäisen elantonsa myymällä pakokaasujen täyttämän liikenteen keskellä vettä, mehua, hedelmiä, sanomalehtiä sekä lähes kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä tuli vastaan säännöllisin väliajoin. Huomionarvoista oli myös se, että kaikissa takseissa ovet pysyivät koko matkan ajan tiukasti lukittuina.

Regal Pension House nimiseen hotelliin sisään kirjautumisen jälkeen, lähdimme hankkimaan täydennystä lompakkoihimme sekä vatsoihimme. Automaatit Filippiineillä suoltavat ulos pääsääntöisesti vain 4.000-5.000 pesoa (60-75eur) muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, joten jouduimme valitsemaan tarkasti nostopaikkamme. Citybank tarjosi matkaraamattumme mukaan ainoana 15.000 peson kertanostoa, joten suuntasimme nokkamme sitä kohti. Saatuamme sekä rahavyömme että vatsamme täyteen ja Juhanin hankittua itselleen uuden maskin tulevia sukelluksia varten, suuntasimme äärimmäisen väsyneinä takaisin kohti majapaikkaamme. Koska kello lähenteli vasta viittä iltapäivällä, emme halunneet siirtyä heti yöpuulle, vaan jäimme juomaan muutamat tervetuliasoluet Filippineille saapumisemme kunniaksi.

Istuskellessamme hotellimme sisäänkäynnin edessä, saimme jälleen lisävahvistusta tiimiimme. Nimittäin Kimmo, jonka Juhani, Jere ja Jenni olivat tavanneet muutama kuukausi sitten, yllätys yllätys Koh Taolla, ilmestyi yhtäkkiä näkökenttäämme. Juhani oli toki sopinut, että koittaisimme treffata Cebussa, mutta sen tarkemmin ei asiasta vielä oltu keretty sopimaan. Mutta kuinkas ollakaan, kaveri majaili kanssamme samassa hotellissa. Pieni maailma.

Rupattelimme hetken aikaa ja kerroimme Kimmolle suunnitelmistamme jatkaa matkaa heti seuraavana aamuna kohti Cebun saaren lounaisrannikolla sijaitsevaa Moalboalin kaupunkia, joka on tunnettu erinomaisista sukelluskohteistaan, ja jossa Juhanin oli määrä aloittaa heti maanantaina vapaasukelluksen jatkokurssi. Kimmolle homma sopi mainiosti, joten seuraavana aamuna mukavien 12 tunnin yöunien sekä aamupalan jälkeen otimme suunnan kohti eteläistä bussiasemaa. Bussiasemalle saapuessamme kiinnitimme huomiota vahvasti aseistettuihin vartijoihin, jotka pitivät järjestystä yllä aseman portilla. Toinen huomionarvoinen seikka oli, ettei varsinaiseen asemarakennukseen ollut asiaa ilman 5 peson sisäänpääsymaksua. Nämä molemmat pitivät tietysti huolta siitä, ettei rikolliset ja kodittomat henkilöt parveilisi pitkin terminaalirakennusta ja –aluetta. Vastaavia järjestelyjä aseistettujen vartijoiden osalta olimmekin jo havainneet jokaisen hotellin, ostoskeskuksen ja muiden vastaavien rakennusten sisäänkäynneillä.

Saimme liput seuraavaan Moalboaliin lähtevään paikallisbussiin ja maksoimme noin 100km ja 3h kyydistä hurjat 70 pesoa eli yhden euron. Riittäviä jalkatiloja tai ilmastointia ei bussista toki löytynyt, mutta matka taittui silti ilman suurempia kärsimyksiä. Moalboaliin saavuttuamme, meitä odotti bussin ulkopuolella muutama innokas tricyclo-kuski, jotka enemmän kuin miellään kyyditsisivät meidät Panagsara nimiselle rannalla ja tarjoaisivat vielä budjettiimme sopivaa majoitustakin. Minimaalisen tinkaussession jälkeen hyppäsimme kyytiin ja noin 10 minuutin päästä saavuimme majatalon eteen, joka osoittautui pienistä epäilyistämme huolimatta varsin oivaksi valinnaksi.





Asettauduttuamme aloillemme ja levättyämme hetken, jatkoimme matkaa kaupungin toiselle varsinaiselle rannalla, White Sands Beachille, jossa Juhanin vapaasukelluskurssin järjestävä dyykkikoulu sijaitsi. Tapasimme koulun yhteydessä olevan resortin baarissa kaksi muuta suomalaismiestä, joiden kanssa sovimme juhlistavamme myöhemmin illalla 92. Suomen itsenäisyyspäivää. Kundit olivat jemmanneet muutaman viikon kestäneen reissunssa ajan tervasnapsipulloa tätä päivää varten ja heidän tarjouksensa juhlapäiväshoteista sopi meille paremmin kuin hyvin. Koska ilta oli vielä nuori, kävelimme pitkin rantaa ja tutkimme olisiko sillä meille muutakin tarjottavaa. Pistäydyimme lopuksi paikallisten suosiossa olevaan karaokebaariin ja tilasimme käsityskykyämme koetelleeseen 0,8€ hintaan litran pullon paikallista 7% olutta, joka ei edes osoittautuinut yhtään pöllömmän makuiseksi. Sivuhuomautuksena voisin vielä mainita, että pikkupullo kokista samaisessa baarissa kustansi 10 eurosenttiä. Jouduimmekin hetken aikaa ääneen ihmettelemään, mihin perustui etukäteen lukemamme pienet kuumotukset Filippiinien kalleudesta.





Itsenäisyyspäivän bileet minun, Jeren, Jennin, Kimmon ja aiemmin tapaamamme Pulla-nimisen kundin kanssa loppuivat sen verran kosteissa tunnelmissa, että seuraava päivä sujuikin pääasiassa lepäillen naapuriresortimme uima-altaalla, pilvettömästä taivaasta ja auringosta nautiskellen. Seurakseni sain vain Kimmon, sillä Juhani, joka oli fiksuna miehenä vetäytynyt edellisenä päivänä seurastamme hyvissä ajoin valmistautuen tulevaan 3 päivän urakkaansa, oli tekemässä vapaasukelluskurssiaan ja Jere sekä Jenni makailivat kämpillään, ilmeisesti edellisenä iltana hankitun pienen ruokamyrkytyksen kourissa. Koska veto meiltä jokaiselta Juhania lukuunottamatta oli enemmän täi vähemmän poissa, päätimme siirtää tiistaipäivälle suunnittelemiamme sukelluksia päivällä eteenpäin ja lähteä sen sijaan vähemmän energiaa vaativalle snorklausreissulle.

Edellisinä päivinä vallinnut aurinkoinen keli oli vaihtunut tiistaiaamuna pilviseksi, eikä kelissä ollut liiemmin kehumista lähdettyämme iltapäivästä snorklausreissulle yhdessä samalla botskilla Juhanin ja hänen kurssikavereidensa kanssa. Kohteinamme oli läheinen Marine Sanctuary sekä oman rannamme läheisyydessä oleva rantamatalikon jälkeinen drop off riutta. Mitään maata mullistavaa emme pinnan alla nähneet, mutta toki meille täysin uusia korallilajeja ja pikkukaloja spottasimme useita. Nautintoamme pilasi hiukan meriveden suht alhainen 27 asteen lämpötila sekä pinnan päällä vallinnut pilvinen, tihkusateinen ja tuulinen keli. Palelimmekin koko porukka paluumatkamme mantereelle.

Edellisen päivän ruokamyrkytyksen aiheuttama oksentelu sekä palelu snorklaussetillämme aiheutti Jerelle pienimuotoisen flunssan, joten hän sekä Kimmo, jota flunssa oli vaivannut jo hiukan pidempään, joutuivat skippaamaan keskiviikon sukellukset. Lähdimme matkaan siis Jennin kanssa kahdestaan, tosin itse suuntasin sukelluskoululle hiukan etukäteen, tarkoituksenani testailla koulun uima-altailla tuntumaa veden alla, nosteen hallintaa sekä paineentasauksen onnistumista ennen varsinaisia avovesisukelluksia, olihan edellisistä sukelluksistani kulunut jo lähes puolitoista vuotta. Homma sujui vanhasta muistista ilman ongelmia, joten fiilis ennen sukelluksia oli luottavainen ja innostunut.

Ensimmäinen kohteemme oli nimeltään Songpagwita, jossa jälleen rantamatalikon jälkeen alkoi käytännössä pystysuora, korallien hallitsema drop off syvälle syvyyksiin. Laskeuduimme ilman ongelmia suoraan 30 metriin, josta nousimme 50 minuutin aikana pikkuhiljaa ylöspäin. Ihailimme seinämällä kasvavia suuria, kirjavia korallilajeja ja näimme kaikenlaista makroa merihevosesta alkaen. Loppusukelluksemme aikana matkamme varrelle osui vielä 3 jättiläismäistä kilpikonnaa, joista suurin oli varmasti kaksi kertaa kookkaampi aiemmin näkemiini verrattuna. Kovasti haikailemaamme valashaita emme tietenkään taaskaan nähnyt, vaikka niitä oli alueella hiljattain useampiakin havaittu.

Toisen sukelluksemme teimme alueen ykkösspotilla, Pescador nimisen saaren ympärillä kasvavalla riutalla. Näimme mm. koko näkökentän peittäviä suunnattoman suuria sardiiniparvia, sukelsimme erääseen pystysuoraan tornimaiseen luolaan, joka olisi aurinkoisella kelillä ollut varmasti upeannäköinen, mutta kokonaisuudessaan ei tämä kakkossukellus noussut ensimmäisen veroiseksi. Takaisin veneeseemme noustuamme olimme Jennin kanssa silti enemmän kuin tyytyväisiä päiväämme ja molemmat olivat saaneet rahoilleen riittävän vastineen.





Koska säätiedotus lupaili Moalboalille edelleen pilvistä ja sateista keliä, olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että jatkaisimme matkaa takaisin Cebuun jo torstaina, aiemmin suunnittelemamme perjantain sijaan. Matkallamme, muutama kymmenen kilometriä ennen maalia, saimme muistutuksen Filippiinien suhteellisen kaaoottisesta liikenteestä. Bussimme ajoi nimittäin kolarin vastaantulevan motoristin kanssa, joka oli mitä ilmeisemmin lähtenyt ohittamaan täysin väärässä paikassa, eikä ollut kerennyt palaamaan omalle kaistalleen bussikuskimme voimakkaasta jarrutuksesta huolimatta. Kaikkien tilannetta todistaneiden helpotukseksi kuski oli törmäyksen jäljiltä tajuissaan ja varmasti säilyttää henkensä, vaikkakin toisen jalan polvesta alaspäin menettäneekin vakavan avomurtuman seurauksena. Ambulanssin lähdettyä paikalta ja suurimman hädän ollessa ohi, hyppäsimme seuraavaan Ceres Linerin bussiin, oman bussimme vaurioiduttua rytäkässä ajokelvottomaksi.

Kun saavuimme Cebuun, jätimme vain kamamme samaan hotelliin, jossa jo aiemmalla visiitillä yövyimme ja paukimme välittömästi kaupungin rajalla, Mandaue Cityn puolella sijaitsevaan immigration toimistoon pidentämään viisumimme 59 päivän mittaisiksi. Proseduuri oli simppeli ja hommasta jäi aikamoinen rahastuksen meininki. Jätit passisi ja anomuksesi tiskille, maksoit 3030 pesoa toiselle ja hait uuden viisumillisen passisi kolmannelta. Homman hoidettuamme, jatkoimme matkaamme jälleen Citybankiin kukkaroidemme täydennystä varten, sillä emme olleet varmoja milloin seuraavan kerran edes suht asiallisen kertanoston mahdollistavia automaatteja tulisi eteemme. Pakollisten asioiden ollessa hanskassa, päätimme jälleen vain ruokailla ja siirtyä kämpille lataamaan akkujamme seuraavaa matkustuspäivää varten.

Matka tänne Malapascuan saarelle sujui paahtavasta auringosta ja erittäin kuumasta päivästä huolimatta suht mukavasti. Kuskimme oli edellisen päivän kollegoihinsa verrattuna huomattavasti hillitympi, joka rauhoitti mieltämme, edellisen päivän tapahtumien ollessa vielä tuoreessa muistissa. Käytimme ensimmäisen päivän saaren yleiseen tutkailuun ja totesimme muun muassa hintatason nousseen selvästi, erityisesti majoituksen osalta. Päädyimmekin kukkaroitamme kiristäen kaikki viisi samaan huoneeseen, jossa tosin ei ole millään tavalla mitään valittamista. Ikkunastakin avautuu mukava näköala merelle, joka jälleen tulee näyttelemään pääosaa saarella viettämästämme ajasta. Sukellus on nimittäin se syy, miksi tänne ihmiset päätyvät.











Keli eilen oli vähemmän yllättäen kahden aurinkoisen matkustuspäivän jälkeen pilvinen ja muutama sadekuurokin huuhteli tätä pientä saarta. Nihkeän kelin johdosta emme tehneet juuri sen kummempaa kuin kävimme Kimmon ja Jennin kanssa sopimassa tämän päivän sukelluksista Exotic Divers nimisen lafkan kanssa (Jereä vaivaa edelleen Moalboalista hankkimansa flunssa ja Juhani puolestaan lepuuttaa hieman kipeytynyttä korvaansa vielä ainakin yhden ylimääräisen päivän ajan). Koska saaren sukellusten suurimpien houkutusten, Thresher Sharkien (suomeksi Kettuhai), spottaaminen on todennäköisintä aikaisin aamusta, oli meillä vuorossa aikainen herätys jo kello 4.15 aamulla, joten siirryimme myös yöpuulle varhain.

Hiukan heikosti nukutun yön jälkeen (huoneessamme on aivan helvetin kuuma ja pienen flunssan johdosta joutuu tuuletimen ilmavirtaa varomaan pääsemästä paljaalle iholle), sykimme ennen auringonnousua kohti sukelluskouluamme. Lähdimme matkaan auringonnousun aikaan ja vedessä olimme puoli seitsemän maissa. Laskeuduimme vain hiekkapohjaan 22 metrin syvyyteen ja jäimme odottelemaan kettuhaiden mahdollista ilmestymistä. 10 minuutin venailun jälkeen divemasterimme ilmoitti, että lähdemme vaihtamaan paikkaa paremman onnen toivossa. Ennen kuin kerkesimme pakenemaan paikalta, Kimmo kuuli jonkun toisen ryhmän sukeltajan vienosti kolisuttelevan tankkiaan ,kurkkasi taaksepäin ja siellähän se odottamamme otus olikin. Otimme mestat takaisin hiekkapohjaan ja tuijotimme tätä mielenkiintoisen näköistä haita seuraavat 20 minuuttia 6-10 metrin etäisyydeltä. Harmi, että keli oli jälleen pilvinen ja näin ollen näkyvyys yli 20 metrin syvyydessä ei ollut paras mahdollinen. Olimme silti koko poppoo fiiliksissä pintaan päästyämme, näitä harvinaisia ja ujoja kaloja kuin ei kovin monessa paikassa näillä pituusasteilla tavata.

Toisenkin sukelluksenkin teimme samaan, Monad Shoal nimiseen kohteeseen, sillä viimeisten päivien aikana oli suurikokoisia (5m) Mantoja nähty täällä iltapäivisin lähes päivittäin. Tällä kertaa tuuri ei osunut kohdallamme, joten sukelluksesta muodostui kohtuullisen tylsä, maatessamme puoli tuntia merenpohjassa tuijotellen horisonttiin. Joka tapauksessa päivän dyykeistä jäi oikein hyvä maku suuhun ja nyt onkin aika palkita itsensä muutamalla huurteisella San Miguelilla.

The Holy Trinity

Pyhä kolmyhteisyys; aurinko, meri ja hiekkaranta. Siinä varmasti kolme tärkeintä asiaa, jotka vetävät ihmisiä eteläisen Andamaaninmeren saarille, lähelle Malakansalmea ja Malesian rajaa. Myös meidän aikamme Koh Lipellä tulisi rakentumaan vahvasti näiden kolmen seikan ympärille.





Sain lauantai-iltana vahvistuksen, että kolmikkomme tulisi saamaan lisävahvistuksen sunnuntaina, kun Veera, helsinkiläistyttö, johon sekä Juhani ja minä olimme tutustuneet joitakin viikkoja aiemmin Koh Taolla, saapuisi huomenna Singaporesta Langkawin kautta saarelle. Vaikka triomme olikin toiminut moitteetomasti edellisen viikon, emme panneet lainkaan pahaksemme saadessamme jälleen lisää virtaa koneistoomme ja toivotinkin hänet tervetulleeksi sekä lupasin olla rannalla vastassa, kun tyttö sinne saapuisi.

Sunnuntaiaamun käytin rannalla makoiluun, uiden ja auringosta sekä helteeltä mukavasti viilentäneestä vienosta merituulesta nauttien. Teemu viipyi hetken seurassani hakeutuen kuitenkin ajoissa keskipäivän poltteelta suojaan, Juhanin puolestaan urakoidessa samanaikaisesti blogiaan ajan tasalle. Saatuani vähintään riittävästi aurinkoa, päätin käydä vielä suihkussa pesemässä merivedet ja rannan hienon hienot hiekanmuruset pois ennen kuin kello alkaisi olemaan niillä main, että minun olisi syytä olla rannalla Veeraa vastassa. Istuuduin resortimme viereiseen rantabaariin kahville ja viereeni liittäytyi eräs paikan työntekijöistä, Sang, joka lupasi auttaa etsimään Veeralle rannan tuntumasta edullisen majoituksen, matkustihan tyttö yksin, me olimme majoittuneet kolmen hengen bungalowiin ja majoitus keskimäärin saarella oli suhteellisen tyyristä. Veeran saavuttua hikisenä, jouduttuaan raahaamaan rinkkaaansa ja reppuaan keskipäivän helteessä noin kilometrin pituisen Pattaya beachin lähes toisesta päästä toiseen, emme kerenneet kuin tervehtiä, kun Sang jo ilmaantui positiivisten uutistensa kera ja ilmoitti, että vajaan sadan metrin päässä sijaitsevasta resortista löytyisi uudelle vahvistuksellemme hänen budjettiinsa sopiva huone. Sovimme vetäytyvämme molemmat pienelle levolle ja että treffaisimme koko joukko ennen pimeän tuloa ja lähtisimme sitten viettämään ensimmäistä yhteistä iltaa tällä, meidän kaikkien mielestä, paratiisinomaisella saarella.

Sunnuntai-illasta muodostuikin loppujen lopuksi varsin ekstaattinen. Ruokailtuamme ensin rannalla kynttilöiden valossa ja käytyämme drinkeillä eräässä rantabaarissa, päätimme viettää loppuillan omassa rauhassamme rannalla, kuun valossa uiden ja rannalla saronkiemme päällä olutta nauttien. Valmistelut suoritettuamme, levitimme sarongit vilteiksi ja avasimme bisset sekä skoolasimme ideallemme. Tölkit tyhjennettyämme, hyppäsimme edessämme rauhassa liplattelevien Andamaaninmeren aaltojen syleilyyn. Veden kirkkaus, lämpö sekä lähes täydenkuun loiste loivat yhdessä täydellisyyttä hipovan ilmapiirin. Tästä maagisesta hetkestä nauttiessamme totesimmekin ykskantaan, kuinka onnellisessa asemassa me juuri sillä hetkellä olimme. Fiilistelimme iltaa miesten kesken vielä lähes puoleenyöhön asti, Veeran vetäytyessä yöpuulle hiukan aiemmin. Kuin illan kruunuksi, tultuamme Juhanin kanssa tyhjentämästä rakkoamme rannan viereisistä puskista ja huokaistuamme käytännössä samanaikaisesti helpotuksesta, alkoi juuri tällä tismalleen samalla hetkellä viereisen rantabaarin ämyreistä eräs legendaarinen kappale, jonka sanat alkavat ”..just a perfect day..”. Emme voineet kumpikaan kuin virnistää toisillemme, mitä levein hymy kummankin kasvoilla.







Aamupalasta saamamme energiabuustin ja edellisen illan endorfiinien vielä jyllätessä kehossamme, päätimme maanantaiaamuna napata resortistamme ilmaiseksi saamamme polkuveneen allemme ja lähteä polkemaan tavoitteenamme kiertää saaren läntinen niemenkärki, päätyen lopuksi tutkimaan omaa rantaamme lähinnä olevaa Sunset beachia. Matkanteko polkuveneellä osoittautui sekä mukavaksi tavaksi viettää aikaa merellä että oivaksi kuntotreeniksi. Matka taittui tällä menopelillä tosin sen verran hitaasti, ettemme koskaan saavuttaneet määränpäätämme, koska kukaan meistä ei halunnut palaa keskipäivän paahtavassa auringosssa. Joka tapauksessa pari tuntia kului mukavasti polkimia vuorovedoin potkien ja aina välillä kristallinkirkkaassa vedessä virkistäytyen. Odotimmekin tämän kokemuksen jälkeen innolla seuraavaksi päiväksi järjestämäämme snorklauspainotteista saarihyppelyä läheisillä naapurisaarilla.





Syödessämme tiistaiaamuna aamupalaamme, ilmestyi vuokraamamme longtail-veneen kuljettaja rantaamme hyvissä ajoin ennen sovittua aikaa. Saatuamme asiaankuuluvat varustukset päivän ekskursiotamme varten vuokrattua, hyppäsimme veneen kyytiin ja otimme suunnan kohti Koh Hin Ngamia, joka on kuuluisa saaren rantoja hallitsevista sileistä ja ohuista kivistä. Pysähdyimme matkan varrella vielä eräälle avomerellä sijaitsevalle sukellusspotille, jossa totesimme kuitenkin samantien mereen hypättyämme snorklaamisen olevan mahdotonta lähestyvän täyden kuun aiheuttamien voimakkaiden virtausten johdosta. Koh Hin Ngamin rantapoukamalla virtauksia ei enää käytännössä ollut lainkaan, joten snorklaus siellä oli miellyttävää. Heti rannasta alkaneet korallimuodostelmat toivat mieleeni etäisesti Taolla sijaitsevan Japanese Garden-nimisen spotin, tosin sillä erotuksella, että täällä pinnan alla näkyi myös runsaasti kaloja. Olikin varsin piristävää jälleen pitkästä aikaa ihailla merenalaista elämää ja tämän johdosta tulevia sukelluksiamme Filippiinien vesillä alkoi odottamaan jo vesi kielellä. Snorklaussessiomme lopetettuamme, vietimme vielä hetken aikaa saarella edellä mainittuja kiviä ihmetellen ja itse rakensin kivistä myös oman pienen tornini muiden paikalla jo olleiden seuraksi.





Koh Hin Ngamin jälkeen vuorossa oli Koh Yang niminen saari, jossa koralliriutta ei ollut edellisen veroinen, joten päätimme jatkaa matkaamme suht nopeasti Koh Tarutaon kansallispuistoon kuuluvalle Koh Rawin saarelle. Söimme aluksi lounaaksi mukaan saamaamme paistettua riisiä ja kanaa sisältävän setin, lepäsimme hetken valkoista hiekkarantaa ja turkoosia vettä ihaillen, kunnes siirryimme rannan vieressä sijaitsevaa riuttaa tutkailemaan. Virtaus täällä oli jälleen voimakkaampi, mutta kulki rannansuuntaisesti siten, että aloituspisteestämme pystyi käytännössä lillumaan virran mukana sen suuremmin ilman omia ponnisteluja. Riutta täällä olikin komein päivän aikana näkemistämme ja myös merenalainen elämä oli runsain. Näimme lukuisten värikkäiden korallien, pikkukalojen sekä meritähtien lisäksi mm. pari kappaletta leijonakaloja sekä itse spottasin myös pienen merikäärmeen.







Viimeisenä päivän ohjelmassamme oli Koh Adang, alueen suurin saari, mutta silti jokseenkin koskematon. Mestoille saapuessamme kohtasimme myös ensimmäiset sadepisarat pitkään aikaan. Hyppäsimme veteen pakoon merivettä kylmempiä sadepisaroita ja tutkimme aluetta hetken, kunnes totesimme päivän olevan pikkuhiljaa pulkassa ja otimme suunnan takaisin kohti. Pieni tihkusade vaivasi koko kotimatkamme, aiheuttaen yhdessä avomerellä puhaltaneen tuulen kanssa ensimmäiset vilunväristykset sitten Pohjois-Thaimaassa viettämieni aikojen. Kotirantaan päästyämme merivesi tuntuikin aivan mielettömän lämpimältä ja viileyden tunne oli nopeasti poissa.

Olin toivonut viimeiseksi Lipellä viettämällemme päivälle aurinkoista keliä, mutta taivas oli pilviverhon peitossa aamulla herätessämme. Toiveikkaana taivaan aukeamisesta, sykin silti rannalle pötköttelemään. Auringon pysyessä sitkeästi pilviverhon takana, päätin auringonpalvonnan olleen hetkeksi aikaa taakse mennyttä elämää ja totesin, että ilma olisi nyt suotuisa pienelle kävelylenkille, liikuntaa kuin ei näissä trooppisissa olosuhteissa kovin usein eksessiivisen hikoilun ja helteen viemien energioiden johdosta tule harrastettua. Käveltyäni rantaa päästä päähän reilun puolentunnin ajan, tunnistin liikunnan positiivisen vaikutuksen koko kehossani ja päätinkin ottaa homman tavaksi, aina olosuhteiden niin salliessa.

Viimeisen illan Lipellä käytimme tutkien saaren muita rantoja, joihin perehtyminen aivan rantaviivasta käsin onnistui mainiosti täydenkuun aiheuttamien voimmakkaiden vuorovesivaihtelujen johdosta. Pääsimme kätevästi rannalta toiselle, joka ei nousuveden vallitessa olisi välttämättä onnistunut. Havaitsimme Sunset beachin olleen kaukana oman Pattaya beachimme tasosta, mutta puolestaan Sunrise puolen ranta oli varsin miellyttävä, vaikkei sekään aivan yhtä kaunis kuin missä oma majapaikkamme sijaitsi. Pienen iltareippailun jälkeen palkitsimme itsemme vielä illallisella saaren ehkä kalleimmassa ravintolassa samalla menneiden päivän hienoja kokemuksia fiilistellessä. Tulisimme jättämään saaren taaksemme osin haikein mielin, mutta toisaalta innokkaina kohti uusia kokemuksia.





Torstaiaamuna jätimme siis jäähyväiset Lipelle ja matkasimme speedboatilla takaisin Pakbaraan, jossa aamupalan jälkeen tiemme Veeran ja Teemun kanssa erosivat, heidän jatkaessa tahoillaan kohti Koh Lantaa ja Krabia, minun ja Juhanin suunnatessa tänne Kuala Lumpuriin. Saavuimme tänne varhain aamusta vesisateen runnellessa kaupunkia. Kävelimme lähimpään guest houseen, josta otimme huoneen tämän päivän ajaksi lepäilyä sekä peseytymistä varten. Jo ensi yönä Cebupacific Air lennättää meidät Manilan kautta Visayasin saariryhmään kuuluvalle Cebun saarelle, samannimiseen kaupunkiin. Manilasta mukaan tarttuvat vielä Jere ja Jenni, joten fiilikset ovat luonnollisestikin korkella!

Seuraavat kuulumiset tulevatkin siis tuosta viime aikoina sekä luonnonkatastrofien että poliittisten vainojen ja murhien runtelemasta maasta. Toivon mukaan omat kokemuksemme tulevat olemaan jotain ihan muuta.