Andaman Magic

Teemu saapui Railaylle tiistaina hiukan puolenpäivän jälkeen jokseenkin puutteellisessa varustuksessa. Nimittäin huolimatta Finnairin suorasta lennosta Helsingistä Bangkokiin, oli hänen rinkkansa jostain syystä päätynyt Pariisiin ja saapuisi resortillemme vasta seuraavana päivänä. Ensimmäinen missio oli siis käydä varustamassa mies hiukan sopivampiin vaatteisiin, ilma kun täällä Thaimaassa on kovin erilainen marraskuiseen Suomeen verrattuna. Hankittuaan ja päälle vaihdettuaan sopivan rantavaatetuksen, siirryimme Railay West puolen rannalle nauttimaan täysin pilvettömältä taivaalta paistaneesta auringosta sekä juomaan tervetuliaisoluet Teemun ensimmäisen Thaimaan päivän kunniaksi.

Köllöteltyämme tovin rannalla sekä käytyämme muutamaan otteeseen virkistäytymässä meressä, laahustimme takaisin Railay East puolella (joka kontrastina West puolen luxus-resorteille ja miellyttävälle uimarannalle, tarjoaa huomattavasti edulllisempaa majoitusta, on lungimpi ja enemmän reppureissaaja-orientoitunut, muttei tarjoa käytännössä uimakelpoista rantaa) sijaitsevalle resortillemme odottelemaan Juhanin saapumista päivän kiipeilysessioiltaan. Ensimmäisen päivän anti, yhteensä kolmen päivän kiipeilykurssista, olikin Juhanin eleistä päätellen ollut mieltä järisyttävä, siksi täpinöissä kaveri takaisin majapaikallamme saapui. Maisemia ja Juhanin vuoren seinältä ottamia kuvia katsellessa, en yhtäään ihmetellyt hänen reaktioitaan, sillä tämä Railayn ympäristö merestä lähes pystysuoraan ylösnousevine sokeritoppavuorineen sekä valkohiekkaisine rantoineen on varsin vaikuttava, joten on varsin helppo kuvitella, miltä näitä maisemia tuntuu ihailta ylhäätä käsin, samalla omien käsien ja jalkojen varassa vuorenrinteestä otetta pitäen. Miehen puheet vahvistivat myös tämän toteamuksen, sillä päivä oli kuulemma ollut yksi Juhanin elämän samalla sekä pelottavimmista että hienoimmista.





Edellisen illan tervetuliaisbileet olivat sen verran kosteat minun ja Teemun osalta, että päätimme käyttää keskiviikkopäivän laiskotellen, Juhanin, joka oli puolestaan pitäytynyt limulinjalla, jatkaessa kiipeilysessioitaan jälleen koko päivän. Treffasimme taas auringonlaskun tietämillä ja kävimme illallisella nauttimassa maukasta thairuokaa sekä hiukan tutkailemassa mahdollisia transportaatiovaihtoehtoja Koh Lipelle, jonne olimme suunnitelleet lähtevämme perjantaina. Hommat selvitettyämme sekä saatuamme hierottua seuraavan päivän plänin kasaan, vetäydyimme aikaiselle yöpuulle.

Juhanin jatkaessa vielä torstaipäivänkin kiipeilykurssiaan, suuntasimme minä ja Teemu puolestamme aamupalan jälkeen jälleeen kohti niemen länsipuolta tarkoituksenamme vuokrata kajakki ja lähteä melomaan Pranang nimistä rantaa kohti. Ilma oli torstaina poikkeuksellisen kuuma ja taivaalla ei taaskaan näkynyt pilvenhattaraakaan. Totesimme, ettei erityisesti Teemu voi olla yhtäjaksoisesti ainakaan tuntia pidempää aikaa armoa antamattoman auringon alla, joten vuokrasimme kajakin vain tunniksi, mikä osoittautuikin täysin riittäväksi ajaksi meloa kohteenamme olleelle rannalla, käydä vilvoittalla uinnilla ja meloa takaisin. Kajakin palautettuamme jäimme vielä hetkeksi aikaa rannalle aurinkoon kylpemään, mikä osoittautui Teemun osalta hienoiseksi virheeksi, sillä huolimatta asianmukaisesta auringonrasvan käytöstä, mies onnistui polttamaan itsensä kasvojen ja hartioiden seudulta. Tämän johdosta päätimme käyttää iltapäivän huoneissamme loikoillen ja kirjaa lukien ja lähteä katselemaan Juhanin viimeisiä kiipelyosuuksia vasta kun aurinko olisi valunut jo niin alas ettei vaaraa uudelleen palamisesta olisi.









Syötyämme myöhäisen lounaan, suuntasimme noin kello neljän aikaankohti Juhanin aiemmin osoittamaa kiipeilyaluetta, jossa hän yhdessä kurssiparinsa itävaltalaisen Dominicin kanssa oli suorittamassa kurssinsa viimeistä, haastavinta sekä vaarallisinta osuutta: multi-pitch kiipeilyä. Pakko myöntää, että niin kiinnostavalta kuin homma näyttikin, ei itseäni kyllä vastaaville vuorille köyden varaan tule saamaan viime aikaisten kokemusteni johdosta; itse asiassa jo pelkästä katselusta alkoi pieni hikinoro virtaamaan pitkin selkäpiitä. Seurasimme sessiot loppuun asti, jonka jälkeen painuimme suihkun kautta syömään ja johtuen seuraavan päivän suht aikaisesta, jälleen suht aikaisin kämpille rentoutumaan ja nukkumaan.







Tiedustelutietojeni mukaan Railaylta Koh Lipelle oli mahdollista matkustaa yhden päivän aikana siten, että ottaisimme aamun ensimmäisen, kello kahdeksalta lähtevän longtail-venekyydin Ao Nangiin, josta edelleen nappaisimme Songthaewin Krabin bussiasemalle, josta pitäisi vielä saada suht nopeasti bussikyyti Trangin kaupunkiin, josta ainoa lautta lähtisi puoli kahdelta iltapäivällä. Tämä suunnitelma takaraivossa sekä tyytyväisinä Krabilla viettämäämme aikaamme, painelimme kohti länsipuolen rannalta lähteviä ”lonkkareita” ja olimme pelipaikoilla hyvissä ajoin ennen kahdeksaa. Kyytiä odottelemassa oli lisäksemme pari muuta kaveria ja koska vene ei ilman lisämaksua liikkuisi yhtään minnekään, ennen kuin kyytiin olisi saatu kahdeksan maksavaa asiakasta, ei meidän auttanut kuin odottaa, sillä vaikka kyse ei ollut kuin muutamista kymmenistä senteistä, emme halunneet lisämaksua ihan periaatteenkaan vuoksi maksaa. Vajaan puolen tunnin päästä riittävä poppoo oli kasassa ja pääsimme jatkamaan kohti Ao Nangia, josta saimme songthaewin lähes samantien kohti bussiasemaa. Saavuimme dösärille hiukan puoli kymmenen jälkeen ja iloksemme bussi kohti Trangia lähtisi tasan kymmeneltä; juuri sopivaan aikaan, jotta omaisimme vielä ehtiä päivän ainoaan lauttaan. Tiedusteltuani, kuinka kaukana Trangin bussiasema on satamasta, josta lautta kohti Koh Lipeä lähtisi, sain vastaukseni hämmästyneen katseen ja vastauksen ettei Trangista mitään lauttoja Lipelle kulje, vaan meidän olisi matkattava vielä 150km Trangista eteläänpäin, Satunin kaupungin edustalla olevaan Pakbaran kylään. Ihmettelin hiukan reaktiota, sillä olin löytänyt netistä aikataulun Trang-Lipe reitille, sekä nähnyt erääseen karttaan ko. lauttareitin piirretyn.

Hiukan epävarmoina suunnittelemamme reitin toimivuudesta hyppäsimme ilmastoituun bussiimme ja reilun kahden tunnin päästä päädyimme Trangin bussiasemalle. Bussia vastassa olleet jatkokyydin tarjoajat olivat täysin yhtä epätietoisia Trangista Lipelle kulkevasta lautasta kuin Krabin busssiasemalla kuulustelemani mieshenkilökin. Hetken aikaa asiaa pureskeltuamme, totesimme ettei meillä ollut juurikaan muita vaihtoehtoja kuin napata seuraava, reilun puolen tunnin päästä lähtevä paikallisbussikyyti kohti Satunia, viettää yö siellä ja jatkaa matkaa kohti lopullista määränpäätämme vasta seuraavana päivänä.

Hyppäsimme bussiin ja maksoimme reilun 150km ja 3h kyydistämme hurjat 1,1 euroa. Ilmastointia ja mukavia penkkejä ei toki löytynyt, mutta tuulettimet ja avoimet ikkunat tekivät matkasta siedettävän, vaikkakin täysillä koko matkan pauhanneet thai-karaoke musiikkivideot aiheuttivatkin loppumatkasta hienoisen päänsäryn. Kulkupelimme saavuttua Langun kaupunkiin, ilmoitti henkilökunta että meidän päätepysäkki oli tässä, mikäli haluaisimme jatkaa matkaamme edelleen kohti Pakbaraa ja Koh Lipeä. Bussista pois päästyämme, totesimme ettei kenelläkään ollut juurikaan hajua tarkasta sijainnistamme, emmekä myöskään olleet nähneet bussin ikkunoista ensimmäistäkään englannin kielistä kylttiä, joiden perusteella joitain johtopäätöksiä sijainnistamme olisi ollut mahdollista tehdä. Onneksemme ensimmäinen spottaamamme lavataksikuski osasi edes auttavasti englantia ja ymmärsi, että halusimme kyydin jollekin Pakbarassa sijaitsevalle hotellille. Ei muuta kuin kyytiin ja nokka kohti Pakbaraa. Hotelli, jonne kuski meidät vei, osoittautui turhan kalliiksi joten päätimme vaihtaa viereiseen, matkan varrella silmiimme osuneeseen Happy House nimiseen paikkaan. Tsekattuamme itsemme sisään, lähdimme syömään päivän ensimmäisen kunnon aterian sekä säätämään lauttaliput seuraavalle päivälle. Hommat hoidettuamme, joimme vielä muutaman oluen tyytyväisinä siitä, että vaikka alkuperäinen suunnitelmamme meni reisille, olisimme kuitenkin loppujen lopuksi huomenna iltapäivästä Koh Lipellä.

Aamupalan jälkeen komppaniamme hyppäsi täyteen ahdattuun speedboatiin, jonka oli tarkoitus olla perillä Lipellä vain yhdessä tunnissa. Matka kesti kuitenkin kokonaisuudessaan lähes 3 tuntia, sisälsi muutamia hikipisaroita, mutta myös muutaman äärimmäisen kauniin saaren, joiden valkoiset hiekkarannat ja turkoosit vedet kelpaisivat mihin tahansa postikortin tai matkaesitteen kanteen. Ja kuten niin usein matkaamisessa on tapana, lopussa se kiitos seisoo ja tämä kerta ei todellakaan tehnyt poikkeusta! Koh Lipe vaikuttaa nimittäin näin ensifiiliksien perusteella varsinaiselta paratiisisaarelta ja on varmasti kauneimpia paikkoja, missä olen koskaan vieraillut.









Aika kuluu täällä turkoosien vesien, auringonpaisteen, silmiä hivelevien valkoisten hiekkarantojen ja ystävällisten ihmisten parissa varmasti rattoisasti ensi torstaihin saakka, jolloin jatkamme Juhanin kanssa matkaamme kohti Kuala Lumpuria ja edelleen Filippiinejä, Teemun palatessa takaisin Krabin kautta Bangkokiin tyttöystäväänsä Annaa vastaan.

More than OK

Bussi- ja lauttamatka Taolle sisälsi sen verran runsaasti pysähdyksiä, odotteluja tienvarressa, bussissa ja satamassa, että yöuneni jäivät varsin vähäisiksi. Olinkin suunnitellut vetäytyväni päiväunille miltei heti kun pääsisin OK Viewiin, josta olin jälleen varannut bungalowini. Mestoille päästyäni, tapasin kuitenkin erään Matin, jonka tapasimme reilu 2 vuotta sitten Indonesiassa Gili Trawanganin saarella. Matti houkutteli jäämään muutamalle oluelle ja nämä muutamat sitten hiukan venähtivät ja iltapäivästä paikalle saapuikin jo muitakin ystäviä vuosien varrelta, joten päivä kuluikin sitten baarissa kavereiden kanssa turisten ja olutta maistellen. Edellisten päivien runsas matkustaminen ja vähäiset yöunet tekivät kuitenkin tehtävänsä, joka johti siihen,että nukahdin riippukeinuun jo lähes heti auringonlaskun jälkeen, josta heräsin vasta muidenkin jo siirryttyä yöpuulle.

Seuraavana aamuna aamukahvia juodessani tekivät Jere ja Jenni yllätyshyökkäyksen pelipaikoille. Olin ollut siinä uskossa että he saapuisivat vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä saarelle, mutta he olivatkin onnistuneet tulemaan vuorokaudessa Phnom Penhistä Taolle. Kaksikon saapumisesta ylipäätänsä ei tiennyt minun lisäkseni kuin OK:n vetäjä Kerry, joten iltapäivästä saimme todistaa monia yllättyneitä ilmeitä tuttujemme taholta. Koska pitkästä aikaa oli iso remmi vanhoja ja hiukan uudempiakin kavereita koossa, päätimme juhlistaa tätä isolla porukalla. Oli jälleen sen verran hauskaa, että aamulla, vaikka pieni krapula vaivasikin, mielessä oli terävänä se ajatus, miksi sitä kerta kerran jälkeen päätyy aina Taolle takaisin.

Bileiden jälkeiset viimeiset päivät Taolla kuluivatkin sitten rauhallisimmissa merkeissä. Monsuunin johdosta kelitkään eivät olleet erityisen suosiolliset, vaikkakaan vettä ei juuri iltoja ja öitä lukuunottamatta satanut, mutta taivas oli pääosin pilvinen ja tuuli voimakas. Harvat aurinkoiset hetket tuli toki käytettyä hyödyksi, olinhan ollut jo useamman viikon sisämaassa ja meri sekä rannalla löhöäminen olivat kummitelleet mielessä jo hyvän tovin.

Vanhat ja uudet tutut hyvästeltyäni, jatkoin matkaa lauantaina kohti Krabia ja tarkemmin Ao Nangia, jossa tarkoituksenani oli jälleen lyöttäytyä yhteen Juhanin kanssa sekä nähdä pikkusiskoani Katjaa, joka oli reilun viikon päivän lomaillut täällä ystäviensä Sannan ja Terhin kanssa. Matka alkoi varsin mielenkiintoisissa merkeissä, sillä monsuunituulet sattuivat olemaan juuri tällöin kaikkein voimakkaimmillaan ja merenkäynti sen mukainen. Vastaavissa olosuhteissa katamaraanit tuskin esimerkiksi suomessa liikkuisivat minnekään, sillä aallonkorkeus avomerellä oli varmasti 3 metrin luokkaa ja keinuminen aika ajoin melkoisen hurjaa. Onneksi en itse ole helposti merisairaaksi tulevaa tyyppiä, toisin kuin arvioni mukaan 50 prosenttia laivassa olleista kanssamatkustajista. Muovipussit oksennuksia varten olivatkin kovassa käytössä ja saarella hankittu rusketus kasvoilta vaihtunut astetta kalpeampiin ilmeisiin.

Päästyämme perille Chumphoniin, vaihtui menopeli minivaniin ja loppumatka Ao Nangiiin sujui mukavasti musiikkia kuunnellen ja tulevia jälleennäkemisiä odotellen. Perille saavuttuani treffasin Juhanin ja hetken päästä ollessamme lähdössä syömään, törmäsimme myös ja Katjaan kumppaneihin kadulla ja sovimme viettäävämme seuraavan päivän yhdessä, ennen kuin jatkamme Juhanin kanssa matkaa viereiselle Railay Beachille, jonne saimme myös tytöt tänään houkuteltua mukaan päiväretken merkeissä. Heille jääkin sitten vielä ennen kotiinpaluuta sopivasti yksi kokonainen päivä viettää kolmistaan ilman minun ja Juhanin ”häiriköintiä”.

Railaylla tai viereisellä Ton Sai Beachillä olemme todennäköisesti ainakin keskiviikkoon saakka, sillä ystävämme Teemu liittyy seuraamme tiistaina, jonka jälkeen pohdimme yhdessä, kuinka vietämme seuraavat noin kymmenen päivää, jotka meillä on enää Thaimaan osuutta jäljellä.

End of the Northern loop

Käytettyäni viimeiset pari päivää Paissa viettämästäni ajasta täydelliseen rentoiluun nukkumalla pitkiä yöunia, makoilemalla bungalowini kuistille sijoitetussa riippumatossa sekä ahmien Mao Zedongista kertovaa kirjaa, päätin jatkaa matkaani maanantaina edemmäs länteen, kohti Mae Hong Sonin kaupunkia, vain alle kahdenkymmenen kilometrin päähän Myanmarin (Burma) vastaisesta rajasta. Kyseisen kaupungin asukkaista suurin osa kuuluu Shan-kansaan, joka on vain yksi lukuisista oman kulttuurinsa sekä kielensä omaavista kansoista, joita tällä rajaseudulla tavaitaan. Muita alueen kansoja edustavat Hmong-, Lisu-, Lahu, Lua- sekä Karen-kansat, joista jälkimmäinen maailmalla tunnetaan erityisen hyvin nk. pitkäkaulaisista naisista. Naisten kaulojen ympärille asennetaan siis metallisia levyjä perä perään siten, että ajan kuluessa kaulat venyvät aivan absurdeihin mittoihin. Täysin varmaa syytä tähän omituiseen traditioon ei itselläni ole tiedossa, mutta vahva epäilykseni on, että mitä pidemmän kaulan hameväen edustaja omaa, sitä kauniimpana ja viehättävämpänä häntä pidetään.








111 kilmoterin sekä kolmen ja puolen tunnin matka perille taittui vaivatta, vaikka kulkupelinä toimikin tällä kertaa jo parhaat päivät nähneensä, ilmastoimaton paikallisbussi, jossa ilmanvaihto ja viilennys hoidettiin avonaisilla ikkunoilla ja ovilla sekä kattotuulettimilla. En voinut valittaa, erityisesti kun 1,4 euron hintakaan ei päätä huimannut ja bussi oli puoliksi tyhjä, joten sain vallattua kaksi paikkaa käsittäneen penkkirivistön kokonaan itselleni (yhdelle paikalle istuminen ei olisikaan normaalikokoiselle länsimaalaiselle miehelle onnistunut, siksi vähän jalkatilaa rivistöjen välissä oli). Reitti noudatteli jo tutuksi tullutta jyrkkää ja mutkikasta vuorenrinnettä toinen toisensa perään ja useita kertoja kuljettajamme joutui selvästi hivenen närkästyneenä vaihtamaan vaihteistostansa sen kaikkein pienimmän pykälän. Huomasinkin jälleen uppoutuneeni pohtimaan, kuinka pitkää pinnaa raskaan liikenteen kuljettajilta näillä pohjoisen teillä vaaditaan. On nimittäin pakko tuntua vähintäänkin ahdistavalta lyödä ykkönen silmään, madella kävelyvauhtia ja katsoa eteenpäin, jossa näkökentän valtaa parhaimmillaan yli kilometrien pituinen nousu. Ja tämä toistruu heti jyrkän alamäen jälkeen aina uudestaan ja uudestaan.

Perille päästyämme, otin bussiasemalta mopotaksikyydin ja pyysin kuljettajaa heittämään minut halpaan majapaikkaan, asema kuin sijaitsi jälleen hivenen kaupungin keskustan ulkopuolella. Johnnie’s Guest House, johon päädyimme, oli muuten ihan mukava, mutta sisälsi huoneita ainoastaan yhteisillä wc- ja suihkutiloilla. Vietin täällä yhden yön, mutta koska paikka ei loppujen lopuksi muutenkaan viehättänyt erityisemmin ja naapurista sai huomattavasti mukavamman huoneen, jossa myös omat peseytymistilat olivat, vain 2€ kalliimmalla hinnalla, vaihdoin aamulla paikkaa.

Syötyäni aamupalaksi maukkaan annoksen riisiä sekä paistettuja vihanneksia, etsin lähimmän mopovuokraamon ja sain taas pyörän alleni. Kävin tankkaamassa menopelini ja täydensin juomavarastoni, jonka jälkeen otin suunnakseni Wat Tam Wua Forest Monestry:n, joka sijaitsi Mae Hong Sonista noin 40 kilometriä Pain suuntaan. Paikka on siis tämä temppelialue, jossa Juhani oli jo vajaan viikon ajan viihtynyt Vipassana-meditointia opiskellen. Olimme sopineet sinne treffit kolmen aikaan iltapäivästä, mutta lähdin matkaan jo hyvissä ajoin, sillä halusin pysähtyä matkan varrella Fish Cave nimiseen kansallispuistoon. Saavuttuani mestoille, totesin alueen olevan erittäin kaunis puistoa halkovan joen ja taustalla makaavien lähes pystysuoraan ylös nousseiden kalkkikivivuorien muodostaessa mieltä rauhoittavan ilmapiirin. Varsinainen nähtävyys, nk. kalaluola tosin oli pettymys, sillä mitään varsinaista luolaa ei käytännössä ollut, vaan kalkkivuorten alta syvennyksestä tullut joen alku päätyi eräänlaiseen altaaseen, joka sitten oli kalojen kansoittama. Ihailtuani maisemia ja kunneltuani joen solinan rauhoittavaa ääntä hetken aikaa, lähdin jatkamaan matkaani, jätettyäni ensin puistonvartijoiden ystävällisesti kehoittamana muutaman kolikon alueen kunnossapitoa varten.





Saavuin määränpäähäni temppelialueelle juuri sopivasti hiukan ennen kolmea ja löydettyäni Juhanin pyykinpesuhommista, siirryimme alueen ruokatiloihin kahville, käymällä samalla läpi viimeisen viikon aikana saamiamme kokemuksia. Rupattelutuokion jälkeen Juhani lähti esittelemään tätä luonnonkaunista ja äärimmäisen hiljaisuuden vallitsemaan aluetta ja kierroksen aikana ymmärsin hyvin, miksi Juhani täällä vähintään kymmenen päivää tulisi viihtymään, askeettisesta majoituksesta ja vähäisestä ravinnon määrästä riippumatta. Paikan hiljaisuus ja sen aikaansaama mielenrauha oli käsin kosketeltavissa ja juuri hiljaisuus on asia, jota usein varsin kaoottisissa Aasian kaupungeissa tuntee eniten kaipaavansa, etenkin kun viimeisten viikkojen aikana oli alkanut tuntua siltä, että on mahdotonta löytää majapaikkaa, jonka välittömässä läheisyydessä ei olisi aamuvarhaisesta iltamyöhään käynnissä olevaa työmaata.








Puoli viiden aikaan ilmoitin Juhanille jatkavani matkaa takaisin kohti Mae Hong Sonia, sillä pohjoisten jyrkkien ja äärimmäisen mutkaisten teiden ajaminen pimeällä ei liiemmin itseäni houkuttanut. Lisäksi tällä kertaa allani ollut pyörä oli mallia tehoton, jonka johdosta pisimpiä mäkiosuuksia varten oli kiihdytettävä kunnon vauhti, muuten ylösasti pääsy olisi ollut työn sekä tuskan takana ja pimeälla vastaavanlainen kiihdyttely olisi saattanut osoittautua turhan vaaralliseksi missioksi. Matkaan lähdettyäni hoksasin, ettei tämäkään aika päivästä tosin ollut paras mahdollinen itäänpäin suunnanneella kotimatkallani auringon paistaessa matalalta kohtisuoraa silmiini lähes koko kotimatkan ajan. Maisemien ihailun sijasta jouduin tällä kertaa tyytymäänkin silmien siristelyyn ja tienpinnan intensiiviseen tarkkailuun.

Heräsin seuraavana aamuna majatalomme takana sijaitsevan tekojärven alueen kuunostustöihin jo auringonlaskun aikaan. Meteli oli sitä luokkaa, etten enää saanut tämän jälkeen juurikaan nukuttua. Koska käytännössä kaikki kaupungin edulliset yöpymispaikat sijaitsivat tällä samalla alueella ja kunnostustyöt järvellä olivat vielä selvästi vaiheessa, päätin viettäväni täällä pohjoisessa enää yhden päivän ja jatkavani matkaa takaisin kohti etelää torstaina.

Aamupalaa syödessäni pohdin päivän ohjelmaani. Olin kuullut sekä lukenut kaupungin läheisyydestä löytyvien Karen- eli pitkäkaulaheimojen kylien menettäneen autenttisuutensa päivittäin saapuvien turistilaumojen myötä, joten arvoin hetkenaikaa, pitäisikö joitain näistä kylistä lähteä tutkimaan vaiko ei. Hetken pohdinnan jälkeen päätin kokeilla onneani ja valitsisn kartalta summamutikalla yhden kyseisistä kylistä toivoen samalla, että valintani osuisi sellaiseen kylään, johon kaikki kaupungin matkatoimistojen järjestämät matkat eivät suuntautuisi. Tai vähintään sitä, että osuisin paikalle silloin kun nämä minibussilaumat olisivat jossain kaukana muualla.

Ajoin läpi kaupungin laitamien ulkopuolella sijaitsevien pienten kylien, pällistellen samalla ihmisiä heidän arkipäiväisissa askareissa; miehiä niittämässä peltoja, lapsia koulutaipaleella, naisia sankoin joukoin korit päidensä päällä lähdössä keräämään tykötarpeita päivän ruokailuja varten. Tunsin jälleen vapauden piston sydämessäni. Lähestyessäni määränpäätä, päällystetty hyväkuntoinen tie muuttui äkillisesti huonokuntoiseksi soratieksi, joka oli täynnä suurikokoisia, erittäin terävänoloisia kiviä. Ajoin hetken matkaa kiviä väistellen, samalla hitaasti eteenpäin madellen. Saavuin hetken päästä erääseen joenuomaan ja päätin pitää aikalisän sekä pohtia, oliko järkeä jatkaa vielä arvioideni mukaan muutama kilometri tällä, mitä pyörän kumien rikkoutumisen tulee, erittäin hazardialttiilla tiellä. Tulin siihen päätökseen, ettei palkinto maalissa ollut niin suuri, että ottaisin riskin siitä, että vietän viimeisen päiväni täällä pohjoisessa tien varressa auringon paahteessa apua odottaen. Nautin hetken pysähdyspaikkani rauhasta samalla nestettä tankaten, jonka jälkeen otin kartastani uuden suunnan kohti Pha Seau:n vesiputouksia.








Vesiputouksille saavuttuani, totesin ajoitukseni olleen jälleen kohdillaan, sillä alueella oli itseni lisäksi samanaikaisesti vain kolme muuta ihailijaa. Kuuntelin hetken putousten aiheuttamaa pauhua ja napsin pakolliset valokuvat, jonka jälkeen päätin päivän kierrokseni olleen tässä ja suuntasin takaisin kohti kaupunkia järjestelemään kyytiä seuraavalle päivälle kohti Bangkokia. Onnistuinkin saamaan vihoviimeisen paikan torstaipäivänä lähtevistä kyydeistä. Saatuani lipun taskuuni, kävin palauttamassa menopelini sekä lähdin syömään ja juhlistamaan pohjoisen kokemuksiani muutaman oluen ääreen.

Saavuin siis tänne Bangkokiin eilen aamulla yllättävänkin mukavasti menneen 16 tunnin bussikyydin päätteeksi. Käytin eilisen päivän yleisten asioiden järjestelyyn; kävin parturissa, hain miniläppärini huollosta(korjaus meni kuin menikin takuuseen, eikä siis maksanut mitään, jei!) sekä hoidin kyydin tälle päivälle, suuntana jälleen Koh Tao, jossa olisi tarkoitus viettää muutama päivä kavereita tavaten, ennen kuin on vuorossa Thaimaan osuuden viimeiset etapit, Krabi sekä eteläisen Andamaanin meren saaret.

Loy Krathong, 762 curves & the tranquility of Pai’s surroundings

Loy Krathong juhlat, joita virallisesti vietetaan aina thaimaalaisen kalenterin 12. kuukauden (marraskuu) tayden kuun vuorokautena, joka tana vuonna sijoittui maanantaihin toiseen paivaan, jatkuivat Chiang Maissa viela vuorokautta myohemminkin. Juhlien perimmainen ajatus on osoittaa kunnioitusta vesistojen jumalattarelle ajankohtana, kun sadekausi on ohi, tai lopuillaan ja jarvet seka joet nain ollen runsaimmillaan. Muita juhliin kuuluvia yleisimpia rituaaleja on osoittaa kunnioitusta Buddhalle seka laskea jokiin, jarviin tai meriin kukka-asetelmin seka kynttiloin koristeltuja, uhrilahjoja sisaltavia veneita, pyytaen nain ollen anteeksi kuluneena vuotena kertyneita synteja seka toivoen samalla ruusuisampaa tulevaisuutta. Tana vuonna hallitus oli lisaksi erikseen kehoittanut kansalaisia toivomaan siunaista, terveytta ja pitkaa ikaa talla hetkella sairaalassa viruvalle, kansan keskuudessa rakastetulle kuningas Bhumibol Adulyadejlle.







Olimmekin paattaneet jo edellisena iltana keskittyvamme naiden festivaalien viettoon ja yleisen juhlahumun haistelemiseen. Pieneksi harmiksemme ei aamu- eika iltapaivalla minkaanlaisista karkeloista ollut kuitenkaan tietoakaan. Kaytimme muutaman tunnin vanhan kaupungin keskustan katuja kayskennellen ja havaittuamme lahes jokaisen alueella sijaitsevan liikkeen ja palvelun olevan turisteille suunnattuja, emmeka olleet aikeessa hankkia mitaan, paatimme vetaytya huoneeseemme pienelle lepohetkelle ennen iltaa.

Hiukan ennen auringonlaskua juhlavalmistelut alkoivat olla valmiina. Muutama vanhan kaupungin keskeisimmista kaduista suljettiin liikenteelta ja paraatia varten kasatut, mita nayttavimmin varein ja koristein kyhatyt ajoneuvot olivat lahtopaikoillaan. Kadunreunat alkoivat tayttya ihmisista seka virvokkeita ja lukusia erilaisia herkkuja tarjoavista kaupustelijoista. Paraatin kaynnistyessa alkoi mieleton valokuvausralli, satojen ellei tuhansien turistien yrittaessa ikuistaa omalle linssilleen sen taydellisen otoksen. Mieleeni juolahtikin, etta kyseista tapahtumaa olis varmasti ollut hienoa viettaa jossain pienemmassa, intiimimmassa ja vahemman turisteja puoleensa vetavassa kaupungissa. Nyt suurin hehku nimittain kuihtui massiivisten vakijoukkojen salamavalojen valkkeisiin. Tasta huolimatta viihdyimme tonteilla useamman tunnin meininkeja pallistellessa seka katukojujen maukkaita antimia nauttien.







Keskiviikkoaamuna jatkoimme matkaa kohti Pain pikkukaupunkia, 135km Chiang Maista pohjoiseen. Ensimmaisen vajaan neljankymmenen kilometrin jalkeen kaannyimme tielle nr. 1095, joka nousisi vuorenrinteiden yli kohti maaranpaanamme ollutta laaksoa, kasittaen vajaan 100km matkalla yhteensa hulppeat 762 mutkaa eli keskimaarin yhden jokaista noin 130 metrin taivalta kohden. Voitte kuvitella, mika tyo tayteen ahdatussa minivanissa oli koittaa naiden jyrkkien ja kaltevien mutkien ansiosta pysya paikoillaan, joutumatta kanssamatkustajien syliin lisaksi samalla yrittaa ihailla ikkunasta avautuvia upeita maisemia.

Perille paastyamme,suuntasimme Juhanin kanssa kaupungin itareunalla sijaitsevan Pai-joen toiselle puolelle ja hetken eri majapaikkoja tiedusteltuamme, valisemme Pai Country Hut nimisen paikan, johon molemmat olivat niin hinnan, laadun kuin sijainninkin suhteen tyytyvaisia. Heitimme vain rinkkamme huoneeseen ja lahdimme pallistelemaan kaupungin yleisilmetta. Ensivaikutelma ei tayttanyt paikasta lukemani perusteella saamaani kasitysta idyllisesta ja rennon sykkeen omaavastaa, hiljaisesta pikkukaupungista, vaan koko keskusta oli taynna vain turisteille suunnattuja ravintoloita, internet-kahviloita, mopovuokraamoja, majataloja ja niin edelleen. Lisaksi kadut nayttivat olevan lahes pulloillaan muista matkustajista, mutta tunnelma onneksi tuntui olevan kaukana hektisesta ja monien muiden reppureissaajien suosiossa olevien paikkojen vakiopahe, ordaavat brittituristit loistivat poissaolollaan.





Seuraavana aamuna tiemme Juhanin kanssa erosivat jalleen, talla kertaa tosin vain hetkellisesti. Juhani nimittain lahti tutustumaan eraaseen taalta 75 kilometrin paassa sijaitsevaan luostariin, jossa paivat kuluvat meditoiden ja luostarin yleisia askareita hoitaen. Askeettiset olot, kuten vanerisangyt saivat viimeistaan minut hylkaamaan mukaan lahtemisen. Eika rehellisesti sanottuna vain kaksi kasvisateriaa paivassa, joista jalkimmainen kahdeltatoista paivalla, kuulostanut myoskaan erityisen houkuttelevalta. Toivon mukaan Juhani nyt tuossa luostarissa suunnittelemansa 1-2 viikkoa viihtyy ja tulee takaisin yhta hienoa kokemusta rikkaampana. Itse keskityn silla valin oman mielen tutkiskelun sijasta Pohjois-Thaimaan tutkisteluun, ennen kuin tiemme taas kohtaavat.

Juhanin hypattya bussiinsa, paatin lahtea tutkimaan mita Paillla ja sen ymparistolla olisi itselleni tarjota. Tutkimuksieni perusteella ylivoimaisesti paras vaihtoehto olisi vuokrata skootteri ja lahtea silla tutkimaan lahistolla sijaitsevia kohteita ja nain myos paatin perjantaina tehda. Ja taytyy sanoa, etten todellakaan pettynyt! Oli aivan mielettoman mahtavaa paristella pitkin upeiden maisemien reunustavia, lahestulkoon tyhjyyttaan ammottavia teita seka huomata sen voimakkaan vapauden tunteen piston rinnassaan! Vaikka parasta olikin nauttia vain skootterin selassa matkustamisesta, en pistanyt ollenkaan pahakseni sitakaan seikkaa, etta kaikilla nahtavyyksilla, joissa reilun 100 kilometrin taipaleeni aikana vierailin, sain olla kaytannossa katsoen taysin yksin. Ainoastaan World War II memorial bridgella seka Chinese Villagessa jouduin jakamaan nakemani muiden ihmisten kanssa. Lahes viiden tunnin huuman jalkeen palasin takaisin Paihin, lahdin tayttamaan vatsaani taalla eraassa suosikkiravintolassani tarjottavasta loistavasta thai-ruoasta seka ottamaan muutaman oluen fiilistellen edelleen paivan kokemuksiani. Kaiken kaikkiaan, mita taydellisin paiva, joka palautti ehdottomasti mieleeni kristallin kirkkaasti sen aina valilla unohtuvan fiiliksen, mika tassa matkailussa oikeastaan niin pirullisen hienoa onkaan.











Pain tunnelmaan nyt paremmin kiinnipaasseena, vietan taalla todennakoisesti viela muutaman paivan, ennen kuin suuntaan kohti lantta ja Mae Hong Sonin kaupunkia.

Goodbyes & Re-Unions (Part 2)

Lahtoaamu Koh Changilla valkeni aurinkoisena seka erittain kuumana ja kosteana. Mita taydellisin paiva siis matkustamiseen! Aamupuuron hotkittuani siirryin tienvarteen odottelemaan lavataksikyytia kohti satamaa. Aurinko porotti pilvettomalta taivaalta ja varjoisaaa paikkaa ei tienvarsi tarjonnut, joten eimennyt kaukaan kunnes hiki alkoi puskea kaytannossa jokaisesta huokosestani. Tietysti kyytiakin joutui odottamaan poikkeuksellisen pitkaan ja sain taksin napattua vasta noin 25 minuutin odottelun jalkeen, jolloin hikinorot virtasivat jo pitkin ohimoitani ja selkarankaani. Onneksi lavalle tuli matkan aikana mukava tuulenvire, muuten reilu 30 minuutin kyyti satamaan tayteen ahdetussa autossa olisi ollut taytta tuskaa. Satamaan paastyani, ostin lipun seuraavaan lauttaan ja siirryin odottelemaan katoksen alle auringolta suojaan. Lauttaan kiivuttuani, ryntasin varaamaan paikan ikkunan vieresta, jonne merella kavi mukava tuulenvire ja sain hiukan viilennettya ruumistani. Kuvittelin hikoilujen olleen talla eraa tassa, olihan Bangkokiin lahtevassa bussissani ilmastointi, joka usein on saadetty viela jopa liian viileallle. Olin vaarassa. Bussissa oli toki ilmastointi, mutta se oli niin hiljaisella ettei siita ollut kenellekaan mitaan iloa. Kaiken lisaksi sain istua, vastoin nimenomaan erikseen tekemani pyyntoa vasten koko matkan silla puolen matkustamoa, jonka ikkunoihin paahtava aurinko tullisi paistamaan lahes koko seuraavat edessa olevat 5 tuntia. En ollut todellakaan ainut bussissa istuva, joka koitti epatoivoisesti koko matkan ajan saataa ilmastointiaukkoja siina toivossa, etta niista jollain ihmeen keinolla tulisi edes hiukan enemman viilentavaa ilmaa ulos. Tuhoon tuomittu yritys.

Selviydyttyani vihdoin Bangkokiin, kirjauduin Green Houseen sisaan ja siirryin alakerran ravintolaan syomaan, juomaan ja kayttamaan tarjolla olevaa ilmaista langatonta yhteytta. Kuinka ollakaan, ennen kuin virustorjuntaohjelmani paivitykset olivat latautuneet, olin saanut koneeseeni sellaisen tuholaisen, joka teki koneen kaytosta mahdotonta (kone on talla hetkella Bangkokissa, erinaisten vaiheiden ja useiden tuntien saatamisen jalkeen, korjattuna ja odottamassa noutoa. Saan sen siis takaisin jahka suuntaan jalleen takaisin paakaupunkiin). Varsin miellyttava maanantaipaiva siis kaiken kaikkiaan.

Tiistaina heratessani, oli mieli jo jallleen korkeammalla, olihan tanaan tiedosssa lahes puoli vuotta odottamani jalleennakeminen Juhanin kanssa. Kaytin aamupaivan Banglampoon alueen tutkimiseen ja havainnoin turismillle suunnattujen palvelujen vallanneen yha enemman tilaa tasta kaupunginosasta, enka voi sanoa pitaneeni kaikesta nakemastani. Iltapaivalla hyppasin taksiin, suuuntanani MBK:n ostoskeskus, jonne tarkoituksenani oli menna hoitamaan erinaisten reissuvarustuksessa huomaavieni puutteiden taydentamiseen. Sain kuljettajakseni mita mukavimmman, paikalliseen tasoon nahden erittain hyvaa englantia puhuvan miehen. Heti ensimmaisen kilometrin aikana jouduimme jopa Bangkokin mittakaavalla poikkeuksellisen koviin liikenneruuhkiin. Kuski epaili jonkun kuningasperheen jasenen olevan matkalla pois kaupungista, jonka johdosta moottoriteille johtavat vaylat on tilapaisesti suljettu liikenteelta. Tama olikin varsin todennakoisesti asian laita, silla aivan yhtakkia koko massiiivinen sumppu aukesi ja paasimme jatkamaan loppumatkan lahes tyhjilla teilla, seka havaitsimme vastaavan massiivisen sumpun moottoriteille johtavan Rama IX tien liittymassa. Tama tilanne sai kuskin aloittamaan keskustelun Thaimaan politiikasta, kuningasperheesta aina uskonnolisiiin johtajjiin asti ulottuvasta korruptiosta seka mahdollisesta yhteiskuntajarjestelman muutoksesta. Sairaalassa tallakin hetkella viruvalle kuninkaalle kun ei loydy omista jalkelaisista sopivaa kruununperijaa, vaan ainoa poika kayttaytyy kuulemma edelleen 59 vuotiaanakin kuin pikkulapsi ja hanen olisi lahes mahdoton voitttaa koko kansan suosiota taaksensa. Kuljettajan hetken aikaa kuningasta ja muita valtaa pitavia mollattuaan,vaihdoimme keskustelun maailmantalouden vajoamiseen ja sen vaikutuksiin Thaimaan turistimaarissa (kyseinen henkilo on muuten ensimmainen tapaamani thai, joka avoimesti puhui kuninkaasta negatiiviseen savyyn). Tama aihe nimittain kosketti juttutoveriani henkilokohtaisesti, silla han oli joutunut taantuman johdosta lopettamaan turistioppaan tyonsa ja vaihtamaan ammatikseensa taksilla suhailun. Kysyin lopuksi miehelta juuri ennen paamaaraamme saapumista, oliko miehella kenties mielessa joitakin kansalaisuuksia, joiden kanssa tulee poikkeuksellisen paljon ongelmia. Sain vastaukseksi ranskalaiset ja israelilaiset ja totesin miehelle keskustelumme paatokseksi, etten voisi enempaa olla samaa mielta.

Ostosten teon jalkeen, siirryin kahvikupin aareen odottamaan Juhanin soittoa, etta han, Anni ja Juhanin aiti Ritva olisivat saapuneet maahan ja voisimme sopia treffipaikan. Soiton saatuani, jatin kahvinlopun juomatta ja hyppasin samantien taksiin, innostuneena ja hiukan hammmastyksissani. Puolen vuoden odotus olisi kohta ohi; milta tuntuisi kohdata rakas reissutoveri jalleen nain pitkan ajan jalkeen. Ja onhan se todettava, etta mielettoman hyvaltahan se tuntui! Tuntui jokseenkin lohduttavalta ajatella, etta matkamme jatkuisi tasta eteenpain jalleen yhdessa. Toisaalta, oli hiukan harmillista, etta Juhani joutuisi jo parin paivan paasta hyvastelemaan aitinsa ja Annin, joiden lento kohti suomea lahti perjantaiaamuna.

Annin ja Ritvan lahdettya kohti kotia, sovimme Juhanin kanssa treffit Morchitin bussiasemalle, josta meidan oli maara jatkaa matkaamme kohti pohjoista ja Sukhothain kaupunkia. Saimme liput 15.30 lahteneeseen bussiin, joten juoduimme lusimaan asemalla lahes kolme tuntia, jonka jalkeen olisi edessa viela 6 tunnin bussikyyti. Odotus seka matka sujuivat kuitenkin iisisti ja olimme perilla illalla hiukan ennen kello kymmenta. Bussiasema sijaitsi hiukan keskustan ulkopuolella, joten kysyimmme eraalta kyytia tarjoavalta miehelta, josko han voisi heittaa meidat edulliseen majapaikkaan ja tamahan toki miehelle sopi. Saimme mukavan huoneen keskustasta syrjaiselta sivukadulta 300THB hintaan, seka kuulimme etta lauantaina, juuri sopivasti syntymapaivanani, alkaisi 3 paivan mittaiset festivaalit, joita juhlittaisiin ilotulituksin seka kynttiloita mita erilaisin tavoin polttaen.

Syntymapaivani aamuna lahdimme edellisena iltana tapaamamme kundin kanssa tutustumaan Sukhothai Historical Parkiin, josta loytyy runsaasti jopa 800 vuotta vanhoja temppeliraunioita. Osa suurempia ja osa pienempia, mutta Angkorin temppelit Kambodzassa nahneina, mitaan wow-efektia emme kumpikaan kokeneet. Parasta kierroksellame olikin muutaman syrjaisemman temppelin rauha, joissa pystyimme nauttimaan haikaisevan aurinkoisesta paivasta, joka toi mieliimme ne harvat upeat keskikesan paivat suomessa. Keskipaivan kuumuus kun oli saanut seurakseen vienon tuulenvireen, jonka johdosta ilma tuntui kaytannossa taydelliselta. Temppelit nahtyammme siirryimme takaisin majapaikallemme valmistautumaan iltaan muuutaman pienesta paikallisten pitamasta minimartista hakemamme oluen kera. Saimme vinkin majataloamme vetaneelta ranskalaismiehelta kaupungin bilepaikoista, joita ei kaytannossa ollutkaan kuin yksi, joka sijaitsi Orchid-nimisen hotellin yhteydessa. Suuntasimme eraan toisen ravintolan kautta mestoille, jolloin paikka olikin jo tupaten taynna, emmeka mahtuneet sisalle istumaan. Hetken aikaa terassilla tilaamiamme viskisoodia nautittuamme, paatin kayttaa synttarikortin hyvakseni ja tiedustelin, josko sankarille ja hanen kaverillensa poyta sisalta kuitenkin loytyisi. Ja loytyihan se, ja nain ollen loppuilta kuluikin live-musiikkia kuunnellessa, josta tosin ei taysin rinnoin voinut nauttia, volyymien ollessa paikalliseen tapaan aivan liian lujalla.

Sunnnuntaipaiva menikin sitten krapulaa parantaessa paaosin huoneessamme lojuen ja ravintolamme tarjoamia maukkaita patonkeja ahmien. Maanantaina suuntasimmekin siis jo tanne Chiang Maihin, jossa Loy Krathong-festivaalit ovat edelleen kaynnissa taydella hoyrylla. Paatimmme kuitenkin aluksi jattaa bileet maanantain osalta valiin ja tutustua vasta tanaan paremmin siihen, mita kaupungilla ja nailla festivaaleilla on meille tarjota. Ilotulitusten aiheuttama pauke ulkona oli kuitenkin sita luokkaa, etta lahdimme viela ennen nukkumaan menoa hiukan tutkimaan meininkia ja varsin leppoisat tunnelmat keskustassa oli kaynnissa. Osallistuimme myos itse juhlamenoihin kuuluvaan traditioon, lahettamalla paperisen kuvun, jonka alle sytytetaan tuli, lentamaan vapaana taivaalla.

Mikali mitaan mullistavaa ei tanaan tapahdu, karistamme kaupunkien polyt taaksemme jo huomenna ja siirrymme kohti Pain kylaa, Chiang Maista viela hiukan edemmas pohjoiseen.