No worries!

Treffasin Juhanin sekä tytöt viime tiistaina eräässä Chinatownin Starbucksissa aamukahvien merkeissä. Ajankohta tosin oli jo keskipäivä. Heidän matkansa Kuala Lumpuriin oli noudatellut samaa kaavaa kuin omanikin ja sujunut kivuttomasti. Kahvit hörpittyämme, piipahdimme hoitamaan muutamia juoksevia asioita netissä, mutta sessiot venyivät hiukan suunniteltua pidemmäksi rankan sadekuuron vaeltaessa Malesian pääkaupungin ylitse. Sateen loputtua, köpöttelimme pitkin osin tulvivia katuja lähimmälle junapysäkille ja suuntasimme Times Quarelle hoitamaan viimeiset edulliset ostokset pois alta, olihan meidän nyt varauduttava osin hiukan erilaiseen ilmastoon sekä ympäristöön. Mukaan tarttuikin siis mm. uudet tennarit, sillä pelkillä flip flopeilla ei Australiassa, toisin kuin Kaakkois-Aasiassa, tulisi pärjäämään.

Jennan ollessa tekemässä vielä viimeisiä hankintojaan ja meidän muiden kolmen istuessa kahvilla, sain Ninalta tekstiviestin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, oli ystävämme jo kerennyt jakamaan runsaasti käytännön vinkkejä uudesta kohteestamme sekä luvannut jeesatakin asioiden järjestelyssä ja jo nyt homma konkretisoitui ensimmäisen kerran. Hän oli nimittäin löytänyt meille asumukset eräästä trendikkäällä alueella sijaitsevasta shared house-tyyppisestä ratkaisusta ja tiedot kämpistä löytyisivät sekä minun että Juhanin sähköposteista. Homma olisi enää meidän vahvistamista vaille valmis. Jennan liittyessä seuraamaan, teimme pikaisen päätöksen, että Petronasin tornit jäisivät tältä erää tytöltä näkemättä (me muut kolme olemme tämän nähtävyden jo aiemmin tsekanneet) ja sen sijaan siirtyisimme tutkimaan saamaamme majoitustarjousta.

Kuvat ja tiedot tulevasta talostamme vaikuttivat erittäin lupaavilta, mutta korkeaa hintaa jouduimme hetken aikaa kauhistelemaan. Totesimme vaihtoehdon olevan joka tapauksessa paitsi hostelleissa budjaamista huomattavasti parempi, myös karvan verran halvempi tapa saada katto päänsä päälle ja tämän vahvisti myös Nina myöhemmin illalla Skypen välityksellä. Asuntoasiat olivat siten hoidossa ja yksi huoli tulevaisuudesta unohdettu.

Kirjauduttuani keskiviikkkona omasta hostellistani ulos, heitin rinkan selkääni ja kävelin vajaa sata metriä muiden tiiminjäsentemme kämpille, he kun olivat ottaneet myöhäisen check-outin, jottemme joutuisi lojumaan koko päivää lentokentälle ennen yölentoamme kohti Perthiä. Makoillessani heidän hostellinsa yleisten oleskelutilojen sohvilla, puhelimeni piippasi jälleen. Lähettäjä oli taas Nina ja tällä kertaa näytölläni oli jo työtarjous. Olisimme Juhanin kanssa molemmat tervetulleita perjantaina heidän toimistolleen siirtelemään, purkamaan ja kokoamaan huonekaluja, mikäli vain se meille sopisi. Luettuani viestin, olin hetken aikaa hiukan häkellyksissäni tytön aikaansaannoksista ja avuliaisuudesta sekä luonnollisesti äärimmäisen kiitollinen kaikesta hänen meidän eteen tekemästä työstään. Olin itse tottakai heti valmis tarttumaan tarjoukseen, mutta Juhani päätti tämän yhden päivän mittaisen keissin skipata, sillä raskas vapaasukelluskurssi oli saanut miehen henkitorven hiukan ärtyneeksi, eikä matkakumppani halunnut ottaa riskiä ja ryhtyä fyysiseen työhön vielä näin nopealla aikataululla. Lienee kuitenkin sanomattakin selvää, että kämppä ja ensimmäinen duuni plakkarissa, oli omat fiilikset korkealla lähtiessämme kohti uutta manteretta.

Ensimmäinen esimerkki aussien jokseenkin vainoharhaisesta suhtautumisesta kaikkeen maan rajojen ulkopuolelta sisään saapuvasta saatiin jo lentokoneessa. Kone nimittäin suihkutettiin hiukan ennen laskeutumistamme täyteen jotain myrkkyä, jonka ilmeisesti oli tarkoitus tappaa kaikki matkustajien vaatteisiin taikka laukkuihin jääneet ei-toivotut bakteerit ja hyönteiset. Ilmiö, johon ainakaan itse en ole törmännyt missään muualla. Lisää oli vuorossa tullissa, jossa suuren osan matkustajista kaikki laukut avattiin ja tutkittiin läpikotaisin. Itse olimme ilmeisesti sen verran rehellisen näköisiä, että tullimiehet luottivat kaikkiin maahantulokaavakkeisiin raksimiimme ”No”-kohtiin ja pääsimme tullista läpi pelkällä laukkujen läpivalaisulla.

Maahantulomuodollisuudet kunnialla selvitettyämme, tankkasimme ensimmäisenä lompakkomme täyteen australian dollareita ja imimme keuhkoihimme ensimmäiset tuulahdukset oseanilaista ilmaa, jonka jälkeen nappasimme taksin kohti Subiacon kaupunginosassa sijaitsevaa kämppäämämme. Perille päästyämme, asetuimme kukin aloillemme, Juhani ja Anni omaan kahden hengen huoneeseen, Jenna yhdessä neljän muun tytön kanssa pelkästään naisille suunnattuun dormiin ja itse kolmen hengen dormiin, jossa tuolloin majaili ennestään vain eräs erittäin vahvaa aksenttia murtava irlantilaiskundi Brian.





Koska jokaisen meistä vatsa kurni yölennon jäljiltä, oli syytä hakea vielä hiukan evästä läheisestä supermarketista, ennen kuin pääsisimme jatkamaan lyhyeksi jääneitä yöuniamme. Jos majoituksen hinta oli tuntunut kalliilta, tuli peruselintarvikkeiden hinta meille shokkina. Kaikki tutkimamme tuotteet olivat jopa suomen hintoja kalliimpia ja merkittävä osa lähes tuplasti hintavampia! Järkytyksestä selvittyämme, saimme kerättyä koreihimme muutamia edes jollain tavalla järkevän hintaisilta kuulostaneita tuotteita, palasimme kämpillemme, söimme aamupalaa ja painuimme pehkuihin.

Olimme sopineet Ninan kanssa treffit keskustan juna-asemalle puoli viideksi iltapäivällä, mutta lähdimme liikenteeseen hyvissä ajoin tarkoituksenamme hoitaa ainakin paikalliset pre-paid liittymät sekä mahdollisesti myös pankkitilit kondikseen. Puhelinliittymien käyttöönotto osoittautui sen verran hankalaksi ja aikaa vieväksi prosessiksi, että pankkiin emme koskaan kerenneet. Täällä nimittäin kaikki liittymät toimivat ilmeisesti pre-paid periaatteella, joten ennen kortin aktivoitumista, oli operaattorille annettava lukuisa määrä yhteistietoja osoitteista ja syntymäajoista lähtien. Mitään näistä ei tietenkään voinut hoitaa liikkeessä, vaan kaikki tapahtui automaattisen puhelinpalvelun kautta. Reilun tunnin tappelun jälkeen oli minun ja Juhanin kortit vihdoin aktiivisia, tyttöjen päättäessä hoitaa prosessin myöhemmin.

Liittymien kanssa taistelun ja hermoilun jälkeen asiat onneksi kääntyivät miellyttävämpään suuntaan. Nina saapui treffipaikallemme täsmällisesti ja jälleennäkeminen oli luonnollisesti lämmin, emmehän olleeet tavanneet toisiamme pariin kolmeen vuoteen. Halailujen sekä fiilistelyjen jälkeen haimme pizzat, bisset ja viinit matkaan ja suuntasimme Ninan aivan keskustassa sijaitsevalle kämpille. Vietimme oikein mukavan illan rupatellen, olutta maistellen ja tulevaisuuttamme täällä Perthissä suunnitellen. Illan päätteeksi päätimme vielä sulatella tankkaamiamme pizzoja sekä tutustua kaupunkiin hiukan tarkemmin, joten kävelimme reilun kolmen kilometrin matkan takaisin kämpillemme.

Heräsin perjantaiaamuna hyvissä ajoin, sillä en todellakaan halunnut olla myöhässä saamastani työkeissistä. Onnekseni Juhanin tilalle toiseksi työntekijäksi oli päätynyt samassa talossa asuva irlantilaiskundi Patrick, joten saimme taittaa matkaa yhtämittaa. Hyvä niin, sillä täysin noviisina itsellä olisi ollut saattanut olla vaikeuksia löytää perille, käsittihän reitti junan, metron ja bussin yhdistelmän. Nina tosin liittyi seuraan metrossa, mutta aamuruuhkassa oikein laiturin löytäminen olisi saattanut olla hiukan tuskallista.

Pääsimme perille ajoissa ennen aamukahdeksaa ja vastaanotto työpaikalla oli erittäin ystävällinen, kuten australialaiseen tyyliin kuuluu. Täällä ihmiset nimittäin oikeasti nauttivat työnteosta ja ovat päivästä toiseen hyvällä tuulella. Ärräpäitä on siis turha toimistoilla odotella, sen sijaan kehuja ja kiitoksia satelee tasaisen tappavaan tahtiin. Hippasen eri meininki siis kuin mihin itse on suomessa tottunut. Ehkä juuri tämän johdosta, vaikka työpäivä olikin fyysisesti rankka ja työtahtimme tiukka, ei pieninkään vitutuksen tunne hiipinyt omaankaan mieleeni. Hektisen, mutta antoisan duunipäivän (josta olin tienannut lähes viikon vuokrarahat) jälkeen oli mukava palkita itsensä runsaalla illallisella, happy hour margaritoilla, muutamalla oluella ja hyvällä seuralla.

Kahden intensiivisen ja sisällöntäyteisen päivän jälkeen sujui lauantai pelkästään levon merkeissä. Ajoituskin tämän suhteen oli mitä mainioin, sillä koko päivän keli oli pilvinen ja osin tihkusateinen, eikä lämpötilakaan tainnut kohota yli 23 asteen, joka tropiikiin kuumuuteen tottuneille matkaajille saa ihon jo kananlihalle. Sunnuntaina keli oli kääntynyt taas aurinkoiseksi, lämpötilakin kohonnut viitisen astetta, joten suuntasimme meidän neljän sekä Ninan kanssa tarkastamaan lähimmän, Cottesloen kaupunginosassa sijaitsevan rannan. Nautimme hetken aikaa auringosta, kävelimme pitkin rantabulevardia, hämmästelimme alueen hulppeita lukaaleja, mutta uimaan ei Annia ja Jennaa lukuunottamatta kukaan uskaltautunut. Vesi täällä tuntui nimittäin todella kylmältä trooppisten altaiden jälkeen, eikä elohopeakaan neljän viiden aikaan iltapäivällä noussut enää kuin 24 asteeseen. Hyisiä olosuhteita siis.











Maanantain ja arjen taas saapuessa, on arki pitkästä aikaa koskettanut myös meitäkin. Pari viimeistä päivää onkin kulunut veronumeroita anoessa, pankkitilejä avatessa, CV:itä väsätessä, rekrytoimistojen osoitteita etsiessä sekä niihin työnetsintäilmoituksia lähetellessä. Lomailu on siis ainakin hetkellisesti tältä erää ihan oikeasti ohi. Tai niin ainakin toivomme, sillä asumiskustannukset tulevat täällä niin kalliiksi, ettei lompakko kovin pitkään ilman palkkatuloja kestä.

Työnhankinnan edistymisestä sekä muista tapahtumista taas seuraavalla kerralla. Siihen asti, oikein mukavaa pääsiäistä kaikille lukijoille!