The Art of Tree planting

Kuten jokunen blogia seuraava on varmasti huomannutkin, ei uutta tekstiä ole pukannut lähes pariin kuukauteen. Syynä tähän on yksinkertaisesti toukokuun lopussa vihdoin alkanut, ”kauan odottamamme” duuniputki. Töitä onkin sen jälkeen paiskittu sen verran tiuhaan tahtiin, ettei aikaa ja ennen kaikkea energiaa tai kiinnostusta ole blogin nysväämiselle riittänyt. Eipä viimeiset kahdeksan viikkoa tosin ole olleet kiinnostavien tapahtumienkaan osalta järin antoisia. Koska lähihistoria on minun ja Juhanin osalta kulunut lähes pelkästään haalarihommissa, voisin hiukan valoittaa mitä oikein päivisin puuhastelemme.

Aloitimme siis puiden istutus urakkamme toukokuun lopussa. Saimme pian jälkikäteen huomata, että olimme sikäli onnekkaita, että yritys jolle työskentelemme on ainoa joka omistaa modernit vehkeet, muiden vastaavia hommia paiskivien joutuessa turvautumaan edelleen kivikaudelta tuttuihin lapioihin ja muihin härväkkeisiin. Omalla kohdallamme homma toimii puolestaan siten, että peltoa pitkin hurjastelevan (ajonopeus pääsääntöisesti 1,2km/h) traktorin molemmilla puolella roikkuu kaksi asetta, jotka multaan iskettäessä suoltavat ulos istutettavan kasvin sekä annoksen vettä että jotain lannoitteena käytettävää polymeerigeeliä. Tämän prosessin jälkeen jää istuttajan tehtäväksi enää potkia hiukan multaa päälle ja varmistaa kasvin olevan suorassa. Hippasen helpompaa siis kuin perinteisellä tyylillä operoivien sankarien hommat, jossa joko vaihtoehtoisesti kaivat lapiolla koko päivän kuoppia taikka kyykistelet kaivajien perässä istutushommissa. Pikku bonuksena edellisen päälle, saamme vielä hivenen parempaa palkkaa kuin manuaalipuolen pojat, lähinnä siksi että työnantajamme palkan maksun lisäksi kustantaa myös majoituksemme.

Jottei duuneistamme jäisi liian ruusuinen kuva, on ehkä vielä paljastettava hiukan lisää, sillä mitään erityisen suurta herkkua ei viimeiset kuusi viikkoa ole todellakaan olleet. Eli duunia tulee paiskittua keskimäärin 6-7 päivänä viikossa, siten että herätys on ennen kello viittä aamulla ja auringonnousun aikaan alamme iskemään puita maahan. Tätä jatkuukin sitten seuraavat 9-11 tuntia non-stop, eli mitään sellaisia luxushetkiä kuten ruokatunteja meillä ei todellakaan ole, kahvibreikeistä puhumattakaan. Ainoat pienet levähdystauot meillä on noin parin tunnin välein, jolloin tankkaamme traktorin vesisäiliön sekä lastaamme kyytiin lisää taimia. Tällöin on mahdollisuus aina silloin tällöin istahtaa hetkeksi alas ja ahmia reppuun pakattu sämpylä tai muu pikku energianlähde. Noin 10 tunnin yhtäjaksoista epätasaisella pellolla kävelyä ja istuttamista ei myöskään yhtään helpota aina pilvettömältä taivaalta vihaisesti paistava aurinko. Onneksi sentään elämme täällä keskitalvea, joten elohopea ei mittarissa kohoa juuri 30 plusasteen paremmalle puolelle...

Sellaista kivaa siis kuuluu tänne ihanaan Kununurraan ja samaa hupia jatkunee vielä nelisen viikkoa, tosin juuri nyt olemme viettäneet viime viikonlopusta saakka pientä talvilomaa, töiden jatkuessa toivon mukaan jälleen ensi sunnuntaina. Tämän jälkeen lienee aika suunnata katse kohti kotia ja palata lyhyelle lomalle kotisuomeen ennen paluuta takaisin Australiaan. Tosin sen verran olemme jo ehtineet todeta töidemme suhteen, että mikään ei ole varmempaa kuin epävarma, joten aikataulujen ja tulevaisuudensuunnittelmien suhteen ei mikään ole vielä kirkossa kuulutettua.

P.S. Mikäli jota kuta sattuu kiinnostamaan enemmän puut joita istutamme, vedän pienen yhteenvedon vielä tähän loppuun. Kyseessä on siis englanninkieliseltä nimeltään Indian Sandalwood, joka on parasiitti eli loiskasvi ja tarvitsee näin ollen ympärilleen useiden muiden puulajien verkoston, joiden juurista se imee tarvitsemansa energian. Istutammekin siis itse asiassa neljää eri kasvilajia, joista kaksi toimii muutaman ensimmäisen elinvuoden ajan Sandalwoodin ylläpitäjänä, kolmas kasvun keskivaiheessa ja viimeinen aina 15 vuoden ikään saakka, jolloin Sandalwood-puu saavuttaa täysikasvuisuutensa ja on näin ollen valmis kaadettavaksi.

Kuten kasvin nimestä kaikki välkyimmät jo varmasti osasivat päätelläkin, on puulajia tavattu alunperin Intiassa, tosin alkuperäisiltä tonteiltaan laji on jo hakattu mitä ilmeisemmin sukupuuttoon. Tätä ennen puun pääosin juurissa mutta myös rungossa kasvavan öljyn hyödyt sekä lääke- että kosmetiikkateollisuudelle oli kuitenkin keretty noteeraamaan ja puulaji valjastettiin kaupalliseen käyttöön Tänä päivänä kyseinen öljy toimiikin mm. sellaisten kosmetiikkajättien, kuten Calvin Klein ja Hermes parfyymien pääraaka-aineena. Tämä öljy ei siis arvatenkaan ole mistään halvimmasta päästä ja yhden täysikasvuisen puun arvoksi onkin laskettu noin 3500 paikallista dollaria. Meidän saatua projektimme valmiiksi, olemme istuttaneet hivenen alle 300,000 Sandalwoodia eli mikäli kaikki puut eläisivät kaatamisvaiheeseen asti, olisi istuttamiemme puiden arvo 15 vuoden päästä noin miljardi aussidollaria. Ihan pikku penneistä ei hommassa siis ole kyse.

Just be Patient, Mate

Edellisessä viestissäni mainitsemani pahin mahdollinen skenaario töiden odottamisen suhteen osoittautui, totta kai, todeksi omalla kohdallamme. Jouduimme siis Juhanin kanssa kärvistelemään parisen viikkoa ennen kuin uusi uraputki puiden istuttajina oli määrä alkaa. Saimme toki tiedon kyseisestä keissistä jo puolisentoista viikkoa sitten, joten epävarmuus ei sen jälkeen ole enää mieltä kalvanut.

Pari viikkoa on suhteellisen pitkä aika viettää Kununurran tapaisessa tuppukylässä ilman sen suurempia päivittäisiä rutiineja, joten hienoinen tekemisen puute on aina aika ajoin päässyt yllättämään. Miniläppäriltä löytyneet leffat sekä sarjat ovatkin osoittautuneet viimeistään nyt kullanarvoisiksi ja ne onkin koluttu nyt kutakuinkin viimeistä tavua myöten läpi. Lisäksi aikoinaan iPodiini lisäämäni tutkimattomat soinnut ovat tulleet hyvinkin tutuiksi, tosin tätä prosessia on hiukan haitannut uhkaavat merkit kuulokeliitännän hajoamisesta.







Aivan täysin hostellihuoneessa leffoja väijyen ei aika täällä onneksi ole sentään kulunut, sillä muutamia mieluisia kohteita löytyy aivan kävelymatkan etäisyydeltä. Muutama päivä on kulunut viereisen vapaa-ajankeskuksen ulkoilma-altaalla polskien ja auringosta nauttien ja kaupungin ympäristön nähtävyydet on lukuisia aboriginaalien taidegallerioita lukuunottamatta tullut tsekattua. Näistä mainitsemisen arvoisia lienee ainakin keskustan pohjoispäässä sijaitseva Kelly´s Knob, joka on mainio paikka silmäillä usein varsin värikkäitä auringonlaskuja sekä Miriman eli kätketyn laakson kansallispuisto, joka on niin kutsuttujen mini bungle bunglesien koti. Nämä hiekkakivimuodostelmat ovat syntyneet kymmenien miljoonien vuosien aikana hiekkamyrskyjen kuljettaessa maa-ainesta, joka ajan saatossa on tiivistynyt ja pakkautunut useiden kymmenien metrien korkuisiksi kukkuloiksi, joiden muotoja vastaava ilmiö edelleeen muokkaa. Maisemat, jotka korkeimpien kukkuloiden päältä kohti kansallispuistoa avautuvat ovat varsin vaikuttavat ja niitä onkin lähdettävä ihmettelemään vielä toisenkin kerran. Alue on lisäksi myös oiva mesta bongailla kenguruita ja koska en ole vieläkään elävää sellaista täällä nähnyt, on tilanne pyrittävä korjaamaan mitä pikimmiten.















Kävellen suoritettujen pikku päiväekskursioiden lisäksi pääsimme tsekkaamaan myös noin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevan Australian suurimman järven, Lake Argylen. Nimittäin Edzy, rennonoloinen mies Broomesta, oli päättänyt kotimatkallaan Wyndhamista Broomeen pistäytyä tutkimassa Kununurran nähtävyydet ja tarjoutui ottamaan minut, Juhanin ja erään kiwin (aussien käyttämä nimitys uusi-seelantilaisista) mukaansa. Lake Argyle on itse asiassa ihmisen aikaansaannoksia, sillä vesimassat ovat saaneet alkunsa Ord-joesta, joka virtaa Kununurran eteläpuolelta kohti pohjoisen rannikkoa ja itse järvi on saatu aikaiseksi padottamalla. Syitä padottamiseen on kaksi; ensinnäkin joen voimakas virtaus on valjastettu vesivoimalaksi, joka tuottaa valtaosan Kununurran sekä sen lähistöllä sijaitsevan suuren timanttikaivoksen tarvitsemasta energiasta. Energianlähteen lisäksi järvi toimii myös varavesivarastona kuivien kausien varalle.

Varavesivarastona ja energianlähteenä toimimisen lisäksi alue on avannut markkinat myös turismille, sillä järven sekä joen ympäristö on luonnonkaunista aluetta, joka itselleni toi etäisesti mieleen Toba-järven Sumatralla. Erilaiset vesiaktiviteetit, kuten kalastus ja veneily ovatkin ymmärrettävästi siis varsin suosittuja.





Loppuun on vielä todettava, että jottei duunien odotus nyt varmasti kävisi varmasti liian lyhyeksi, alkoi täällä viikonloppuna satamaan, taivas on edelleen vahvan pilvipeitteen harsoama ja pientä tihkua pudottelee koko ajan. Maaperä on nyt näin ollen liian kostea minkäänlaisten farmitöiden tekoon. Odotus siis jatkukoon...

Summer is back!

Koska hiukan pysyvämmän työpaikan haku Perthissä ei tuntunut ottavan juurikaan tuulta purjeittensa alle sekä tuloansa tehnyt talvi piti asteet elohopeamittarissa päivisinkin pääosin alle 25:ssa, pudoten öisin paikoitellen jopa 10 asteen tienoille, oli aika jättää Perthin kaupunki taaksemme ja vaihtaa maisemaa. Kuten edellisellä kerralla kirjoitin, olimme kuulleet farmiduunien olevan Länsi-Australian koillisimmassa kolkassa sijaitsevassa Kununurran kaupungissa iisisti hoidettavissa. Näimpä tämä unelias pikkukaupunki valikoitui seuraavaksi kohteeksemme.

Ennen maiseman vaihdosta oli toki vielä syytä juhlia viimeistä viikonloppuamme Pertissä. Lisäksi Jennan 24-vuotissyntymäpäivät sattuivat osumaan vielä samalle lauantaille, joten syytä pienimuotoisiin kekkereihin oli kaksin verroin. Niimpä pakkasimme kylmälaukut ja kassit täyteen eväitä, janojuomia luonnollisesti unohtamatta, ja suuntasimme kohti Kings Parkia, jossa meidän oli määrä treffata Nina sekä hänen mukaansa kutsumansa, Perthissä asusteleva suomalais-englantilainen pariskunta Minna ja Ian sekä niinikään mestoilla tukikohtaansa pitävä Juha. Ilmakin sattui sopivasti olevan oikein suosiollinen, olut kylmää sekä laukuistamme löytyneet juustot ja kakut maukkaita, joten pikku picnic-hetkestämme muodostui varsin maukas. Auringon alkaessa pikkuhiljaa painua kohti horisonttia, ilman samalla viiletessä, suuntasimme vielä Minnan ja Ianin kämpille Scarboroughiin viettämään loppuiltaa barbecuen merkeissä. Kaiken kaikkiaan varsin mukava päätös Perthissä viettämällemme ajalle.









Juhlahumuista toivuttuamme oli siis aika jatkaa matkaa. Anni ja Jenna pakkasivat kamansa jo sunnuntai-iltana, sillä heidän taipaleensa kohti Kununurraa alkoi varhain maanantaiaamuna kymmenen päivän rundilla pitkin läntistä rannikkoa, päätepisteenään Broomen kaupunki, josta tytöt sitten omatoimisesti hoitaisivat itsensä eteenpäin kohti Kununurraa. Minun ja Juhanin kukkaroiden nyörit olivat sen verran kireällä, ettei meillä ollut mahdollisuutta hypätä samaan kyytiin. Tosin eipä meidänkään valitsema matkustusmuoto, lento suoraan Kununurraan osoittautunut edulliseksi, vaikka se halvin mahdollinen siirtymätapa olikin. Bussikyydistäkin kun olisi joutunut pulittamaan enemmän, eikä 48 tunnin yhtämittainen dösässä lusiminen rehellisesti sanottuna olisi liiemmin meitä kumpaakaan napannutkaan.

Jätimme tiistai-illan ja keskiviikkoaamun aikana hyvästit Shannon Housen mainioille kanssa-asukeille, jonka jälkeen suuntasimme kohti lentokenttää. Perthin varsin toimiva julkisen liikenteen verkosto pelitti jälleen erinomaisesti ja pääsimme melkein kotiovelta yhdellä bussinvaihdolla suoraan kotimaan terminaalin eteen.

Lentomme Kununurraan oli määrä kulkea Broomen kautta, jossa pienehköön Fokker-koneeseemme tankattaisiin paitsi lisää kerosiinia, myös ihmisiä, osan matkustajista jäädessä toki myös pois kyydistä. Tämän tankkauksen johdosta kaikkia matkustajia pyydettiin poistumaan koneesta välilaskumme aikana. Käveltyämme lentokentän poikki kohti pientä ulkoilmaterminaalia, kuuma ilma tervehti meitä reilun viiden viikon tauon jälkeen, tosin sillä erotuksella, että Kaakkois-Aasiasta tuttu, paikoitellen ahdistavaksikin käyvä kosteus loisti poissaolollaan. Istuuduttuamme aloillemme odottelemaan jälkimmäistä legiämme kohti määränpäätämme, totesimme Juhanin kanssa yhdessä tuumin, että tuntui kuin olisimme tulleet kotiin, kuuman ilman helliessä kehon jokaista sopukkaa. Palelu, joka oli viimeisen parin viikon aikana aina aika ajoin vaivannut, tuskin tulisi muodostumaan ongelmaksi täällä pohjoisessa ja hupparit sekä muut lämpimämmät vaatteet voikin taas varastoida tarpeettomina rinkan pohjalle.

Kununurra on osoittautunut ensimmäisten päivien aikana oikein hiljaiseksi ja viihtyisäksi pikkukaupungiksi, josta kaikki tarpeelliset palvelut kuitenkin löytyvät kompaktina pakettina kaupungin keskustasta, jossa myös hostellimme sijaitsee. Kaupungin kaduilta ei juuri vilskettä löydy, lukuunottamatta aboriginaalien laumoja, jotka maleskelevat viheralueilla ja kauppojen ulkopuolilla, usein juovuksissa ja paikoitellen myös aggressiivisen oloisesti käyttäytyen. Näistä mantereen alkuperäisväestöstä onkin muodostunut jonkinasteinen vitsaus maan kaupunkeihin, sillä merkittävä osa tästä väestöryhmästä on ajautunut kaidalle polulle, syyllistyen usein viina- tai huumepäissään erinäisiin rikoksiin, kuten ryöstöihin ja pahoinpitelyihin. Syyttävän sormen tosin ei tulisi osoittaa ainoastaan kohti tätä kansanryhmää vaan ongelman ydin löytyy syvemmältä yhteiskuntajärjestelmästä. Valtio kun on nimittäin ryövännyt aboriginaalien aiemmin kansoittamat maat pakkolunastuksilla ja ajaneet aiemmin syrjäseuduilla asuneet ihmiset kaupunkeihin. Heille on toki tarjottu asunnot, nykyajan kodinkoneet kuten televisiot ynnä muut sekä kohtuullinen toimeentulo, mutta jokainen voi mielessään miettiä kuinka helppoa on tehdä yhtäkkinen totaalinen elämänmuutos luonnon keskellä pääosin omavaraisesti elämisestä kohti kaupunkien sykettä, yrittäen paitsi sopeutua uuteen elinympäristöön, myös uusiin lakeihin ja säännöksiin, joista ei aiemmin ole tarvinnut juurikaan välittää. Lisäksi aboriginaaleihin edelleen kohdistuva rasismi ei varmastikaan ole edesauttanut sopeutumisprosessia. Paljon on siis valtiolla vielä töitä edessä, mikäli alkuperäisväestö halutaan saada integroitua tasavertaiseksi kansanosaksi.

Mutta se politiikasta. Mitä sitten olemme Juhanin kanssa puuhastelleet muutaman Kununurrassa viettämämme päivän ajan? Emme juurikaan muuta kuin ilmoittaneet itsemme työnhakujonoon, nauttineet mitä täydellisimmästä ilmastosta sekä ladanneet akkujamme toivon mukaan mahdollisimman pian alkavaa työrupeamaa varten. Worst case scenario on, että duunien alkua saattamme joutua venailemaan parikin viikkoa, joten aikaa lepäämiselle ja kaupungin tutkimiselle saattaa olla turhankin paljon.

Koska kesä on nyt palannut luoksemme, haluankin loppuun toivoa sen pikaista saapumista myös sinne kotisuomeen sekä toivottaa kaikille lukijoille mitä parhainta vapunpäivää!

Road Trip vol.1

Työnhakuprosessi ei viime viikolla juuri edistynyt. Syynä tähän oli päätöksemme tehdä pääsiäisenä ensimmäinen Australian road trippimme ja siihen liittyvät järjestelyt. Koska pyhät olivat jo aivan oven takana ja ajankohta paikallista vuodenaikaa loppukesää/alkusyksyä, oli aika pirun monella muullakin vastaavankaltaiset suunnitelmat. Mestat alkoivat siis jo suunnitteluvaiheessamme olla loppuunbuukattuja ja vuokra-autot varattuja. Näiden lisäksi oli vielä saatava camping varusteet haalittua kasaan ja mielellään mahdollisimman pienin kuluin.

Olimme rajanneet päämäärämme kahteen eri kohteeseen, noin 250 kilometriä Perthistä etelään sijaitsevalle Margaret Riverille, jonka ympäristössä on lukuisia näyttäviä viinitiloja sekä 850 kilometriä pohjoiseen sijaitsevaan Monkey Mia:an, joka on osa Shark Bay nimistä Unescon maailmanperintökohdetta ja erityisen kuuluisa lähes päivittäin rantavesiin kerääntyvistä pullonokkadelfiinien vierailuistaan.

Koska vasemmanpuoleinen liikenne oli meille autolla ajamisen suhteen täysin vieras ja kyseessä ensimmäinen reissumme tällä mantereella, teimme yhdessä Juhanin, Annin sekä Jennan kanssa päätöksen, että lähtisimme aluksi hiukan helpommalle keissille ja ottaisimme suunnan kohti etelää. Jouduimme kuitenkin muuttamaan suunnitelmia, sillä Ninan tekemiin tiedusteluihin vapaista majoituspaikoista tuli vastaus, että kaikki paikat etelässä ovat olleet jo pidemmän aikaan täyteen varattuja. Valinnaksemme päätyi siis Shark Bay.

Nina onnistui saamaan tarvittavat retkeilykamat kondikseen lähes täysin ja meidän huoleksemme jäi vain auton vuokrauksen hoitaminen, yhden pari henkilöä majoittavan teltan sekä retkipatjojen hommaaminen. Patjat ja teltan saimme sopuhintaan paikallisesta halpahallista, mutta autonvuokraus osoittautui aluksi hiukan hankalammaksi tehtäväksi. Edullisten ketjujen vuokraustiedusteluihin kun tuli aluksi pelkkiä ”fully booked” vastauksia. Saimme kuitenkin lopuksi käsiimme juuri mitat täyttäneen, lähes uudenkarhean Toyota Corolla sedanin allemme noin 500 paikallisen taalan viikkokorvausta vastaan. Vuokrakin oli paikalliseen tasoon nähden varsin maltillinen, ottaen huomioon pääsiäissesongin tavallista korkeammat hinnat.

Kamat kasassa ja luotettava japanilaiskärry allamme, aloitimme perjantaina viiden aikaan aamulla taipaleemme kohti pääsiäisen viettopaikkaamme. Syy aamuvarhaiseen lähtöaikaamme oli se, ettei Monkey Mian camping alueen vapaista telttapaikoista ollut mitään takeita, joten halusimme päästä perille mahdollisimman aikaisin.

Olin luvannut hypätä aamulla ensimmäisenä puikkoihin ja körötellä ensimmäisen puolikkaan noin 10 tunnin taipaleestamme. Koska olimme edellisenä päivänä hakeneet Juhanin kanssa hiukan tuntumaa vasempaan puoleiseen liikenteeseen sekä oikealla puolella sijaitsevaan kuskin paikkaan, eikä liikenteen määrä aamulla ollut järin runsasta, sujui ajaminen hiukan lyhyeksi jääneiden yöunien silmiin jättämistä unihiekoista huolimatta jopa odotettua helpommin. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottui yllättävänkin nopeasti, ainoastaan ”väärinpäin” sijainneet tuulilasinpyyhkijä- ja suuntavalokatkaisimet tuottivat hankaluuksia ja erityisesti aina vasemmalle käännyttäessä napsahtikin vilkun sijasta pyyhkijät täysille.

Geraldtonin kaupunki toimi meidän puolimatkan krouvina ja vaihdoimme tällöin Juhanin kanssa paikkoja. Oma taival sujui iisisti ja maisematkin tarjosivat ensimmäisen reilun 400 kilometrin aikana edes hiukan vaihtelua; Perthin ympäristössä oli yllättävänkin vehreää, johtuen ilmeisesti kaupunkia kolmisen viikkoa sitten riepotelleen myrskyn aiheuttamista rankkasateista, mutta mitä kauemmaksi kaupungista pääsimme, sitä kuivemmaksi sekä vähäkasvuisemmaksi ympäristö muuttui ja mahtuipa mukaan myös muutama ruohikko/pensaspaloaluekin. Juhanin kohtaloksi puolestaan osoittautui ajaa koko matka lähes suoraa tietä, jota täysin samannäköiset pensaskasvit reunustivat. Asutusta ei näiltä tonteilta löytynyt, lukuunottamatta 50-150 kilometrin välein sijainneita huoltoasemia ja niiden henkilökuntarakennuksia.







Saavutimme Monkey Mian kolmelta iltapäivällä ja saimme portilla ei-toivotun vastauksen: leirintäalue oli täysi ja respan rouva oli jo joutunut käännyttämään useankin seurueen takaisin. Nainen antoi kuitenkin meille luvan käydä tarkastamassa tilanteen itse ja ilmoitti, että mikäli vain löytäisimme riittävän suuren kaistaleen itsellemme, olisimme enemmän kuin tervetulleita jäämään. Ja löytyihän se. Ei missään nimessä suuri, mutta juuri ja juuri tarpeeksi kookas kolmelle vieri viereen asetetuille teltoillemme. Huokaisimme helpotuksesta, pystytimme leirimme sekä korkkasimme ansaitut olut- ja viinipullot, joiden sisältöjä nauttien ensimmäinen ilta hyvin pitkälti kuluikin.

Seuraavana aamuna, selvittyämme edellisenä iltana nautitun punaviinin aiheuttamasta päänsärystä sekä yleisestä tokkurasta, starttasimme taas automme ja suuntasimme tutkimaan, mitä Shark Baylla oli meille tarjota. Suhasimme aluksi Hamilton Poolille - kaiken elollisen elämän alkulähteille. Kyseisen paikka on nimittäin toinen pallomme kahdesta jäljellä olevasta alueesta, joissa maailman ensimmäisiä eläviä organismeja, stromatoliitteja edelleen kasvaa. Nämä kiviä muistuttavat eliöt saivat alkunsa 3,5 miljardia vuotta sitten, hallitsivat maapalloamme seuraavat 2 miljardia vuotta ja alkaessaan yhteyttää, loivat nykyisen kaltaisen ilmakehän ja samalla siis tarvittavat elinolosuhteet myös monimuotoisemman elämän kehitykselle. Vaikka Hamilton Poolilla tavatuista stromatoliiteista vanhimmat ovatkin vain 300 vuoden ikäisiä, olimme varsinkin Juhanin kanssa todella fiiliksissä tästä kohtaamisesta, katselimmehan yksien maailmankaikkeuden merkittävimpien eliöiden jälkeläisiä.





Jätettyämme stromatoliitit taaksemme, jatkoimma matkaa toiselle luonnonihmeelle, Shell beachille. Tämä kaukaa katsottuna aivan tavalliselta, joskin kauniilta valkoiselta hiekkarannalta näyttävä rantakaistale, avautuu lähemmin tarkasteltuna täysin uudessa valossa. Ranta ei nimittäin koostukaan valkeasta hiekasta, vaan miljoonista ja taas miljoonista pienistä simpukan kuorista. Ihmeteltyämme biitsiä hetken verran ja saatuamme tarpeeksemme Australian tappavan polttavasta auringosta, aloitimme paluumatkan leirillemme, matkan varrella vielä parissa näköalapaikassa vieraillen.











Tsekattuamme tämän maailmanperintökohteen tärkeimmät ja ennen kaikkea ilman nelivetoista autoa saavutettavissa olevat nähtävyydet, jäi meille pari päivää aikaa Monkey Mian eläimistön tutkimiseen sekä lomatunnelmasta nauttimiseen. Seuraavana aamuna tulikin heti pistäydyttyä katsomaan paljon mainostettua pullonokkadelfiinien vierailua. Nämä lähialueiden vesistössä asustelevat kaunokaiset ovat vierailleet aivan rannassa säännöllisesti jo kolmisenkymmentä vuotta ja tätä nykyään delfiinien näkemiseen annetaan 99,6% takuu. Syynä jokapäiväisiin vieerailuihin ei tietenkään ole vain delfiinien uteliaisuus ihmisiä kohtaan, vaan kuten arvata saatoittekin, näitä otuksia myös ruokitaan päivittäin. Delfiinit eivät silti onneksi ole täysin ihmisistä riippuvaisia, sillä jokainen yksilö saa maksimissaan vain neljäsosan päivittäisestä ravinnontarpeestaan, jolla varmistetaan kannan säilyttävän luonnolliset saalistustaitonsa ja –viettinsä. Mistään erityisen autenttisesta kokemuksesta ei näiden delfiinien näkemisessä siis ole kyse, varsinkaan kun ottaa huomioon ihmismäärän paljouden rannalla, mutta enpä ole kyseisen lajin edustajia luonnollisessa elinympäristössään ennen näin runsaissa määrin nähnyt, joten tuijottelin ihan mielelläni hetken aikaa otusten temmellystä. Delfiinien ohella alueella oleskelee vapaina myös mm. emuja, pelikaaneja, kilpikonnia, joiden lisäksi lahdessa suhisee sankoin joukoin eri hailajeja, ravintoketjun kärjessä sijaitsevasta tiikerihaista lähtien.













Mukavasti menneen pääsiäisen jälkeen pakkasimme kamamme tiistaiaamuna tyytyväisinä ja porhalsimme takaisin Perthiin. Paluumatka sujui ongelmitta, mitä nyt kaupungin päässä kiersimme hetken aikaa ympyrää yrittäessämme päästä oikeasta liittymästä ulos. Vielä kun saimme seuraavana päivänä sekä auton että lainassa olleet telttailukamat siivottua ja palautettua, olimme valmiit taas keskittymään töiden etsintään. Haku onkin vihdoin jo alkanut tuottaa hiukan hedelmää. Käytännössä saletit farmimestat olisi pohjoisessa tiedossa, mutta ennen kuin sinne suuntaamme, kokeilemme vielä hetken aikaa onneamme täällä Perthissä. Itselleni on ensi viikoksi jo parille päivälle tiedossa hommia samojen huonekalujen siirtelyjen merkeissä, joissa jo pari viikkoa sitten päivän vietin. Lisäksi yhdestä rekryfirmasta, itse asiassa enssimmäisestä jossa olemme Juhanin kanssa haastattelussa käyneet, saimme pienimuotoisen lupauksen töistä viikon päästä alkavan projektin merkeissä. All in all, valoa tunnelin päässä alkaa siis hiljalleen näkyä ja silmukka kaulan ympärillä löystyä.

Lopuksi vielä pieni tarina, kuinka pieni maailmamme loppujen lopuksi onkaan. Juttelin nimittäin menneellä viikolla toisen huonekaverini, kanadalaisen Kelseyn kanssa viettämästämme ajastamme Filippiineillä. Mimmi kun oli itsekin tallannut samoilla tonteilla ja vielä samoihin aikoihin. Ja eihän siinä kauaa mennyt, kun pääsimme tulokseen, ettemme suinkaan törmänneet toisiimme ensimmäistä kertaa täällä Perthissä. Asustelimme nimittäin El Nidossa samassa guest housessa, samaan aikaan ja melkein viereisissä huoneissa. Ahtaaksi tuntuu käyvän planeettamme...

No worries!

Treffasin Juhanin sekä tytöt viime tiistaina eräässä Chinatownin Starbucksissa aamukahvien merkeissä. Ajankohta tosin oli jo keskipäivä. Heidän matkansa Kuala Lumpuriin oli noudatellut samaa kaavaa kuin omanikin ja sujunut kivuttomasti. Kahvit hörpittyämme, piipahdimme hoitamaan muutamia juoksevia asioita netissä, mutta sessiot venyivät hiukan suunniteltua pidemmäksi rankan sadekuuron vaeltaessa Malesian pääkaupungin ylitse. Sateen loputtua, köpöttelimme pitkin osin tulvivia katuja lähimmälle junapysäkille ja suuntasimme Times Quarelle hoitamaan viimeiset edulliset ostokset pois alta, olihan meidän nyt varauduttava osin hiukan erilaiseen ilmastoon sekä ympäristöön. Mukaan tarttuikin siis mm. uudet tennarit, sillä pelkillä flip flopeilla ei Australiassa, toisin kuin Kaakkois-Aasiassa, tulisi pärjäämään.

Jennan ollessa tekemässä vielä viimeisiä hankintojaan ja meidän muiden kolmen istuessa kahvilla, sain Ninalta tekstiviestin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, oli ystävämme jo kerennyt jakamaan runsaasti käytännön vinkkejä uudesta kohteestamme sekä luvannut jeesatakin asioiden järjestelyssä ja jo nyt homma konkretisoitui ensimmäisen kerran. Hän oli nimittäin löytänyt meille asumukset eräästä trendikkäällä alueella sijaitsevasta shared house-tyyppisestä ratkaisusta ja tiedot kämpistä löytyisivät sekä minun että Juhanin sähköposteista. Homma olisi enää meidän vahvistamista vaille valmis. Jennan liittyessä seuraamaan, teimme pikaisen päätöksen, että Petronasin tornit jäisivät tältä erää tytöltä näkemättä (me muut kolme olemme tämän nähtävyden jo aiemmin tsekanneet) ja sen sijaan siirtyisimme tutkimaan saamaamme majoitustarjousta.

Kuvat ja tiedot tulevasta talostamme vaikuttivat erittäin lupaavilta, mutta korkeaa hintaa jouduimme hetken aikaa kauhistelemaan. Totesimme vaihtoehdon olevan joka tapauksessa paitsi hostelleissa budjaamista huomattavasti parempi, myös karvan verran halvempi tapa saada katto päänsä päälle ja tämän vahvisti myös Nina myöhemmin illalla Skypen välityksellä. Asuntoasiat olivat siten hoidossa ja yksi huoli tulevaisuudesta unohdettu.

Kirjauduttuani keskiviikkkona omasta hostellistani ulos, heitin rinkan selkääni ja kävelin vajaa sata metriä muiden tiiminjäsentemme kämpille, he kun olivat ottaneet myöhäisen check-outin, jottemme joutuisi lojumaan koko päivää lentokentälle ennen yölentoamme kohti Perthiä. Makoillessani heidän hostellinsa yleisten oleskelutilojen sohvilla, puhelimeni piippasi jälleen. Lähettäjä oli taas Nina ja tällä kertaa näytölläni oli jo työtarjous. Olisimme Juhanin kanssa molemmat tervetulleita perjantaina heidän toimistolleen siirtelemään, purkamaan ja kokoamaan huonekaluja, mikäli vain se meille sopisi. Luettuani viestin, olin hetken aikaa hiukan häkellyksissäni tytön aikaansaannoksista ja avuliaisuudesta sekä luonnollisesti äärimmäisen kiitollinen kaikesta hänen meidän eteen tekemästä työstään. Olin itse tottakai heti valmis tarttumaan tarjoukseen, mutta Juhani päätti tämän yhden päivän mittaisen keissin skipata, sillä raskas vapaasukelluskurssi oli saanut miehen henkitorven hiukan ärtyneeksi, eikä matkakumppani halunnut ottaa riskiä ja ryhtyä fyysiseen työhön vielä näin nopealla aikataululla. Lienee kuitenkin sanomattakin selvää, että kämppä ja ensimmäinen duuni plakkarissa, oli omat fiilikset korkealla lähtiessämme kohti uutta manteretta.

Ensimmäinen esimerkki aussien jokseenkin vainoharhaisesta suhtautumisesta kaikkeen maan rajojen ulkopuolelta sisään saapuvasta saatiin jo lentokoneessa. Kone nimittäin suihkutettiin hiukan ennen laskeutumistamme täyteen jotain myrkkyä, jonka ilmeisesti oli tarkoitus tappaa kaikki matkustajien vaatteisiin taikka laukkuihin jääneet ei-toivotut bakteerit ja hyönteiset. Ilmiö, johon ainakaan itse en ole törmännyt missään muualla. Lisää oli vuorossa tullissa, jossa suuren osan matkustajista kaikki laukut avattiin ja tutkittiin läpikotaisin. Itse olimme ilmeisesti sen verran rehellisen näköisiä, että tullimiehet luottivat kaikkiin maahantulokaavakkeisiin raksimiimme ”No”-kohtiin ja pääsimme tullista läpi pelkällä laukkujen läpivalaisulla.

Maahantulomuodollisuudet kunnialla selvitettyämme, tankkasimme ensimmäisenä lompakkomme täyteen australian dollareita ja imimme keuhkoihimme ensimmäiset tuulahdukset oseanilaista ilmaa, jonka jälkeen nappasimme taksin kohti Subiacon kaupunginosassa sijaitsevaa kämppäämämme. Perille päästyämme, asetuimme kukin aloillemme, Juhani ja Anni omaan kahden hengen huoneeseen, Jenna yhdessä neljän muun tytön kanssa pelkästään naisille suunnattuun dormiin ja itse kolmen hengen dormiin, jossa tuolloin majaili ennestään vain eräs erittäin vahvaa aksenttia murtava irlantilaiskundi Brian.





Koska jokaisen meistä vatsa kurni yölennon jäljiltä, oli syytä hakea vielä hiukan evästä läheisestä supermarketista, ennen kuin pääsisimme jatkamaan lyhyeksi jääneitä yöuniamme. Jos majoituksen hinta oli tuntunut kalliilta, tuli peruselintarvikkeiden hinta meille shokkina. Kaikki tutkimamme tuotteet olivat jopa suomen hintoja kalliimpia ja merkittävä osa lähes tuplasti hintavampia! Järkytyksestä selvittyämme, saimme kerättyä koreihimme muutamia edes jollain tavalla järkevän hintaisilta kuulostaneita tuotteita, palasimme kämpillemme, söimme aamupalaa ja painuimme pehkuihin.

Olimme sopineet Ninan kanssa treffit keskustan juna-asemalle puoli viideksi iltapäivällä, mutta lähdimme liikenteeseen hyvissä ajoin tarkoituksenamme hoitaa ainakin paikalliset pre-paid liittymät sekä mahdollisesti myös pankkitilit kondikseen. Puhelinliittymien käyttöönotto osoittautui sen verran hankalaksi ja aikaa vieväksi prosessiksi, että pankkiin emme koskaan kerenneet. Täällä nimittäin kaikki liittymät toimivat ilmeisesti pre-paid periaatteella, joten ennen kortin aktivoitumista, oli operaattorille annettava lukuisa määrä yhteistietoja osoitteista ja syntymäajoista lähtien. Mitään näistä ei tietenkään voinut hoitaa liikkeessä, vaan kaikki tapahtui automaattisen puhelinpalvelun kautta. Reilun tunnin tappelun jälkeen oli minun ja Juhanin kortit vihdoin aktiivisia, tyttöjen päättäessä hoitaa prosessin myöhemmin.

Liittymien kanssa taistelun ja hermoilun jälkeen asiat onneksi kääntyivät miellyttävämpään suuntaan. Nina saapui treffipaikallemme täsmällisesti ja jälleennäkeminen oli luonnollisesti lämmin, emmehän olleeet tavanneet toisiamme pariin kolmeen vuoteen. Halailujen sekä fiilistelyjen jälkeen haimme pizzat, bisset ja viinit matkaan ja suuntasimme Ninan aivan keskustassa sijaitsevalle kämpille. Vietimme oikein mukavan illan rupatellen, olutta maistellen ja tulevaisuuttamme täällä Perthissä suunnitellen. Illan päätteeksi päätimme vielä sulatella tankkaamiamme pizzoja sekä tutustua kaupunkiin hiukan tarkemmin, joten kävelimme reilun kolmen kilometrin matkan takaisin kämpillemme.

Heräsin perjantaiaamuna hyvissä ajoin, sillä en todellakaan halunnut olla myöhässä saamastani työkeissistä. Onnekseni Juhanin tilalle toiseksi työntekijäksi oli päätynyt samassa talossa asuva irlantilaiskundi Patrick, joten saimme taittaa matkaa yhtämittaa. Hyvä niin, sillä täysin noviisina itsellä olisi ollut saattanut olla vaikeuksia löytää perille, käsittihän reitti junan, metron ja bussin yhdistelmän. Nina tosin liittyi seuraan metrossa, mutta aamuruuhkassa oikein laiturin löytäminen olisi saattanut olla hiukan tuskallista.

Pääsimme perille ajoissa ennen aamukahdeksaa ja vastaanotto työpaikalla oli erittäin ystävällinen, kuten australialaiseen tyyliin kuuluu. Täällä ihmiset nimittäin oikeasti nauttivat työnteosta ja ovat päivästä toiseen hyvällä tuulella. Ärräpäitä on siis turha toimistoilla odotella, sen sijaan kehuja ja kiitoksia satelee tasaisen tappavaan tahtiin. Hippasen eri meininki siis kuin mihin itse on suomessa tottunut. Ehkä juuri tämän johdosta, vaikka työpäivä olikin fyysisesti rankka ja työtahtimme tiukka, ei pieninkään vitutuksen tunne hiipinyt omaankaan mieleeni. Hektisen, mutta antoisan duunipäivän (josta olin tienannut lähes viikon vuokrarahat) jälkeen oli mukava palkita itsensä runsaalla illallisella, happy hour margaritoilla, muutamalla oluella ja hyvällä seuralla.

Kahden intensiivisen ja sisällöntäyteisen päivän jälkeen sujui lauantai pelkästään levon merkeissä. Ajoituskin tämän suhteen oli mitä mainioin, sillä koko päivän keli oli pilvinen ja osin tihkusateinen, eikä lämpötilakaan tainnut kohota yli 23 asteen, joka tropiikiin kuumuuteen tottuneille matkaajille saa ihon jo kananlihalle. Sunnuntaina keli oli kääntynyt taas aurinkoiseksi, lämpötilakin kohonnut viitisen astetta, joten suuntasimme meidän neljän sekä Ninan kanssa tarkastamaan lähimmän, Cottesloen kaupunginosassa sijaitsevan rannan. Nautimme hetken aikaa auringosta, kävelimme pitkin rantabulevardia, hämmästelimme alueen hulppeita lukaaleja, mutta uimaan ei Annia ja Jennaa lukuunottamatta kukaan uskaltautunut. Vesi täällä tuntui nimittäin todella kylmältä trooppisten altaiden jälkeen, eikä elohopeakaan neljän viiden aikaan iltapäivällä noussut enää kuin 24 asteeseen. Hyisiä olosuhteita siis.











Maanantain ja arjen taas saapuessa, on arki pitkästä aikaa koskettanut myös meitäkin. Pari viimeistä päivää onkin kulunut veronumeroita anoessa, pankkitilejä avatessa, CV:itä väsätessä, rekrytoimistojen osoitteita etsiessä sekä niihin työnetsintäilmoituksia lähetellessä. Lomailu on siis ainakin hetkellisesti tältä erää ihan oikeasti ohi. Tai niin ainakin toivomme, sillä asumiskustannukset tulevat täällä niin kalliiksi, ettei lompakko kovin pitkään ilman palkkatuloja kestä.

Työnhankinnan edistymisestä sekä muista tapahtumista taas seuraavalla kerralla. Siihen asti, oikein mukavaa pääsiäistä kaikille lukijoille!

Goodbye SEA / G-Day Australia

Ystävät Taolta kaikkosivat viimeksi kuluneen viikon aikana ripotellen ja porukan koon kutistuessa myös bileiden määrä väheni samassa suhteessa. Hyvä niin, sillä ensimmäinen viikko kului jokseenkin vauhdikkaissa merkeissä ja ennen omaa lähtöpäivää oli mukava lepuutella vielä riippumatossa, nauttia siaminlahden merestä sekä rennon hitaasta elämäntyylistä. Asioista, jotka ovat pikkuhiljaa jäämässä ainakin toistaiseksi menneisyyteen, katseen kääntyessä kohti uusia kokemuksia.

Olin suunnitellut ottavani lähtöpäivää edeltäneen illan mahdollisimman iisisti, jotta edessä ollut 30 tunnin matkustaminen kohti Kuala Lumpuria lautassa, minivaneissa ja bussissa sujuisi mahdollisimman helposti. Kaunis ajatukseni ei täysin onnistunut, sillä päädyimme loppujen lopuksi tukikohdassamme OK Viewissä jäljellä olleen possen kanssa pelaamaan muutaman erän beerpongia, joten muutama ylimääräinen lasillinen olutta oli väkisin kumottava. Onnekseni oma tiimimme pelasi vahvasti ja seuraavana aamuna ei tarvinnut herätä massiiviseen krapulaan vaan olo oli kutakuinkin täysin normaali. Jälkikäteen ajateltuna ilta oli mitä parhain tapa jättää hyvästit saarelle; hauskanpitoa hyvässä seurassa.

Viimeisen päivän missiona olikin sitten käydä hyvästelemässä kaikki vanhat ystävät ja uudet tuttavuudet sekä sopia treffit aussitiimimme kanssa. Juhani, Anni ja Jenna kun päättivät lähettää minut yksin matkaan ja jäädä saarelle vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi. Juhani kun oli juuri saanut master-kurssinsa vapaasukelluksessa valmiiksi ja halusi hiukan juhlistaa uutta mestarin titteliään. Lisäksi saarella käynnistyi samanaikaisesti viikonlopun mittaiset Koh Tao festivaalit, joten hyväksyin matkustusjärjestelyt näyttämättä hapanta naamaa matkakumppaneilleni.

Läksiäisbisset satamassa ystävien kera kumottuamme, hyppäsin kohti Surat Thania lähteneeseen yölauttaan ja totesin, että vastaavat suunnitelmat oli aika helvetin monella muullakin. Botski oli nimittäin lähes ääriään myöten täynnä ja makuutilaa näin ollen noin puolisen metriä per pääty. Lisäksi kyseinen lautta oli kahdesta kyseistä väliä kulkevasta lautasta se heikompi, ilmastoimaton versio, joka suuresta ihmismäärästä johtuen tuntui aluksi ei pelkästään liian ahtaalta vaan myöskin turhan kuumalta, seinillä rullanneista tuulettimista huolimatta. Lautan irtauduttua satamasta, totesin kuitenkin että makuukannen keskellä, laverien välissä olleet kapeat, korokkeilla sijainneet ”privaattimakuupaikat” ammottivat tyhjyyttään ja hetken aikaa hommaa pureskeltuani, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja kammeta itseni yhdelle näistä. Päätös osoittautui tottakai oikeaksi, sillä vaikka tilaa nukkumiseen ei juuri lavereita enempää ollutkaan, tarjosi oma sänky hiukan yksityisyyttä, jonka lisäksi auki olleista ikkunoista puhaltanut merituuli viilensi oloa miellyttävästi. Yö sujuikin tämän jälkeen pääosin unten mailla ja olo aamulla oli yllättävänkin pirteä.

Satamasta matka jatkui ensin songthaewilla erääseen paikalliseen matkatoimistoon, jossa vaihdoimme menopelin minibussiin ja otimme suunnan kohti Sadaon kaupungin liepeillä sijainnutta Malesian vastaista rajaa. Rajasäädöt sujuivat tällä kertaa ilman sen suurempia ongelmia, mitä nyt Thaimaan puolen rajaviranomaiset unohtivat lyödä erään kyydissämme olleen ruotsalaismiehen passiin maastapoistumisleiman. Jouduimme tämän pikku kömmähdyksen johdosta siis hetken aikaa odottelemaan, kun kundi suhasi Malesian puolelta mopotaksilla ei-kenenkään-maan halki takaisin Thaimaahan hakemaan tarvittavan leiman passiin ja edelleen mopon kyydissä takaisin. Toinen yritys jo sitten natsasi, jonka jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaamme.

Suunta rajalta ei suinkaan ollut suoraan kohti Kuala Lumpuria, kuten olin toiveikkaana odotellut, vaan minibussimme päätepysäkki tulisi olemaan maan luoteisosassa sijaitseva Penangin saari, jonne itseäni ja Mikaela nimistä ruotsalaisneitoa lukuunottamatta kaikki muut olivat matkalla. Meidän olisi sitten siellä kulutettava jokunen tunti, ennen kuin vaihtaisimme isompaan bussikyytiin kohti pääkaupunkia. Hienoinen pettymys, sillä olin laskenut olevamme perillä illalla, emmekä keskellä yötä, kuten näillä järjestelyillä tulisi tapahtumaan.

Kävimme Penangissa Mikaelan kanssa syömässä Hong Kongilaisessa ravintolassa ja kohteliaina jätimme hiukan ruoka-annoksistamme lautasillemme (paikalliset pitävät tapaa syödä annokset kokonaan loppuun epäkohteliaana, sillä tällöin herää kysymys, onko ruokaa tarjoiltu liian vähän) ennen kuin nappasimme paikkamme bussissa. Tyttö, joka oli tulossa Kualaan vain lentoaan takaisin Ruotsiin varten, oli mukavaa seuraa ja eipähän tarvinnut pitkähköä taivalta ainakaan täysin ilman seuraa taittaa.

Bussimme parkkeerasi Chinatownin kupeeseen kuusi tuntia lähtönsä jälkeen kahden aikaan aamuyöstä ja opastin sen jälkeeen vielä uutta ruotsalaistuttavuuttani löytämään edullisen hostellin tästä kaupunginosasta. Pari ensimmäistä yritystä tuottivat ”fully booked”-vastauksen, mutta kolmannella tärppäsi. Huoneet tosin eivät olleet hinta-laatusuhteeltaan sieltä parhaasta päästä, mutta väsyneenä ei tuohon aikaan jaksanut juuri liiemmälti uuttakaan paikkaa etsiä, varsinkin kun pari hutikutia oli jo osunut matkalle. Oma koppini oli paitsi ahdas, mutta myös törkeän kuuma ja tämän lisäksi havaittuani sekä tapettuani muutaman epäilyttävästi bed bugseja muistuttaneen kihiäisen, päätin vaihtaa osoitetta aamulla.

Aamutoimien jälkeen, pakkasin kamani uudelleen ja suunnistin lähes naapurissa sijaitsevaan Backpackers Travellers Inn nimiseen mestaan, joka toimi minun ja Juhanin majapaikkana edellisellä KL:n stopilla ja josta edellisenä yönäkin olin huonetta tiedustellut. Kuten arvelinkin, oli huoneita vapautunut ja sain edellisen yön loukkuuni verrattuna huomattavasti viileämmän ja tilavamman huoneen kaiken lisäksi noin euron verran yötä kohden halvemmalla. Hyvä diili siis ja bonuksena vielä oma parveke, josta voi tiirailla alla kulkevan kadun vilinää.

Täällä KL:ssa olisi siis tarkoitus lusia vielä pari vuorokautta ennen keskiviikkoista yölentoamme kohti Perthiä, läntisen Australian pääkaupunkia. Mitään erityistä ohjelmaa ei taida näihin päiviin mahtua, sillä kaupunki on omalta osaltani nähty ja ei todellakaan miehitä mitään top-listojeni kärkisijoja. Loput kolme kipaletta aussitiimistämme saapuu tänne oletettavasti ensi yönä, joten ehkä heiltä löytyy jotain ideoita. Jos ei, niin sitten kuluttanemme vain huomisen pois ja suuntaamme mahdollisesti keskiviikkona jo ajoissa lentokentälle.

Lopuksi voisin skriivata muutaman lauseen kuluneesta vajaasta puolesta vuodesta sekä muutaman sanan tulevaisuudestakin. Kaakkois-Aasia jää ilman muuta haikein mielin taakse ja alueelle on pysyvästi varattu tukeva paikka sydämestäni. Suurimpina kohokohtina voi pitää Filippiinejä sekä erityisesti Palawania kokonaisuudessaan, joiden ihmiset ja luonnon kauneus valloittivat mieleni täysin, Kambodzan perussykettä ja uskomattoman mukavia ihmisiä, Pohjois-Thaimaan vapauden tunteeen täyttämiä skootterireissuja sekä eteläisen Thaimaan paratiisirantoja, unohtamatta tietenkään Koh Taoa ja siellä ystävien kanssa vietettyjä hetkiä. Paljon unohtumattomia paikkoja ja ihmisiä on siis jo nähty sekä kokemuksia kerätty. Mutta toivon ja vahvasti uskon, että paljon upeita hetkiä on myös vielä edessäpäin. Lähtö Australiaan on kummitellut jo jonkun aikaa mielessä ja fiilikset ovat vaihtuneet mielessä moneen otteeseen. Välillä uuden mantereen valloittamista on venttaillut vesi kielellä ja toisinaan taas mielen on vallannut epävarmuus, lähinnä siitä, kuinka asiat töiden saannin ja asumuksen löytämisen suhteen järjestyvät. Mitä lähemmäksi lähdön hetki on tullut, sitä luottavaisemmaksi mieli on kuitenkin muuttunut ja keskiviikkoa odotteleekin tällä hetkellä jo innolla. Asioillahan kun on tapana järjestyä ja onneksi pankkitililtäkin löytyy vielä sen verran euroja, että duunipaikan saannin tarve ei ole ihan päivästä tai kahdesta kiinni. Kaiken lisäksi Juhanin ja minun Perthissä asuva ystävämme Nina on jo jeesannut käytännön vinkkien osalta ja jakanut tietoaan sekä kontaktejaan käytännön asioiden järjestelyjen osalta. Kaiken kaikkiaan seuraavat kuukaudet vaikuttavat tässä vaiheessa siis varsin lupaavilta.

Kaakkois-Aasian osalta homma on nyt siis paketissa ja seuraavat kuulumiset ovat vuorossa sitten uudelta mantereelta. Aussitermein, cop you later!

All about friends

Hankin Phnom Penhissä ensimäisessä asumuksessamme olleesta ilmastoinnista pienehkön flunssan, joka hiukan rajoitti tekemisiäni viimeisien Kambodzassa viettämieni päivien ajan. Nuha ja köhä yhdistettynä päivittäisiin 39 asteen lämpötiloihin veivät sen verran voimia, että kulutin aikani pääosin tuulettimen edessä kirjaa lukemalla ja telkkaria väijyen. Parin päivän jälkeen olo kohentui kuitenkin jo sen verran, että tuli jonkin verran vielä kierreltyä kaupunkia ja fiilisteltyä yleistä ilmapiiriä ja pakko onkin todeta, että Phnom Penh jäi entistä vahvemmin sydämeeni. Lisäksi pari päivää ennen lähtöäni takaisin kohti Thaimaata, saapui aiemmin matkalla pariin otteeseen tapaamani Kimmo tyttöystävänsä Mannan kanssa pelipaikoille ja vietimmekin pari mukavaa iltaa kolmistamme ennen teidemme eroamista.















Paluumatka jälleeen kerran kohti Koh Taon saarta meni jotakuinkin täysin nappiin. Bussi kohti Poipet-Aranyaprathet rajaa Kambodzan ja Thaimaan välillä lähti ajoissa liikkeelle hiukan ennen seitsemää aamulta. Kahdeksan tunnin sekä reilun 400 kilometrin päästä olimme rajalla, leimat passiin molemmin puolin ja sen jälkeeen hyppy minivaniin. Olin laskenut, että kaiken mennessä putkeen, kerkeän vielä samana iltana lähtevään bussikyytiin kohti Chumphonia ja sieltä edelleen aamulautalla Taolle. Saavutimme Bangkokin, kiitos kuskimme painavan kaasujalan, puoli kahdeksan aikaan illalla ja heti kyydistä noustuani säntäsin ensimmäiseen matkatoimistoon ja sain liput hanskaani. Tiukille homma loppujen lopuksi meni, sillä jo viiden minuutin päästä oli aika jatkaa matkaa.

Lähes kolmenkymmenen tunnin yhtäjaksoisen matkustamisen jälkeen lauttamme vihdoin rantautui Taon satamaan. Satamassa parveilleet taksikuskit olivat poikkeuksellisen ahnaalla tuulelle, joten päätin testata, joko kaverit saarella olisivat jo hereillä. Ja heti ensimmäinen kokeilu Jerelle tuotti tulosta ja näin ei tarvinnut kyydistä kohti majapaikkaa köyhtyä useamman euron verran, vaan matka tukikohtaan meni skootterin selässä. Ja tokihan hyvää ystävää oli hienoa nähdä heti ensi töiksi puolentoista kuukauden tauon jälkeen.

Kavereista puheen ollen, niitä onkin viimeisen viikon ajan pyörinyt ympärillä poikkeuksellisen paljon. Saarelle on nimittäin kerääntynyt melkoinen kasa vanhoja ja hiukan uudempiakin ystävyksiä. Viihdytty siis on ja päivät ovatkin kuluneet lähinnä yhdessä hauskaa pitäen. Hankkimani flunssakaan ei ole vielä täysin hävinnyt kuvioista, joten mitään hyperaktiivista ei elo ole viime viikon aikana ollut.

Vielä olisi siis viikon verran aikaa täällä ”kilpikonnasaarella” ennen kuin matka kohti Australiaa Kuala Lumpurin kautta alkaa. Uudelle mantereelle lähteminen alkaakin jo pikkuhiljaaa kuumotella mielessä, niin innokkain kuin hiukan jännittyneinkin mielin. Mitä on odotettavissa ja kuinka työnhaku onnistuu? Fiilikset tällä hetkellä on luottavaiset ja ensi viikolla onkin aika jo alkaa hiukan tehdä esivalmisteluja asioiden järjestelyjen suhteen. Vähitellen onkin aika siis unohtaa pelkkä lomailu ja siirtyä hiukan arkisempaan eloon.

Nyt on siis syytä ottaa ilo oikein kunnolla irti seuraavasta kymmenestä päivästä. Mitä juonenkäänteitä aikaamme ennen Australiaan saapumista vielä sisältyy, siitä seuraavalla kerralla. Pysykää kanavalla!

Cambodian vibes

Matkamme Sihanoukvillesta Kepiin sujui rattoisasti. Minibussissa oli runsaasti tilaa ja reissu kesti vain hiukan vajaa kolme tuntia. Lisäksi koko muu posse jäi pois kyydistä jo Kampotissa, joten viimeiset reilut puolisen tuntia saimme matkustaa täysin kahdestaan. Kaiken kukkuraksi kuljettajamme vei meidät perille etukäteen valitsemaamme Botanica nimiseen majataloon, jossa oli sopivasti vapaana vielä yksi huone kahdella sängyllä ja omalla kylppärillä. Terassille viritetty riippumatto oli luonnollisesti pelkkää plussaa.

Iskettyämme kamamme kämpille, otimme heti huoneen hintaan kuuluneet ilmaiset fillarit allemme ja lähdimme sotkemaan kohti kaupungin ainutta sporttibaaria, toiveissamme tsekata juuri alkamassa ollut Suomen ja Ruotsin välinen hokimatsi. Pyörämatka parin kilometrin päässä sijainneeseen Eldorado-nimiseen mestaan oli erittäin miellyttävä. Kep on nimittäin todella rauhallinen pikkukaupunki aivan Kambodzan etelä-rannikolla. Trafiikki ja jopa ihmiset loistivat poissaolollaan, joka loi paikkaan varsin aution tunnelman. Ensivaikutelma oli siis mitä parhain. Viihtyisimme täällä varmasti muutaman päivän rentoutuen ja hitaasta elämäntyylistä nauttien.

Tsygäiltyämme Eldoradoon, saimme pettymykseksemme kuulla, että paikan omistaja, vanhahko unkarilaismies oli juuri hiljattain iskenyt lapun luukulle ja ottelu jäi osaltamme näin ollen näkemättä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä 3-0 turpaan ottaminen rakkaalta viholliselta olisi tuskin tarjonnut ihmeellisempiä katselunautintoja. Hivenen pettyneinä, pyöräilimme takaisin guest housellemme ja totesimme matkan aikana, että keskipäivän auringonpaahteessa kevyt pyöräilykin sai hikikarpalot otsalle. Pistettyämme pyörät parkkiin, hioimme uutta suunnitelmaa päivän ohjelmaksi. Itseäni ravintolan silkinpehmeät sohvat kutsuivat sen verran voimmaakaasti, että päätin viettää ensimmäisen päivän ilmaisesta nettiyhteydestä sekä kirjan lukemisesta nauttien. Kuosi puolestaan nappasi fillarin uudestaan allensa ja lähti ihmettelemään Kepin maisemia toiveissaan löytää mukava rantakaistale meren äärellä, jossa uiminen ja auringon palvominen olisi mahdollista.

Olimme päättäneet illalla napata seuraavana aamuna jälleeen skootterin allemme ja lähteä ajelemaan pitkin lähiseutuja. Vaikkemme omanneetkaan sen tarkempia suunnitelmia, otimme mukaamme kartan tapaisen, johon oli piirretty jokseenkin pääväylät ja risteävät tiet. Muutaman kymmenen kilometrin pituinen, kansallisten teiden 33 ja 3 aikaansaama ympyränmuotoinen reitti osoittautui omiin ajohaluihimme nähden aivan liian lyhyeksi, joten juotuamme limpparit eräässä kadunvarsibaarissa, päätimme lähteä ajamaan yhtä päätietä eteenpäin, ilman sen kummempaa päämäärää.







Matkallamme totesimme trafiikin olevan edelleen kevyttä. Olimme nyt todellakin keskellä aitoa Kambodzaa, jossa maanviljely näyttelee merkittävää osaa. Tien reunustoja koristivat muutamat riisiplantaasit, laiduntavat lehmät ja aina tasaisin välimatkoin pikkukylät, joissa hymyilevät paikalliset tarjosivat helpotusta janoisille matkaajille kylmiä virvokkeita myyden. Reilun puolen tunnin suhailun jälkeen, saavuimme esinmäiseen suurempaan keskittymään, Kampong Trachin kaupunkiin, lähelle Vietnamin rajaa, jossa iskimme mopomme tienreunustalle parkkiin ja jaloittelimme hetken ihmetellen kaupungin asukkaita heidän arkisissa askareissaan. Parhaiten mieleen tästä pikku kyläpahasesta jäi jätehuolto. Roskia ei suinkaan oltu pyritty keräämään esimerkiksi jätesäkkeihin, vaan massiivinen läjä erinäistä roskaa oli lakaistu pääosin teiden varsille, vaikkeivat kulkuväylätkään missään nimessä nekään puhtaita olleet.







Jätettyämme Kampong Trachin jokseenkin hektisen ja likaisen ilmapiirin taaksemme, jatkoimme vielä hetkeen matkaa eteenpäin. Pakaralihaksemme alkoivat tässä vaiheessa ilmoitella olostaan siinä määrin, että päätimme kääntyä suht pikaisesti takaisin kohti Kepiä päin. Paluumatkalla keräsimme vielä runsaasti katseita sankoin joukoin kohti kouluja fillaroineilta nuorilta, nautimme maaseudun rauhasta ja näillä ajotaipaileilla aina varsin voimakkaana pistona rinnassa olevasta vapauden tunteesta.

Koska Kuosin loma alkoi uhkaavasti edetä kohti päätöstään, eikä vesileikkien ja auringossa köllöttelyn aika ole vielä kotosuomessa hetkeen kovinkaan ajankohtaista, oli parin viimeisen Kepissä viettämiemme päivien missio selvä. Valitettavasti alueen rannat eivät kuulu maailman kauneimpien taikka houkuttelevimpien listoille, joten oli syytä miettiä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Stefan, guest housemme omistaja, ilmoittikin että vajaan kilometrin päässä sijaitsevalla Malibu Estates resortilta löytyisi miellyttävä uima-allasalue, jonne myös hotellin ulkopuoliset asiakkaat olisivat tervetulleita, kunhan vain tilaisivat paikan ravintolasta joko juomia tahi ruokaa. Lisäksi paikka sai kehuja myös Stefanin paikalliselta vaimolta ja muulta Botanican henkilökunnalta. Mietintämyssyä ei tämän informaatiopläjäyksen jälkeen tarvinnut enää päässä pitää.

Parin oikein rauhallisen ja auringontäyteisen Malibulla vietetyn päivän jälkeen oli aika jatkaa taas matkaa. Hyppäsimme iltapäivällä tienvarresta Phnom Penhiin matkalla olleeseen bussiin ja noin viiden tunnin suhailunjälkeen alkoivat pääkaupungin valot siintää näkökentissämme. Koska suomen kiekkomaajoukkueen välierämatsi jenkkejä vastaan oli määrä alkaa seuraavana yönä kello kolme paikallista aikaa, vaadin, että majoittuisimme aluksi paikkaan, jonka huoneista löytyisi kaapeli-tv. Muistin muutaman vuoden takaisella visiitillä tukikohtanamme toimineen Spring Guest Housen olevan tällainen ja lisäksi varsin kohtuuhintainenkin.

Bussimme pysähdyttyä lähelle Phsar Thmeytä (Central Market), ei kyydintarjoajista ollut vähemmän yllättäen pulaa. Tartuimme yhden tuk-tukin omaavista kavereista tarjoukseen ja suuntasimme valitsemaamme majapaikkaan. Olin hiukan kuumottunut etukäteen lukemistani säätiedotteista, jotka lupailivat seuraavan viikon ajaksi +37-38 asteen lämpötiloja, joten päätimme pulittaa muutaman dollarin lisää ilmastoinnin tuomasta luxuksesta. Näin jälkikäteeen päätös osoittauitui huonoksi, ei siksi etteikö täällä olisi keskipäivällä todella kuuma, vaan siksi että ilmastoinnin viileä ja kuiva ilma sai aikaan itselleni pienehkön flunssan, josta olen nyt parisen päivää kärsinyt.







Kelloni oli siis soimassa hiukan ennen yökolmea, mutta suureksi pettymyksekseni jouduin toteamaan yöunien katkeamisen olleen turhaa. ESPN, joka oli näyttänyt olympialätkää varsin kattavasti, ei jostain syystä ollutkaan livenä paikalla tässä välierämatsissa. Jälleen kerran voisi toki todeta kliseisesti, että onni onnettomuudessa, suomaileijonien esiinnyttyä matsissa enemmänkin lampaiden kuin leijonien tapaan. Eiköhän se tv olisi joka tapauksessa mennyt kiinni jo 12 pelatun minuutin jälkeen, pelin ollessa tällöin käsittämättömät 6-0 amerikan poikien hyväksi.

Herättyämme uudestaaan, suunnistimme kohti keskustaa tutkimaan kaupunkia hiukan tarkemmin. Joimme pitkästä aikaa omia makuhermojamme hiukan paikallista kahvia paremmin hivelevät kupposet, tsekkasimme pikaisesti Phsar Thmeyn tarjonnan ja jatkoimme siitä kohti Tonle Sapin joenrantaa. Vaikka lämpötila päivän kuumimpaan aikaan kohoaakin nyt päälle kolmenkymmenenviiden asteen, ei ilmankosteus täällä ole niin suuri, että liikkuminen ulkona kävisi sietämättömäksi. Pienen joenrantareippailun jälkeen istahdimme erääseen rantabulevardin reunustalla sijainneeseen ravintolaan siemailemaan happy hour hintaisia oluita sekä pällistelemään yleistä menoa ja vilskettä. Viimeistään tässä vaiheessa muistin todella, miksi tähän kaupunkiin aikoinaan niin kovasti tykästyin.









Seuraava päivä olikin sitten minun ja Kuosin viimeinen yhteinen päivä, ennen kaverin paluuta Bangkokin kautta kotiin. Koska Kuosi oli jo kerennyt tsekata Tuol Slengin eli myös nimellä S-21 tunnetun puna-khmerien aikaisen kidutusvankilan sekä kaupungin perustamisen merkkipaaluna toimivan Wat Phnomin, emme suunnittelleet tekevämme mitään suurempia kierroksia kaupungin eri nähtävyyksiä katsellen vaan keskittyä lähinnä hauskanpitoon. Päädyimmekin lopulta erääseen varsin pieneen ja miellyttävän ilmapiirin omaavaan baariin, jossa biljardin peluu paikan henkilökuntaan kuuluvien tyttöjen kanssa osoittautui erinomaiseksi ajanvietteeksi. Viihdyimmekin loppujen lopuksi kyseisessä paikassa pitkälle yli puolen yön, ennen kuin oli viimeistään aika suunnata takaisin kämpille. Kuosin bussi kohti Bangkokia lähti nimittäin jo kuuden jälkeen seuraavana aamuna.

Olympialaisten loputtua ja matkakumppanini vaihdettua maisemaa, päätin myös itse vaihtaa sijaintia. Otin suunnakseni pääosin reppureissaajien suosiossa olevan lakeside-nimellä tunnetun alueen, joka sijaitsee kaupungin luoteisosassa, Boeung Kak-järven rannalla. Täällä olisi tarkoitus pitää tukikohtaa vielä ensi sunnuntaihin saakka, ennen kuin myös itse palaan takaisin Thaimaahan.

Return to the wild east

Yhdet reissun parhaista hikoiluista tuli otettua mitä otollisimpaan saumaan, juuri ennen 30 tunnin yhtämittaista matkustamista. Ostamaamme lautta+bussikyytiin kohti Bangkokia kuului nimittäin ilmainen taksikyyti satamaan, mutta vain päätien varrelta. Näin ollen, hiukan ennen kello kahta iltapäivällä, reippailimme paahtavassa auringonpaisteessa vuorenrinnettä alas kohti noutopaikkaamme. Vaikka matka olikin alamäkeä ja pituudeltaan vain muutaman sata metriä, sai patikointi reilun 20 kilon kantamukset selässä hien pintaan. Toivoin siinä vaiheessa lavataksimme olevan ajoissa liikenteessä, jottemme joutuisi odottelemaan seisovassa ilmassa, auringonpaisteessa ja vielä päivän kuumimpaan aikaan. Turha toivo, taksi oli 10 minuuttia myöhässä ja hikoilu ei ottanut loppuakseen. Lyhyen taksimatkan aikana kokemamme tuulenvire toi onneksi hetken helpotuksen, mutta satamassa hikinorot pääsivät jälleen valloilleen, sillä Lomprayahin sataman odotusaula oli tupaten täynnä, eikä ilma juuri suurista tuulettimista huolimatta kiertänyt. Lauttakin oli tietysti lähes tunnin myöhässä.

Päästyämme vihdoin matkaan, koitin ensin hetken kuivatella vaatteitani katamaraanin sisätiloissa, mutta ilmastointi oli jälleen säädetty niin jäätävälle, etten palelultani siihen pystynyt. Onneksi aurinkokannella oli vielä tilaa, taivas oli kirkas ja mukava merituuli puhalsi, joten sain loppujen lopuksi helpotusta olooni ja kledjutkin kuivaksi. Bussimatka sujuikin sitten jo iisisti ja saimme Kuosin kanssa molemmat hetken nukuttuakin, ennen kuin dösämme parkkeerasi Khao San Roadin kupeeseen puoli kahden pintaan aamuyöstä.

Olimme pähkäilleet, viettäisimmekö yön bussiasemalla, jossain läpi yön auki olevassa juottolassa vaiko sortuisimmeko tuhlaamaan hotellihuoneeseen. Bussin jysähdettyä päätepysäkilleen, oli päätösten teon aika. Koska olimme saapuneet enkelten kaupunkiin lähes puolitoista tuntia aikatauluamme myöhässä, oli helppo unohtaa hotelliyö, olihan meidän määrä jatkaa jo aamukuudelta matkaamme eteenpäin. Niinpä hetken funtsimisen jälkeen päädyimme viettämään muutaman tunnin virvokkeita nauttien ja taistellen pysyäksemme valveilla, ennen kuin nappaisimme hyvissä ajoin taksin kohti linja-autoasemaa.

Päätöksemme lähteä kohti jatkokyyditystämme hyvissä ajoin, osoittautui varsin viisaaksi. Olin luottanut muistini toimivuuteen hiukan liikaa, enkä ollut kirjoittanut netistä tsekkaamiani tietoja reittimme suhteen ylös. Olin käytännössä varma bussimme lähdöstä Morchitin asemalta, joka kattaa Bangkokista pohjoiseen ja itään suuntautuvan liikenteen, mutta lukemallani sivustolla oli mainittu myös etelään suuntautuvan liikenteen terminaali, Ekamai. Missä yhteydessä, sitä en enää muistanut. Ajattelimme siis pelata varman päälle ja ilmoittaa taksisuharillemme, että haluamme napata bussin kohti Tratin kaupunkia, olisitko ystävällinen ja heittäisit meidät oikealle asemalle.

Helpommin sanottu kuin tehty, huomasimme pian. Ensimmäinen kyydin tarjoaja ei ymmärtänyt mitä kaupunkia haimme takaa, mutta toinen ilmoitti homman olevan selvää pässinlihaa. Hoksasin lähes heti kuskin ajavan kohti Ekamaita, sillä reitti Morchitiin oli jo itselleni tuttu. Päästyämme perille, koitimme etsiä lippuluukkua, josta sana Trat löytyisi. Turhaan. Infopisteen mimmi ilmoittikin lopuksi, että olemme väärällä asemalla. Taksikuskille siis kiitos tästä, sillä nämä kyseiset kaksi asemaa sattuvat sijaitsemaan vielä täysin eri puolilla kaupunkia.

Hivenen turhautuneina, köpöttelimme kohti taksistandia ja nappasimme uuden kyydin, nyt kohti oikeaa osoitetta. Kerkesimme onneksemme ajoissa perille ja saimme liput haluamaamme bussiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka toki hävisimmekin reilut kolme euroa turhiin taksikuluihin.

Matka Tratiin sujui pääosin unten mailla. Päätepysäkiltä oli tarkoituksenamme ottaa minibussi rajalle, mutta yhtään ei ollut näköpiirissä. Innokkaita privaatti songthaew kyytejä tarjoavia henkilöitä sen sijaan riitti. Eräs bussissamme matkannut musliminainen oli matkalla samaan suuntaan kanssamme ja saimmekin sovittua pienen tinkaamisen jälkeen passelin hinnan matkalle. Saavutettuamme rajakaupunki Had Lekin, hyppäsimme pois kyydistä, painelimme immigrationiin ja leimasimme itsemme ulos Thaimaasta. Ruuhkaa rajalla ei ollut ja kaikki meni tähän asti todella smuutisti.

Kambodzan puolella rajaa meininki olikin jo aivan toinen. Jo niin kutsutulla no man`s landilla mukaamme lyöttäytyi jos jonkin näköistä kaupustelijaa. Ilmoitimme heille etsivämme heidät käsiimme, mikäli tarvitsisimme kyytiä eteenpäin tai muita heiltä löytyviä hyödykkeitä. Jenni oli varoitellut etukäteen myös viisumien hommaamispisteellä toimivista apureista, jotka pyytävät passisi, täyttävät hakemukset puolestasi ja pyytävät tästä ”työstä” itselleen korvauksen. Terästimme siis tuntosarvemme ja onnistuimmekin karistamaan kannoiltamme pari ensimmäistä pyrkyriä. Täytimme terveydentilaa koskevat lomakkeet, lääkäri mittasi kuumeen ja kaiken ollessa ok, jatkoimme matkaa kohti viisumitiskiä. Tiskiluukun edessä eräs kundi pyysi antamaan passin, ja kas kas, alkoi täyttelemään lomakkeita. Emme siis yrityksistämme huolimatta onnistuneet vältttämään kaikkia näitä ystävällisiä apureita. En myöskään väsyneenä jaksanut alkamaan taistelemaan passiani takaisin, vaan luovutin viisumitarralla varustetun passini takaisin saadessani itseäni avustaneelle kaverille yhden jenkkitaalan ja Kuosi omalle apurilleen 40 thaimaalaista. Kundit eivät olleet tähänkään tyytyväisiä, vaan odottivat huomattavasti ruhtinaallisempaa korvausta parin minuutin duunistaan. Työstä, jota emme olleet edes pyytäneet. Enempää ei kuitenkaan kavereille taskujemme syövereistä herunut.

Suunnitelmissamme oli ollut jatkaa matkaa rajalta kohti Sihanoukvilleä minibussilla, mutta yhtään sellaista ei ollut näköpiirissämme, eikä tällaisen kyydin tarjoajiakaan pyörinyt jaloissamme. Koska bussit rajakaupungista eteenpäin lähtevät vain aikaisin aamulla, olivat vaihtoehtomme vähissä. Joko jäädä rajakaupunkiin yöksi tai säätää kimppataksikyyti eteenpäin. Olimme tässä vaiheessa väsyneitä, eikä ajatus rajakaupungissa yöpymisestä houkutellut, joten päätimme yrittää jatkaa matkaa, mikäli se ei osoittautuisi järkyttävän kalliiksi. Yksi meille taksia jo aiemmin tarjonnut kaveri ilmoitti tässä vaiheessa eräässä taksissa olevan jo itävaltalais-thaimaalaisen pariskunnan ja 1000 thaibahtin hintaan per nuppi, voisimme hypätä pykälään. Minibussikyydin hinta olisi ollut 600thb, joten tonni kuulosti korviimme liian tyyriiltä. Kundi selvensi tähän väliin jo kahden muun matkaajan maksaneen samaisen tonnin per pääty, joten neuvotteluvaraa ei siis hänen mukaansa ollut. Saimme kuitenkin hinnasta 100thb per ukko pois ja sovimme, että mikäli matkaseuramme kyselisivät kyydistä maksamaamme hintaa, kertoisimme heille maksaneemme alunperin puheissa olleen tonnin.

Kolmen ja puolen tunnin sekä noin 200 kilometrin jälkeen taksimme saavutti Sihanoukvillen. Kyydissämme mukana ollut pariskunta hyppäsi pois Weather Station Hill nimisellä alueella ja itse jatkoimme matkaa kohti Ochheautel beachia. Taksikuski alkoi tässä kohdin tiedustella kyytimme hintaa. Sanoimme maksaneemme 900thb kumpikin, johon kuski tuumasi, että olimme joutuneet hienoisen ryöstön kohteeksi. Pariskunta oli nimittäin maksanut vain 750thb kumpainenkin ja itse asiassa oikea hinta yhdelle taksille olisi 2500-3000thb, meidän kuljettajan verottaessa palveluksistaan hintahaitarin edullisemmasta päästä. Kaikki yli 2500:n oli siis mennyt rajalla takseja järkkäävien apureiden taskuun. Vaikka meitä ei taaskaan ollut ukotettu kuin 3-5euron edestä kumpaistakin, hienoinen vitutus hiipi kohti selkäpiiti. Lähinnä tämä vitutus suuntautui itseäni kohti, sillä pitäisihän nämä tilanteet jo paremmin tunnistaa, tingata tiukemmin ja olla kovana eikä antaa periksi. Hetken päästä onnistuin kuitenkin jo laskemaan kierroksia tuumatessani, että väsyneenä ja nälkäisenä homma ei ole aina niin helppoa.

Koska sesonki on juuri nyt vilkkaimmillaan, on suuri osa hyvällä sijainnilla varustetuista edullisen hintaluokan majoituksista täyteen buukattu. Koska rinkkojen raahaaminen väsyneenä ei kiinnostanut, pyysimme kuskiamme pysähtymään muutaman guest housen edessä ja lupasimme ottaa kämpät ensimmäisestä edes jollain tavalla budjettimme raamien sisälle mahtuvasta paikasta, josta tilaa löytyisi. Ensimmäinen yritys oli hutikuti, mutta toisesta tärppäsi. Viisari tosin liikahti hintahaitarimme ylärajoille, huoneemme kustantaessa 11 jenkkitaalaa yötä kohden. Mutta on kämppäkin sitten komea; tilaa on yllin kyllin, löytyy lämmintä suihkua, kaapeli tv:tä ja jääkaappikin. Sinänsä siis kallis, mutta esimerkiksi Thaimaasta ei vastaavaan hintaan saa juurikaan perus bambumajaa kummempaa majoitusta, yhtä lailla turistien suosiossa olevista kohteista.

Ensimmäisenä iltana jaksoimme vain käydä täyttämässä vatsamme sekä hiomassa suunnitelmaa seuraavalle päivälle, ennen kuin kävimme aikaisin yöpuulle. Koska Kuosi on ollut suhteellisen huolissaan oman lomansa aikana hankkimastaan rusketuksesta, olimme aamulla valmiina lähtemään yrittämään tilanteen pikaista korjausta. Nokka siis kohti Ochheautel ja Serendipity rantoja, paikkoja joissa minä, Juhani, Jere & Jenni vietimme varsin mukavan vajaan viikon kesällä 2007. Odottelinkin mielenkiinnolla mestoilla tapahtunutta muutosta, Kuosin tiiraillessa samaan aikaan innokkaana kohti pilvetöntä taivasta.

Jo ensimmäisten rannalla ottamani askelten kohdalla mieleni valtasi melkoinen järkytys. Kolmen vuoden takainen suhteellisen rauhallinen, siellä täällä joitakin valkonaamoja sekä kourallisen verran kaupustelijoita käsittänyt ranta muistutti tätä nykyä kuin pahinta välimeren lomakohdetta. Meri oli täynnä vesijettejä, erilaisia ilmatyynylinnoja, pelastusliivit päällä uivia aasialaisia sekä yleistä sekamelskaa. Ohut rantakaistale oli puolestaan täyttynyt vieri viereen kasatuista aurinkotuoleista, joten mahdollisuudet minkäänasteiseen omaan rauhaan olivat nollissa. Ei siis todellakaan paikka, jossa voisimme kuvitella millään tavalla viihtyvämme.





Alkushokista toettuamme, suuntasimme katseemme kohti noin kolmen kilometrin pituisen rannan kaakkois-kärkeä, kohtaan, jossa aurinkotuolirivistö ja rantabaarit näyttivät loppuvan. Noin puolessa välissä rantaa kaaos päättyi, mutta harmiksemme sitä ideaalia rantaspottia ei löytynyt täältäkään. Tämä osa rannasta kun varmasti taistelee maailman roskaisimman biitsin tittelistä, erilaisen muovijätteen lojuessa hiekassa niin tiheään, että lähes jokaisella askeleella sai katsoa mihin jalkansa oikein asettaa. Reippailimme kuitenkin rannan päätyyn asti, virkistäydyimme hetken rantavedessä ja muodostimme suunnitelman seuraavien päivien ohjelmasta: mopo alle ja rauhallisempia seutuja etsimään.

Saimme aamutuimaan allemme 100cc Honda Clickin viiden dollarin päivävuokraa vastaan. Päätimme aluksi ajaa kaupungin parhaalle näköalapaikalle, tsekaten samalla matkan varrelle osuneet muutamat monumentit. Itsenäisyyttä taikka puna-khmerien vallan kukistumista juhlistaneet patsaat eivät olleet erityisen vaikuttavia, mutta näköalat kaupungin korkeimmalta kohdalta, 132 metrin korkuiselta nyppylältä, olivat ajomatkan arvoiset.







Valokuvien näpsimisen jälkeen oli vuorossa rauhallisemman biitsin etsintä. Puskaradio oli kertonut Otres-nimisen rannan olevan jossain määrin tällainen, joten skootterimme keula osoitti seuraavaksi siihen suuntaan. Tämä ranta osoittautuikin naapuriansa Ochheautealia huomattavasti miellyttävämmäksi, vaikken hiekkakaistaletta missään nimessä paratiisimaiseksi voikaan kuvailla. Vaikka iltapäivämme kuluikin ihan mukavissa merkeissä, auringosta, virvokkeista sekä lämpimästä merivedestä nauttien, päätimme silti yrittää etsiä jossain vaiheessa sen täysin oman pikku rantakaistaleen, sillä jostain täältä etelä-Kambodzan rannikkoseudulta sellainen varmasti löytyisi.





Vietettyämme yhden välipäivän polttavilta auringonsäteiltä, pakkasimme tänä aamuna uimakamat sekä kartan reppuumme ja lähdimme pärisyttelemään ulos kaupungista, ilman sen suurempia suunnitelmia, toiveissa kuitenkin se oma pikku rantaviiva. Voin heti todeta, että tätä rantaa emme missään vaiheessa löytäneet, mutta päiväreissumme oli silti oikein onnistunut. Aistit heti Sihanoukvillen ulkopuolella täyttyivät mielikuvien Aasiasta; kuumaa ja kosteaa ilmaa, kuparinvärisiä palmupuiden reunustamia hiekkateitä, mitä erilaisimpia kulkuneuvoja jotka on kasattu järjenvastaisilla kuormilla, lehmiä, vesipuhveleita ja kulkukoiria sekä tietysti, hymyileviä ja iloisia ihmisiä. Tällainen mopoiluretki onkin helppo ja mitä parhain tapa lähteä ottaa edes hiukan tuntumaa turistialueiden ulkopuolelle ja havannoimaan kohdemaan ihmisten elämää heidän arkisissa askareissaan.













Sihanoukville, eli täkäläisittäin Kampong Som, alkaa olla nyt osaltamme nähty. Huomenna, kun matkamme jatkuu kohti eteläistä Kepin rantakaupunkia, jää toivottavasti taaksemme myös suurin kaaos ja massat, jotka tänne Sihanoukiin on viime vuosien aikana pesiytynyt. Odotuksissamme on siis idyllisempää ja aidompaa Kambodzaa, ennen minun ja Kuosin yhteisen taipaleen viimeistä etappia, tarunhohtoista Phnom Penhiä.