Olimme rajanneet päämäärämme kahteen eri kohteeseen, noin 250 kilometriä Perthistä etelään sijaitsevalle Margaret Riverille, jonka ympäristössä on lukuisia näyttäviä viinitiloja sekä 850 kilometriä pohjoiseen sijaitsevaan Monkey Mia:an, joka on osa Shark Bay nimistä Unescon maailmanperintökohdetta ja erityisen kuuluisa lähes päivittäin rantavesiin kerääntyvistä pullonokkadelfiinien vierailuistaan.
Koska vasemmanpuoleinen liikenne oli meille autolla ajamisen suhteen täysin vieras ja kyseessä ensimmäinen reissumme tällä mantereella, teimme yhdessä Juhanin, Annin sekä Jennan kanssa päätöksen, että lähtisimme aluksi hiukan helpommalle keissille ja ottaisimme suunnan kohti etelää. Jouduimme kuitenkin muuttamaan suunnitelmia, sillä Ninan tekemiin tiedusteluihin vapaista majoituspaikoista tuli vastaus, että kaikki paikat etelässä ovat olleet jo pidemmän aikaan täyteen varattuja. Valinnaksemme päätyi siis Shark Bay.
Nina onnistui saamaan tarvittavat retkeilykamat kondikseen lähes täysin ja meidän huoleksemme jäi vain auton vuokrauksen hoitaminen, yhden pari henkilöä majoittavan teltan sekä retkipatjojen hommaaminen. Patjat ja teltan saimme sopuhintaan paikallisesta halpahallista, mutta autonvuokraus osoittautui aluksi hiukan hankalammaksi tehtäväksi. Edullisten ketjujen vuokraustiedusteluihin kun tuli aluksi pelkkiä ”fully booked” vastauksia. Saimme kuitenkin lopuksi käsiimme juuri mitat täyttäneen, lähes uudenkarhean Toyota Corolla sedanin allemme noin 500 paikallisen taalan viikkokorvausta vastaan. Vuokrakin oli paikalliseen tasoon nähden varsin maltillinen, ottaen huomioon pääsiäissesongin tavallista korkeammat hinnat.
Kamat kasassa ja luotettava japanilaiskärry allamme, aloitimme perjantaina viiden aikaan aamulla taipaleemme kohti pääsiäisen viettopaikkaamme. Syy aamuvarhaiseen lähtöaikaamme oli se, ettei Monkey Mian camping alueen vapaista telttapaikoista ollut mitään takeita, joten halusimme päästä perille mahdollisimman aikaisin.
Olin luvannut hypätä aamulla ensimmäisenä puikkoihin ja körötellä ensimmäisen puolikkaan noin 10 tunnin taipaleestamme. Koska olimme edellisenä päivänä hakeneet Juhanin kanssa hiukan tuntumaa vasempaan puoleiseen liikenteeseen sekä oikealla puolella sijaitsevaan kuskin paikkaan, eikä liikenteen määrä aamulla ollut järin runsasta, sujui ajaminen hiukan lyhyeksi jääneiden yöunien silmiin jättämistä unihiekoista huolimatta jopa odotettua helpommin. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottui yllättävänkin nopeasti, ainoastaan ”väärinpäin” sijainneet tuulilasinpyyhkijä- ja suuntavalokatkaisimet tuottivat hankaluuksia ja erityisesti aina vasemmalle käännyttäessä napsahtikin vilkun sijasta pyyhkijät täysille.
Geraldtonin kaupunki toimi meidän puolimatkan krouvina ja vaihdoimme tällöin Juhanin kanssa paikkoja. Oma taival sujui iisisti ja maisematkin tarjosivat ensimmäisen reilun 400 kilometrin aikana edes hiukan vaihtelua; Perthin ympäristössä oli yllättävänkin vehreää, johtuen ilmeisesti kaupunkia kolmisen viikkoa sitten riepotelleen myrskyn aiheuttamista rankkasateista, mutta mitä kauemmaksi kaupungista pääsimme, sitä kuivemmaksi sekä vähäkasvuisemmaksi ympäristö muuttui ja mahtuipa mukaan myös muutama ruohikko/pensaspaloaluekin. Juhanin kohtaloksi puolestaan osoittautui ajaa koko matka lähes suoraa tietä, jota täysin samannäköiset pensaskasvit reunustivat. Asutusta ei näiltä tonteilta löytynyt, lukuunottamatta 50-150 kilometrin välein sijainneita huoltoasemia ja niiden henkilökuntarakennuksia.
Saavutimme Monkey Mian kolmelta iltapäivällä ja saimme portilla ei-toivotun vastauksen: leirintäalue oli täysi ja respan rouva oli jo joutunut käännyttämään useankin seurueen takaisin. Nainen antoi kuitenkin meille luvan käydä tarkastamassa tilanteen itse ja ilmoitti, että mikäli vain löytäisimme riittävän suuren kaistaleen itsellemme, olisimme enemmän kuin tervetulleita jäämään. Ja löytyihän se. Ei missään nimessä suuri, mutta juuri ja juuri tarpeeksi kookas kolmelle vieri viereen asetetuille teltoillemme. Huokaisimme helpotuksesta, pystytimme leirimme sekä korkkasimme ansaitut olut- ja viinipullot, joiden sisältöjä nauttien ensimmäinen ilta hyvin pitkälti kuluikin.
Seuraavana aamuna, selvittyämme edellisenä iltana nautitun punaviinin aiheuttamasta päänsärystä sekä yleisestä tokkurasta, starttasimme taas automme ja suuntasimme tutkimaan, mitä Shark Baylla oli meille tarjota. Suhasimme aluksi Hamilton Poolille - kaiken elollisen elämän alkulähteille. Kyseisen paikka on nimittäin toinen pallomme kahdesta jäljellä olevasta alueesta, joissa maailman ensimmäisiä eläviä organismeja, stromatoliitteja edelleen kasvaa. Nämä kiviä muistuttavat eliöt saivat alkunsa 3,5 miljardia vuotta sitten, hallitsivat maapalloamme seuraavat 2 miljardia vuotta ja alkaessaan yhteyttää, loivat nykyisen kaltaisen ilmakehän ja samalla siis tarvittavat elinolosuhteet myös monimuotoisemman elämän kehitykselle. Vaikka Hamilton Poolilla tavatuista stromatoliiteista vanhimmat ovatkin vain 300 vuoden ikäisiä, olimme varsinkin Juhanin kanssa todella fiiliksissä tästä kohtaamisesta, katselimmehan yksien maailmankaikkeuden merkittävimpien eliöiden jälkeläisiä.
Jätettyämme stromatoliitit taaksemme, jatkoimma matkaa toiselle luonnonihmeelle, Shell beachille. Tämä kaukaa katsottuna aivan tavalliselta, joskin kauniilta valkoiselta hiekkarannalta näyttävä rantakaistale, avautuu lähemmin tarkasteltuna täysin uudessa valossa. Ranta ei nimittäin koostukaan valkeasta hiekasta, vaan miljoonista ja taas miljoonista pienistä simpukan kuorista. Ihmeteltyämme biitsiä hetken verran ja saatuamme tarpeeksemme Australian tappavan polttavasta auringosta, aloitimme paluumatkan leirillemme, matkan varrella vielä parissa näköalapaikassa vieraillen.
Tsekattuamme tämän maailmanperintökohteen tärkeimmät ja ennen kaikkea ilman nelivetoista autoa saavutettavissa olevat nähtävyydet, jäi meille pari päivää aikaa Monkey Mian eläimistön tutkimiseen sekä lomatunnelmasta nauttimiseen. Seuraavana aamuna tulikin heti pistäydyttyä katsomaan paljon mainostettua pullonokkadelfiinien vierailua. Nämä lähialueiden vesistössä asustelevat kaunokaiset ovat vierailleet aivan rannassa säännöllisesti jo kolmisenkymmentä vuotta ja tätä nykyään delfiinien näkemiseen annetaan 99,6% takuu. Syynä jokapäiväisiin vieerailuihin ei tietenkään ole vain delfiinien uteliaisuus ihmisiä kohtaan, vaan kuten arvata saatoittekin, näitä otuksia myös ruokitaan päivittäin. Delfiinit eivät silti onneksi ole täysin ihmisistä riippuvaisia, sillä jokainen yksilö saa maksimissaan vain neljäsosan päivittäisestä ravinnontarpeestaan, jolla varmistetaan kannan säilyttävän luonnolliset saalistustaitonsa ja –viettinsä. Mistään erityisen autenttisesta kokemuksesta ei näiden delfiinien näkemisessä siis ole kyse, varsinkaan kun ottaa huomioon ihmismäärän paljouden rannalla, mutta enpä ole kyseisen lajin edustajia luonnollisessa elinympäristössään ennen näin runsaissa määrin nähnyt, joten tuijottelin ihan mielelläni hetken aikaa otusten temmellystä. Delfiinien ohella alueella oleskelee vapaina myös mm. emuja, pelikaaneja, kilpikonnia, joiden lisäksi lahdessa suhisee sankoin joukoin eri hailajeja, ravintoketjun kärjessä sijaitsevasta tiikerihaista lähtien.
Mukavasti menneen pääsiäisen jälkeen pakkasimme kamamme tiistaiaamuna tyytyväisinä ja porhalsimme takaisin Perthiin. Paluumatka sujui ongelmitta, mitä nyt kaupungin päässä kiersimme hetken aikaa ympyrää yrittäessämme päästä oikeasta liittymästä ulos. Vielä kun saimme seuraavana päivänä sekä auton että lainassa olleet telttailukamat siivottua ja palautettua, olimme valmiit taas keskittymään töiden etsintään. Haku onkin vihdoin jo alkanut tuottaa hiukan hedelmää. Käytännössä saletit farmimestat olisi pohjoisessa tiedossa, mutta ennen kuin sinne suuntaamme, kokeilemme vielä hetken aikaa onneamme täällä Perthissä. Itselleni on ensi viikoksi jo parille päivälle tiedossa hommia samojen huonekalujen siirtelyjen merkeissä, joissa jo pari viikkoa sitten päivän vietin. Lisäksi yhdestä rekryfirmasta, itse asiassa enssimmäisestä jossa olemme Juhanin kanssa haastattelussa käyneet, saimme pienimuotoisen lupauksen töistä viikon päästä alkavan projektin merkeissä. All in all, valoa tunnelin päässä alkaa siis hiljalleen näkyä ja silmukka kaulan ympärillä löystyä.
Lopuksi vielä pieni tarina, kuinka pieni maailmamme loppujen lopuksi onkaan. Juttelin nimittäin menneellä viikolla toisen huonekaverini, kanadalaisen Kelseyn kanssa viettämästämme ajastamme Filippiineillä. Mimmi kun oli itsekin tallannut samoilla tonteilla ja vielä samoihin aikoihin. Ja eihän siinä kauaa mennyt, kun pääsimme tulokseen, ettemme suinkaan törmänneet toisiimme ensimmäistä kertaa täällä Perthissä. Asustelimme nimittäin El Nidossa samassa guest housessa, samaan aikaan ja melkein viereisissä huoneissa. Ahtaaksi tuntuu käyvän planeettamme...
