4th Dimension

Vietettyämme taas muutaman päivän totaalista laiskottelijan eloa, uima-altaallamme notkuen ja netissä roikkuen, oli aika aktivoitua edes hivenen. Puerto Princesassa oli nimittäin alkamassa vuoden 2010 kansalliset amatöörijunioreiden nyrkkeilymestaruuskilpailut. Oli siis syytä lähteä katsastamaan kyseiset kähinät.

Nyrkkeilyhän täällä Filippiineillä on yhdessä koripallon kanssa yksi suosituimmista urheilulajeista ja maalla on tässä myös vahvat perinteet, sillä peräti viisi kappaletta maan kokonaisuudessaan yhdeksästä historian saatossa saavuttamista olympiamitaleista on ripustettu nyrkkeilykehän sankareiden harteille. Myöskään edelleen ottelevan kansallissankari Manny Pacquiaon merkitystä buumille ei sovi sivuuttaa. Odotuksissamme oli siis tiukkoja kamppailuja sekä yleistä hulinaa, yleisön kannustaessa tulevaisuuden ”Pacmaneja” heidän tiellään kohti tähteyttä.

Aamu-uinnin jälkeen nappasimme tricyclen keskustaan ja perille päästyämme iskimme kuskillemme käteen meille majatalomme henkilökunnan toimesta ohjeistetun 30 pesoa. Kundi ei tuntunut taksaan olevan kovinkaan tyytyväinen, muttei englannin kielen taidottomuuttaan osannut enempääkään pyytää, meidän jo rientäessä kohti aamupalaa. Ruokailua seurasi vielä iso mukillinen Itoys-kahvilan Americano kahvia, joka 50 peson hinnallaan ansaitsee ehdottomasti Kaakkois-Aasian parhaan hinta-laatusuhteen tittelin mitä keitettyyn kahviin tulee! Ennen siirtymistämme mahtipontisesti Colisseumiksi nimetylle urheilukeskukselle, kävin vielä hiukan siistimässä hiuskuontaloani. Hiusten trimmaaminen täällä Filippiineillä ei nimittäin juurikaan kukkaroasi kevennä, sillä esimerkiksi itse suosimassani Reyes-ketjun putiikissa, pesu ja leikkaus kustantavat huimat 49 pesoa (0,75€).

Ilmaannuttuamme kisapaikalle, kyselimme sisäänkäynnillä skabojen alkamisajankohtaa. Oven edessä tuliaseita ja muita vastaavia yleistä turvallisuutta uhmaavia esineitä narikkaan kerännyt mies ilmoitti skabojen jo alkaneen, sekä sisäänpääsyn olevan maksuton. Sisällä hallissa ei kuitenkaan tapahtunut vielä mitään, joten päätimme uusia tiedustelumme. Uusi vastaus samalta herralta oli kello kaksi iltapäivällä. Koska kello huiteli tässä vaiheessa vasta hiukan päälle puolenpäivän, liikahdimme viereiseen kahvilaan kuluttamaan aikaa tiimalasista pois.

Palasimme takaisin hallille puoli kahden pintaan ja istuuduimme alas. Järjestelyt tuntuivat edelleen olevan pahasti vaiheessa, henkilökunnan edelleen ahkerasti kiinnittäessä mainosliinoja sekä muutenkin ehostaessa mestoja skabojen edellyttämään kondikseen. Näinköhän matsit vielä kahdelta alkaisivat, tuumimme molemmat yhteen ääneen.

Seuraava kyselykierros seurasi hiukan kahden jälkeen. Tällä kertaa vuorossa oli paikkojemme ohitse kulkenut mieshenkilö, jonka kaulassa roikkui järjestelytoimikunnan jäsenyydestä kertova kisapassi. Vastaus oli nyt: ”tunnin päästä, kello kolmelta”. Jatkoimme odotteluamme reiluun kolmeen saakka ja koska lattialla ei edelleenkään näkynyt merkkiäkään taistojen alusta, oli taas tiedusteltava. Vastaukseksi saamamme kello neljän olisimme voineet jo arvata etukäteen. Tässä vaiheessa Juhani turhautui ja lähti takaisin kämpillemme. Itse tein päätöksen, että lusin paikallani vähintään niin kauan, kunnes näen edes turnauksen avausottelun. Toki osasin jo tässä vaiheessa veikata, että tähän saattaisi vielä hetki vierähtää.

Viiden aikoihin alkoi vihdoin tapahtua, tosin ei kehässä. Ensimmäinen ohjelmanumero oli tietysti avajaisseremoniat. Osallistuvat joukkueet astelivat vuorollaan taattuun kaakkois-aasialaiseen tyyliin jokseenkin epäorganisoidusti sisään, mitä seurasi kansallislaulun kuuntelu, lukuisia puheita eri virkaa pitäviltä henkilöiltä, kilpailijoiden kisavala, tuomareiden ja juryn kisavala, muutama puhe lisää ja varmaan mukaan jokunen rukoussessiokin mahtui. Mutta vihdoin, hiukan puoli seitsemän jälkeen illalla, viiden tunnin piinallisen odotuksen jälkeen, ensimmäiset nyrkkeilijät astuivat kehiin.

Tähän vaiheeseen on pakko todeta, että vuosien saatossa näillä seuduilla viettämieni kuukausien aikana, on tähän venailuun, turhaan bostailuun ja yleiseen epätietoisuuteen kaikissa aikaan liittyvissä asioissa jo hyvinkin tottunut ja asian on mielessään hyväksynyt vain kuuluvan osaksi paikallista kulttuuria. Harvoin siis kärsivällisyyttä pahemmin koetellaan, mutta aina aika ajoin, turhautuneisuus ottaa mielessä vallan. Vastaukset aikatauluista, eri kyytipelien lähtöajoista, matkojen kestoista ja niin edelleen ovat järjestäen liian optimaalisia, tai vähintään muuten vain täysin päin helvettiä. On jokseenkin käsittämätöntä, miten esimerkiksi tässä tapauksessa kukaan turnauksen järjestelyihin osallistuva henkilö ei ollut tietoinen oikeasta aikataulusta.

No niin, sain avauduttua, olo helpottui ja voimme palata takaisin skaboihin.

Parin ensimmäisen taiston aikana, edelleen turhautuneena päivän kulusta, petyin hiukan tunnelmaan. Hallissa oli hiljaista kuin jääkiekon sm-liiga ottelussa. Missä oli se aasialainen hulluus, jota olin tullut tarkkailemaan? Päätin antaa ottelijoille ja yleisölle vielä yhden mahdollisuuden, joka osoittautuikin oikeaksi päätökseksi. Vastakkain tässä kyseisessä alle 46kg sarjassa käydyssä ottelussa oli punaisessa kulmauksessa Bacolodia ja Negrosta edustanut kundi, joka sai vastaansa Palawanin saarta edustaneen kilpailijatoverin siniseen kulmaukseen. Kotiyleisön suosikki, El Nidosta kotoisin oleva kehäkettu, joutui jo ensimmäisen minuutin aikana käymään lattiassa, Bacolodin pojan upottaessa oikean suoransa nuorukaisen leukaperiin. Osan yleisöstä herättyä tässä vaiheessa talviuniltaan, myös Palawanin kundi sisuuntui ja kävi viimeiset 8 minuuttia raivokkaasti vastustajansa päälle, yhden katsomonosan samalla hurratessa sankarilleen. Lopputuloksena vastustajan lähes totaalinen tyrmääminen sekä selvä, 21-7 pistevoitto. Matsin jälkeen, poistuin hallilta jokseenkin hyvillä fiiliksillä.





Haikeat jäähyväiset Palawanin saarelle jätettyämme, oli vuorossa paluu takaisin Filippiinien retkemme alkupisteeseen, Cebuun. Missiomme täällä oli säätää viisumit Thaimaahan paluuta varten. Homma osoittautui valitettavasti mahdottomaksi. Paitsi että aikataulumme oli liian kireä, myös vaatimukset turistiviisumin myöntämiseen olivat melkoiset. Olisi pitänyt esittää todiste varallisuudesta, hotellivaraus, matkalippu maahan saapumisesta sekä viimeisenä silauksena myös maasta poistumisesta. Ja mitään näistähän emme omanneet, eikä varsinkaan lentolipun osto maasta pois tullut kysymykseen. Oli siis muodostettava plan b; Kuala Lumpurista maitse Thaimaan puolelle siirtymisen sijaan, olimme nyt jokseenkin pakotettuja turvautumaan flygarikyytiin, jotta saisimme passeihimme edes 30 päivän oleskeluun oikeuttavan leiman.

Poistettuamme halvimmat mahdolliset tiketit kohti Thaimaata, oli aika tutkia kulkuyhteyksiä kohti Cebun saaren koillisosan ulkopuolella sijaitsevaa Camotes-saariryhmää, jonka olimme valinneet viimeisten Filippiineillä viettämiemme päivien kohteeksi. Taksimatkallamme lentokentältä kohti keskustaa, oli kuljettajamme Lito ilmoittanut halukkuutensa kyyditä meidät seuraavan päivänä Danaon kaupungin satamaan, josta botskit kohti saaria lähtisivät. Olimme luvanneet ottaa yhteyttä, mikäli päätyisimme tähän vaihtoehtoon. Miellyttävä taksikyyti Ceres Linerin bussikaahauksien sijaan herätti mukavuudenhalumme siinä määrin, että pistimmekin myöhemmin illalla miehelle tekstarin, jossa kysyimme, paljonko tämä tunnin ja noin 40 kilometriä käsittävä matka kustantaisi. Miehen ensimmäinen tarjous; 800 pesoa, sisältäen alennuksen. Oli siis syytä tutkia vaihtoehtoisia kulkuyhteyksiä.

Tiedustelutuokioni hotellimme henkilökunnan kanssa päättyi varsin laihoin tuloksin. Kukaan possesta ei tuntunut tietävän edes kuinka kaukana Danao sijaitsi, saati kulkuyhteyksistä sinne. Ainoat vastaukset olivat, ettei kyseinen kaupunki sijainnut pohjoiseen kulkevan kansallisen pääväylän varrella, toisin kuin olin itse maininnut, sekä epäilys siitä, ettei tämän johdosta määränpäähämme kulkenut bussia Cebusta, vaan ainoa vaihtoehto oli privaattikyydin järjestäminen. Ainoaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän tinkaaminen Liton kanssa.

Edellisen illan tinkauksetkaan eivät sujuneet sen mainittavammin, mutta koska oletimme vaihtoehtomme olevan nollissa, oli Lito aamulla hotellimme edessä koukkaamassa meitä kyytiinsä, varmasti jo kädet hikoillen odottamassa 700 peson suuruista maksuamme. Ja kuinka ollakaan, matka kohti Danaota kulki juuri tätä pohjoista väylää pitkin. No tietäisimmepä ainakin, millä tavoin palaisimme saarilta.

Reulun parin tunnin lauttamatkan ja noin 10 kilometrin mopotaksikyydin jälkeen löysimme itsemme Santiago Baysta, San Franciscon kyläyhteisöstä. Majoitukset rannan lähettyvillä tuntuivat olevan jokseenkin hinnoissaan, mutta koska kaipuu merta, aurinkoa ja valkoista hiekkaa kohtaan oli varsin suuri, päädyimme tarttumaan parhaaseen tarjoukseen. Näkymät tulisivat ainakin olemaan kohdillaan, eikä tungoksesta ollut tietoakaan.









Saarella viettämästämme ajasta ei mitään mullistavaa kerrottavaa ole. Nautimme kauniista maisemista, merestä ja rauhasta, joka San Franciscossa vallitsi. Ainoastaan toiseksi viimeisenä päivänä tuli poistuttua rantamme välittömästä läheisyydestä. Vuokrasimme tällöin kimpassa skootterin tarkoituksenamme tsekata Lake Danau, noin parinkymmenen neliökilometrin kokoinen makean veden allas Pohjois-San Franciscolla. Perille köröteltyämme, totesimme alueen olevan tyhjä muista tallaajista, joten paistattelimme rantalaiturilla hetken aikaa keskipäivän auringosta ja hiljaisuudesta nauttien, jonka jälkeen päristelimme pääosin hyväkuntoisia teitä lähes koko saaren ympäri. Tällä matkalla filippiiniläisten ystäv ällisyys ja iloisuus tunkeutui taas syvälle mielen sopukoihin. Käytännössä jokainen matkan varrella ohittamamme henkilö, lähes ikään katsomatta, vilkutti jo kaukaa sekä kohdatessamme tervehti leveästi hymyillen. Ja näiden hymyjen takaa löytyi vielä se aitous, joka valitettavasti monen naapurivaltion asukkailta on ajan saatossa kadonnut. Syitä tähän valitettavaan ilmiöön lienee lukuisia, mutta uskoakseni me rikkaat länsimaiset turistit, ja erityisesti se huonosti käyttäytyvä & porsasteleva porukka, on näytellyt käänteessä jokseenkin merkittävää osaa.






Koska yhteinen aikamme Filippiinien kanssa on vääjäämättömästi käymässä vähiin, oli tänään palattava takaisin Cebuun. Paluumatka Jeepneyn kyydissä tuli reilut 10 kertaa halvemmaksi kuin menomme saarille, joten päätimme jakaa tämän arvokkaan tiedon myös vakiohotellimme henkilökunnan kanssa. Eli seuraavat Regal Pension Housesta Camotes-saarille kulkuyhteyksiä kysyvät matkaajat, kiitos saamistanne tiedoista kuuluu minulle ja Juhanille.

Huomenna aikamme tiimalasissa valuu kokonaan loppuun ja on aika jatkaa taas matkaa.
Filippiinien on siis aika hiljentyä tältä erää. Palataan asiaan seuraavan kerran taas Thaimaan puolelta.

Wonders never cease

Ennen kuin aamu oli edes kerennyt valjeta, heräsin jo toistamiseen Port Bartonin joka aamuiseen mekkalaan. Kukot olivat jälleen aloittaneet serenadinsa. Tässä syrjäisessä pikku rantakylässä tämä jokaiselle Kaakkois-Aasian kävijälle varmasti tutuksi tullut meteli huumasi korvat jopa poikkeuksellisen voimakkaasti. Alueella on oltava, ainakin omien kokemusteni perusteella, varmasti yksi korkeimmista kukko per asukas suhteista mitä näillä pituuspiireillä tavataan. Kaiken kukkuraksi nämä penteleet olivat vielä poikkeuksellisen sinnikästä sorttia, sillä kiekuminen ei tuntuvat saavuttavan päätöstään ennen kuin kello lähestyi aamukahdeksaa. Jouduinkin jälleen kaivamaan korvatulppani laukustani ja kiittämään tätä jumalallista keksintöä, joka jo niin monet kerrat oli pelastanut minut katkeinneilta tai liian lyhyiksi jääneiltä yöunilta.

Torkuttuani vielä parisen tuntia, pakkasimme Juhanin kanssa rinkkamme, söimme tukevan aamupalan ja harppailimme paikalliselle Jeepney-pysäkille ensimmäistä etappiamme kohti Sabangia varten. Matka sujuikin nyt poikkeuksellisen miellyttävästi, sillä vastoin ennakko-odotuksiamme, menopelimme ei tullut missään vaiheessa täyteen ennen päätepysäkkiämme, Sal Bastionia. Lisäksi tie oli lähes koko matkalta päällystetty ja noin 110 kilometrin taival taittuikin paikalliseen tasoon suhteuttuna poikkeuksellisen nopeasti, vain kolmessa tunnissa.





Vain pienen hetken paikalliselle pysäkillä odoteltuamme, pysähtyi Sabangiin matkalla ollut minibussi tienvarteen ja tarjosi kyytiä määränpäähämme. Koska emme olleet täysin tietoisia seuraavan siirtymisemme pituudesta, kuulosti reilun kahden euron hinta varsin passelilta ja matkamme sai jatkua. Kilometrejä Sabangiin ei tosin enää kertynytkään kuin nelisenkymmentä, joten ehkä olisimme pienellä tinkaamisella saattaneet taas muutaman arvokkaan kymmenen senttiä säästää.

Perille pääsyn ja budjettiimme istuneen majoituksen bongaamisen jälkeen, lähdimme selvittelemään, miten ja mihin hintaan voisimme suorittaa missiomme Sabangissa, johon kuului siis trekkaus viidakossa sekä tämän mahdollisesti maailman pisimmän navigoitavissa olevan maanalaisen joen tarkastaminen. Olimme alunperin budjetoineet kaksi päivää suunnitelmamme läpiviemiseen, mutta nopeasti meille valkeni, että näitä kahta ei vain voinut, vaan ne peräti kannatti yhdistää yhdeksi päiväohjelmaksi. Molemmat viidakkoon merkityt, ”Monkey Trail”- ja ”Jungle Trail”-nimillä kulkeneet reitit nimittäin päättyisivät joen suuaukolle vievälle rannalle. Päätös lyhentää Sabangin stoppimme vain kahden yön mittaiseksi oli siis helppo.

Yöuneni ennen seuraavan päivän trekkiä olivat jälleen jokseenkin katkonaiset. Syynä tähän oli ilmeisesti rantabungalovimme alla sijainnut jonkinlainen moskiittofarmi. Sen lisäksi että hyttyset ilmestyivät kämpillemme varsin sankoin joukoin, olivat ne lisäksi vielä varsin viekasta sorttia, sillä nämä kiusankappaleet olivat päivän aikana jostain löytäneet tiensä moskiittoverkkojemme alle, piileskelivät petivaatteidemme alla odottaen valojen sammumista, kunnes kävivät yön pimeinä tunteina ahnaasti viattomien ihmispolojen kimppuun.

Resorttimme yhteydessä olleen ravinbtolan maukas aamiainen ja kunnon keitetty kahvi sai kuitenkin mielen virkeäksi ja lähdimme hyvillä fiiliksillä kohti viidakkoa. Pienen hapuilun jälkeen löysimme reitin lähtöpisteen. Tiheän viidakon kosteus kahlitsi meidät välittömästi ja hikinorot alkoivat virrata pitkin kehojamme. Asiaa ei yhtään edesauttanut se, että ensimmäiset muutama sata metriä suuntautuivat jyrkähkösti ylöspäin.

Noin kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme puistonvartijan mökille, jossa ystävällinen virkailija tarkasti kansallispuistossa oleskeluun oikeuttavat lupamme sekä ilmoitti, että Monkey Traililla olevat mädäntyneet puut olivat tehneet reitistä liian vaarallisen kuljettavaksi ja reitti oli siksi pysyvästi suljettu. Jouduimme näin ollen vastoin alkuperäistä suunnitelmaa valitsemaan toisen, ainoan käytössä olleen reitin joelle pääsyyn.

Reitti läpi viidakon osoittautui helppokulkuiseksi, tosin jatkuvat toisíaan seuranneet ylä- ja alamäet tarjosivat ainakin omille reisilihaksilleni paikoin ihan varteenotettavan haasteen. Suurin haaste trekillämme oli silti eräs poikasiaan varsin aggressiivisesti suojellut pitkähäntämakaki, joka eräällä nousulla blokkasi kulkureittini, käyttäytyen uhkaavasti massiivisia torahampaitaan paljastellen sekä samalla pitkin puiden oksia eteeni hyppien. Pakko todeta, että muutaman epäonnistuneen ohitusyrityksen jälkeen olo kuumottui melkoisesti, mutta pienen taistelun jälkeen pääsimme kuitenkin jatkamaan eteenpäin.

Yltäpäältä hiestä, minä enemmän ja Juhani hiukan vähemmän, saavutimme maalimme ja oli aika hypätä virkistäytymään mereen ennen jokiristeilyä. Elimistön ylikierrosten hiukan tasaannuttua, siirryimme lähtöpisteelle ja jäimme odottamaan vuoroamme. Vaikka paikka olikin varsinainen turistiträppi, totesimme tähän järkyttävän suureen luolaan sisäänpäästyämme paikan olevan ehdottomasti tarkastamisen arvoinen. Maan sisällä vettä pitkin hitaasti lipuen, samalla tuhatpäisiä lepakkoparvia sekä alati kasvavia kalkkikivimuodostelmia silmäillen, pääsi helposti fiiliksiin, jota sana mystinen ehkä parhaiten kuvaa. Tämä luonnonihme ulottuu maan alla siis aina 8,2km päähän, ensimmäisten 4,3km ollessa helposti navigoitavissa. Perusluvalla tosin ei ole mahdollista risteillä kuin 1,5 kilometriin, tämän etäisyyden ollessa myös meidän risteilymme käännöskohta.







Saimme resortimme todella ihastuttavalta ja ystävälliseltä pitäjältä Alexilta lisää aseita seuraavan yön taisteluja hyttysiä vastaan ja niiden avulla nukuimmekin kuin tukit, joten pääsimme matkaan kohti Puerto Princesaa hyvin levänneinä. Kulkupelinä jälleen toiminut Jeepney alkoi lähes välittömästi täyttymään ja Juhani päättikin tämän johdosta siirtyä katolle lopputaipaleen ajaksi. Ehkäpä noin reilun puolen tunnin jälkeen Juhani suositteli minunkin toimivan samoin ja seuraavan pysähdyksen jälkeen olinkin jo asettunut matkakumppanini, riisisäkkien sekä rinkkojemme vierelle. Ohikiitävien maisemien tarkkailu, tuulenvireen samalla viilentäessä kehoa aloittikin lähes välittömästi jälleen vapauden tunteen voimistumisen rinnassa. Tätä matkustustyyliä onkin suositeltava varauksetta kaikille , aina silloin kun olosuhteet sen vain mahdollistavat!





Vaihdettuamme jeepneyn bussiasemalla tricycleen ja löydettyämme hivenen bunkkeria tai rotanloukkua muistuttavan, mutta kukkarollemme sopivan majoituksen, lähdimme hoitamaan juoksevia asioita, olimmehan nyt kahden ja puolen viikon jälkeen taas palveluiden ja sellaisten ylellisyyksien, kuin 24 tuntia vuorokaudessa juoksevien sähköjen ulottuvilla. Ensimmäisenä vuorossa oli isku Cebupacificairin toimistoon, tarkoituksenamme mennä tiedustelemaan Filippiineiltä pois lähteviin lentoihimme tehtävien muutosten mahdollisuuksia. Vastaus oli kielteinen ja lisäksi saimme kuulla, että mikäli emme hyppäisi ensimmäisillle lennollemme Cebu citystä Manilaan, emme olisi oikeutettuja käyttämään myöskään seuraavaa, Manilasta Kuala Lumpuriin suuntautavaa lentoamme. Tämä pilasi siis seuraavien 10 päivän suunnitelmamme totaalisesti, sillä olimme nyt pakotettuja palaamaan takaisin Cebuun. Manila jäisi siis tällä erää tarkemmin kokematta. Koska kokemukset kyseisestä lentoyhtiöstä olivat jo tätä ennen olleet vain negatiivisia, haukuin turhautuneena virkailijalle koko puljun pystyyn ja vannoin, etten enää koskaan tulisi käyttämään lafkan palveluja sekä tulisin neuvomaan myös kaikkia muita toimimaan vastaavasti. Kuinka väärässä olinkaan...

Kärsimästämme takaiskusta vittuuntuneina, siirryimme nuolemaan haavojamme viereiseen kahvilaan sekä punomaan uutta suunnitelmaa. Cebuun oli siis päästävä joka tapauksessa, ja sinne olisi suunnattava ajoissa, jotta ehtisimme laittaa viisumihakemuksemme vireille paikallisessa Thaimaan konsulaatissa. Hauskin käännös tapahtuikin heti seuraavaksi. Vain 15 minuuttia erään lentoyhtiön mollaamisen jälkeen, olimme jo buukkaamassa tämän saman lafkan lentoja, sillä cebupacific sattui tietysti olemaan ainoa yhtiö, joka lentää päivittäin, ja meille sopiviin aikoihin väliä Puerto Princesa-Cebu city(meri- ja maateitse ko. väli olisi kestänyt ikuisuuden)!

Koska oleskelu kaupungin saasteiden keskellä sekä majoituksenamme toiminut bunkkerimme ei houkutellut viettämään aikaa sen liiemmin, vaihdoimme tänään tukikohtaa vajaat 10 kilometriä Puerton ulkopuolella, Barangay San Josessa sijaitsevaan Angelas Pool resorttiin. Voi olla, että nautimme ppoikkeuksellisesta herkusta, uima-altaasta sekä alueen rauhasta lopun Palawanin aikamme, sillä Honda Bayhin suunnitelemmamme telttailusetti vaikuttaisi olevan hiukan vaikeahko sekä kallis järjestää. Aikamme täällä käy umpeen 26. päivä, jolloin lennämme Cebuun. Mitä saamme vielä siellä aikaan, siitä ei vielä tässä vaiheessa ole mitään hajua.

Easy Living

Matkamme El Nidosta Roxasin kaupungin kautta kohti syrjäistä Port Bartonin rantakylää ja edelleen Cacnipa nimisellä saarella sijainnutta Coconut garden resorttia, alkoi jopa kaakkois-aasialaisilla standardeilla suht hämmentävissä merkeissä. Säätöä siis riitti.

Minibussimme oli määrä lähteä asemalta aamuseitsemältä ja meille kerrottiin, että lähtöä odottelemaan olisi hyvä saapua varttituntia aiemmin. Täsmällisinä suomalaisina olimme hyvissä ajoin mestoilla ja löysimme oman kyytipelimme ilman ongelmia. Apupojat pakkasivat tässä vaiheessa rinkkamme ensimmäiselle penkkiriville, riville, jossa oli ainoat säädylliset jalkatilat. Hetken aikaa asiaa pähkäiltyämme ja omien paikkojemme jalkatiloja kauhisteltuamme, kysäisimme kundeilta, josko kamat voisi pakata takapenkille, jotta voisimme itse ottaa käyttöön ensimmäisen rivin. Saimme vastaukseksi, että ensimmäisen rivin paikat oli jo varattu ja kamamme siirrettäisiin katolle, kun paikat varanneet matkustajat hyppäisivät kyytiin. Homma ok, joten ei muuta kuin odottelemaan matkamme aloitusajankohtaa, jonka tiesimme toki jo tässä vaiheessa olevan jotain muuta kuin sovittu kello seitsemän.

Viisarin lähestyessä pikkuhiljaa puoli kahdeksaa, meidät komennettiin kyytiin ja kamojen uudelleenjärjestely alkoi sai alkaa. Kaikki sisälle pakatut kamat iskettiin kuitenkin jo nyt katolle, ensimmäisen penkkirivin jäädessä tyhjäksi lukuunottamatta automme omistajaa, joka hyppäsi mukaan kyytiin. Matkamme kohti Roxasia sai alkaa, tai näin ainakin kuvittelimme. Vajaan kilometrin suhailun jälkeen, auto pysähtyi ja omistaja lähti kyselemään, josko olimme jo oikeassa kohdassa poimiaksemme lisää matkustajia kyytiin. Vastaus oli kielteinen ja matka jatkui taas vajaan kilometrin, jolloin pysähdyimme uudestaan, vain saadaksemme saman vastauksen. Kolmas kerta kuitenkin toden sanoi ja kaksi paikallista naista hyppäsimme kotitönönsä edestä ensimmäiselle penkkiriville.

Ennen näiden kahden naisen jalkautumista kyytiimme, oli kuski meidän hämmästyksemme tehnyt heidän talonsa edessä u-käännöksen, jonka tarkoitusperä selvisi meille pian. Seuraava kohde ei suinkaan tulisi olemaan Roxas, vaan suuntaisimme takaisin dösärille ihmettelemään, vieläkö mattimyöhäisiä olisi vailla kyytiä kohti Roxasia. Ja olihan niitä. Saimme siis vihdoin bussimme sopivan täyteen sekä olomme penkeillä riittävän epämukaviksi. Ennen kuin matka vihdoin kohti Roxasia olisi valmis alkamaan, oli loogisesti toki vielä säädettävä kamoja takaisin katolta sisätiloihin.

Hiukan kahdeksan jälkeen kuskimme sai vihdoin luvan lyödä tallan pohjaan ja ottaa suunnan kaupungista ulos. Tie muuttui lähes heti kuoppaiseksi, isoja kiviä sisältäväksi soratieksi ja pysyi sellaisena aina Tay Tayn kaupunkiin asti, joka sijaitsi matkamme puolivälissä. Parhaat päivät nähnyt Hiacemme oli kärsinyt töyssyisellä matkallamme takajousituksen osalta sen verran, että takapenkillä majailleelle mekaanikollemme löytyi hommia. Oli siis syytä pysähtyä kaupungin keskustassa sijainneen pysäkin kupeeseen korjaustoimenpiteitä varten. Parinkymmenen minuutin duunin jälkeen, mekaanikko ilmoitti kärryn olevan jälleen kuosissa ja matka sai jatkua.

Toinen puolikas taipaleestamme, pitkin enemmän tai vähemmän huonokuntoisia teitä ja teiden tapaisia, sujuikin ilman sen suurempia ongelmia, mitä nyt auto kerran sammui, eikä moottori suostunut sanomaan pihaustakaan kuskimme yrittäessä sitä uudelleen käynnistää. Noheva apupoikamme sai siis taas tehdä töitä palkkansa eteen ja työntää pikkubussimme käyntiin.

Saavuttuamme määränpäähämme Roxasin bussiasemalle, meille ilmoitettiin päivän viimeisen ja ilmeisesti ainoan Port Bartoniin matkanneen Jeepneyn olleen jo lähtenyt, joten ei auttanut kuin napata uusi minibussi, tällä kertaa privaatti sellainen.Oli Jeren vuoro kunnostautua tinkaushommissa ja saimmekin suht passelin hinnan seuraavalle muutaman kymmenen kilometrin etapille. Tämä, kuten kyytiä seurannut bangka-matka Cacnipan saarelle, sujuikin jo varsin mallikkaasti ja olimme purkaneet rinkkamme kämppiimme kahden jälkeen iltapäivällä.

Lähes viikon päivät, jotka Juhanin kanssa saarella vietimme, sujuivat hyvin pitkälti saman kaavan mukaan. Riippumatossa levyttelyä sekä kirjojen ja tiedelehtien lueskelua, saaren ympärillä vaikuttaneen voimakkaan tuulen estettyä sellaiset aktiviteetit, kuten pöytätenniksen ja rantalentiksen peluun. Lisäksi pilvinen ja tuulinen keli ei juuri houkutellut yltiöpäiseen vedessä telmimiseen. Vielä kun Juhani oli käynyt toteamassa rannan edustalla olleen riutan olleen heikohkossa kunnossa, oli riippumaton kutsumus joka aamu liian voimakas.

Meidän oli toki tarkoitus järjestää pienimuotoiset läksiäisbileet, minun ja Juhanin sekä Jeren ja Jennin muodostamien retkikuntien teiden erotessa yhden ja puolen kuukauden yhdessäolon jälkeen. Valitettavasti Jere sattui nappaamaan viheliäisen vatsataudin, jonka yhteydessä kuume nousi paikoitellen jopa hälyyttävän korkeaksi ja jouduimme luopumaan pippaloiden pitämisestä. Onneksi kaveri kuitenkin parin päivän sairastelun jälkeen parani siihen kuntoon, että saimme edes muutaman läksiäisbissen kilisteltyä.

Tänä aamuna palasimme Cacnipan saarelta takaisin mantereelle ja päätimme pysähtyä ainakin yhdeksi yöksi Port Bartoniin. Vielä pari viikkoa olisi aikaa tutkia Filippiinejä, ennen kuin tämä uskomaton maa jää tällä erää taaksemme. Jo tässä vaiheessa on meille molemmille tullut selväksi, että takaisin on joskus palattava. Viimeisten päivien ohjelma ei meillä ole vielä täysin selvillä, mutta tarkoituksenamme olisi ainakin käydä tarkastamassa yksi maailman pisimmistä maanalaisista joista, trekkailla viidakossa apinoiden seassa sekä mahdollisesti telttailla jollain asumattomalla saarella, ennen kuin siirrymme kohti Manilan metropolia. Mitä loppujen lopuksi saamme aikaan, sen saa aika näyttää.

The Magnificent Bacuit Archipelago

Varoitus: seuraava kirjoitus sisältää runsaan määrän hehkutusta. Eksessiivisestä kaamosmasennuksesta tai matkakuumeesta kärsiviä kehoitan miettimään kahdesti, ennen kuin jatkatte eteenpäin.

Matkamme Coronista El Nidoon, Palawanin saaren pohjoisosaan sujui yllättävänkin miellyttävästi. Pääsimme lähtemään vain tunnin suunnitellun aamukahdeksan jälkeen ja 7 tunnin päästä tästä bangkamme oli jo ankkuroitu El Nidon satamaan. Lisäksi noin 50 henkeä vetävä veneemme oli puolityhjillään, joten pystyimme jopa vetämään makuuasennossa sikeitä matkamme aikana. Vielä kun merikin pysyi pääosan matkaa varsin tyynenä vienona käyneen tuulen johdosta, aurinko paistoi ja maisemat matkan varrella olivat enemmän kuin kohdillaan, saavuimme kaikki viisi, minä, Juhani, Jere, Jenni ja Coronissa tapaamamme Jamie tyytyväisinä ja innostuneina perille. Sillä erityisesti viimeisen tunnin aikana, lähestyessämme heti El Nidon ulkopuolella sijaitsevaa Bacuit Archipelagoa, olimme saaneet nauttia lähes järjenvastaisen kauniista näkymistä; dramaattisesti lähes pystysuoraan merestä nousevia karstikivivuoria sekä mittaamattomasti saaria, joita reunustivat pisimmillään jopa kilometrien pituiset, käytännössä autiot, hienon vaalean hiekan sävyttämät rannat.





Mestoille päästyämme, saalistimme itsellemme ensiksi majoitukset. Minä, Juhani ja Jamie saimme kämpät varsin tunnelmallisesta The Alternative nimisestä majatalosta, Jeren ja Jennin majoittuessa muutaman kymmenen metrin päässä toisaalla. Vaikka huoneemme onkin mallia ahdas ja basic, ilman omaa kylppäriä tai muita hienouksia, paikan yleisilme ja yläkerran ravintolasta merelle avautuvat näkymät korvaavat täysin tällaiset pienet ylellisyydet.

Todettuamme majapaikkamme varsin mainioksi, teimme vastaavansuuntaisia päätelmiä myös kaupungin suhteen. Olimme saaneet puheiden ja matkaopusten perusteella kuvan ahtaasta, vilkkaasta, Coronin kaupunkia muistuttavasta keskittymästä, mutta ensivaikutelman perusteella El Nido tuntui rennon oloiselta pikkukaupungilta, jonka keskusta, jossa itse siis majoitumme, sijaitsee pienellä korkeiden karstikivivuorien ympäröimällä rantakaistaleella. Näkymät ovat siis kohdillaan, eikä rannassakaan ole liiemmin valittamista, vaikkei se millekään kauneimpien rantojen top-listoille ylläkään.





Ensimmäisenä iltana hieroimme sotasuunnitelmaa tulevien päivien suhteen. Päädyimme pitämään ensin yhden rentoutumiseen käytettävän välipäivän, ennen kuin lähtisimme tutkimaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevia luonnonihmeitä. Torstaipäivän käytimme siis kukin omalla tavallaan akkujaan ladaten. Itse kävin rannalla kävelylenkillä, söin hyvin, lepäsin ja uppouduin lukemaan Buddhan opetuksia. Ilta päättyikin osaltani varsin syviin ajatuksiin nukahtaen.

Keli seuraavana aamuna osoittatui edellisenä iltana lukemastani säätiedotuksesta huolimatta mitä parhaimmaksi. Pilvet ja erityisesti sateenuhka loistivat poissaolollaan, taivaan näyttäytessä meille kirkkaan sinisenä. Hyppäsimme kaikki viisi edellisenä iltana järjestämämme bangkan kyytiin aamuyhdeksältä, suuntanamme small lagoon niminen kohde. Esimerkillinen kahden hengen miehistömme parkkeerasi botskimme laguunin johtavan sisäänkäynnin eteen siten, ettei ankkuria poikkeuksellisesti vain heitetty mereen, vaan toinen kundeista hyppäsi veteen ja etsi korallien seasta hiekkapohjaisen paikan, johon ankkurimme kiinnitettiin, suojellen ja kunnioittaen näin haurasta merenalaista elämää.

Uituamme korallien yli sisään laguuniin, laskuveden aiheuttamassa matalassa vedessä vatsat sisään vedettyinä, avautui silmiemme eteen silmiä hivelevät näkymät turkoosin veden täyttämästä altaasta. Ihailtuamme näkymiä, tutkittuamme laguunin reunoilta löytyneitä pieniä luolia sekä leikittyämme tovin muutaman rohkean pikkukalan kanssa, jatkoimme matkaa kohti Secret lagoonia. Tämä pieni, eristyksissä ollut laguuni ei osoittaunut edellisen veroiseksi, mutta ranta ja sieltä ulapalle avautuvat näkymät olivat mitä täydellisimmät. Katselinkin hiukan kateellisena rannalla ainoana asuneen perheen pienen bungalowin suuntaan, unelmoiden joskus itse omistavani vastaavan oman pikku rantakaistaleen.

Parin laguunin jälkeen oli aika kaivaa jälleen maski ja snorkkeli esiin sekä hypätä veteen tutkimaan pinnan alta löytyvää elämää. Kohteenamme ollut Simizun saaren edustalla ollut riutta kutkutteli kauneudellaan mielen jokaista sopukkaa. En ollut koskaan aiemmin törmännyt niin kirkkaaseen ja kauniin turkoosiin veteen, kuin mihin nyt sain hypätä. Myös kalalajien runsaus sekä erityisesti riutan reunalla olleiden pikkukalaparvien uteliaisuus sykähdytti. Jouduinkin pysähtymään aina silloin tällöin hetkeksi aloilleni, hengittämään syvään ja nauttimaan täysin rinnoin turkoosin veden syleilystä ja ympärilleni sankoin joukoin kerääntyneiden kalojen seurasta. Tunsin oloni etuoikeutetuksi ja äärimmäisen onnelliseksi, enkä usko että muiden poppoomme jäsenten tuntemukset juuri omistani erosivat.







Täydellisen snorklaus-session jälkeen jatkoimme hymy huulillamme matkaa vielä yhdelle laguunille, alueen suurimmalla sellaiselle, joka kantoikin vähemmän yllättäen nimeä Big lagoon. Iloksemme huomasimme, ettei tonteilla näkynyt muita veneitä, joten saisimme ainakin hetken nauttia sykähdyttävistä näkymistä täysin keskenämme. Eli ei muuta kuin hyppy kristallinkirkkaana edessä kimaltelevaan turkoosiin veteen, maski naamalle, snorkkeli suuhun ja menoksi. Vaikkemme tällä kertaa pinnan alta juuri mitään poikkeuksellista löytänytkään, lukuunottamatta järkyttävää määrää merisiilejä, piti laguunin näkymät kestohymyn tiukasti suupielissä.





Päätimme täydellisen päivämme 7 Commandos nimisellä rannalla. Kävimme Jennin kanssa hakemassa kuin kermaksi kakun päälle kylmät San Miguelit, levitimme saronkimme valkoiselle hiekalle, skoolasimme ja kylvimme vielä hetken upeassa auringonpaisteessa. Täydellisen päivän kruunasi vielä muutama huurteinen sekä ravintolassamme nauttimani mahtava, tulinen okra-tomaatti-valkosipuliateria.





Vietettyämme taas yhden laiskottelupäivän, oli tänään aika jälleen suunnata saaristomerelle. Veneemme kapteeni Coco, yhdessä perämiehensä Roddenin kanssa olivat, kuten odotettua, jämptisti kello aamuyhdeksältä valmiina päivän ekskursiotamme varten. Matkalla Pangalusian saarelle koimme voimistuneen tuulen johdosta pientä höykytystä aaltojen keskellä, mutta taas meitä uhkailleen säätiedotuksen lupaamia pilviä tai sateita ei ollut näköpiirissä.

Saaren edusta oli tyhjillään muista veneistä, joten saimme snorklata ilman tungosta. Olosuhteita en jaksa enää liiemmin hehkuttaa, joten tyydyn toteamaan että kaikki oli taas enemmän kuin kohdillaan. Todistimme myös erään mielenkiintoisen tapahtuman, kun reilun 50 yksilön, muutamasta eri lajista koostunut kalaparvi kiersi korallista toiseen ja sen yksilöt nahistelivat keskenään ruoanlähteidensä kimpussa kuin haiparvi lihapaloista. Kaiken kaikkiaan varsin villin näköistä meininkiä!

Jätettyämme pinnanalaiset ihmeellisyydet taaksemme, suuntasimme tutkimaan Snake island nimistä saarta. Täällä kahta vastakkaista saarta yhdistää laskuveden aikana valkoisen hiekan täyttämä, käärmeen lailla kiemurteleva polku. Eriskummallisen polun tallaamisen lisäksi, tonteilla oli mahdollisuus käydä käärmesaaren korkeimmalle kohdalle johtaneiden portaiden päähän rakennetulla näköalapaikalla tutkailemassa joka puolelle Bacuitia avautuvia messeviä maisemia. Tykkäsin.





Rundimme päätteeksi tsekkasimme vielä Helicopter islandin sekä Cadlaon saarella olleen laguunin. Toisissa olosuhteissa olisi varmasti wow-efekti ollut taattu, mutta muutamien päivien aikana hiukan jo piloille hemmotellut aistimme eivät tällä kertaa noteeranneet mitään maata mullistavaa.





Näköaistit ovat viime päivien aikana saaneet siis sen verran herkkua, että tuntuu hiukan nihkeältä jättää huomenna El Nido taaksensa. Aamulla hyppäämme minivanin kyytiin ja matkaamme kohti Roxasin kaupunkia, josta olisi edelleen säädettävä joko Jeepney tai jokin muu kyyti Port Bartoniin. Olemme buukanneet eräältä tämän rantakaupungin edustalla sijaitsevalta saarelta majoituksen Coconut garden nimisestä resortista. Muuta saarella ei sitten olekaan, kuten ei sähköverkostoa, ei generaattoreita vaan kaikki virta saadaan aurinkoenergiasta. Luvassa siis todennäköisesti varsin autenttista meininkiä.

Jenni ja Jere joutuvat aikataulujensa johdosta jatkamaan seuraavasta kohteestamme matkaa ensi perjantaina, mutta minä ja Juhani vietämme saarella vielä tällä hetkellä määrittelemättömän ajan. Palataan siis asiaan, kun seuraavan kerran saavumme takaisin sivistyksen pariin.

First days of the Decade

Uudenvuoden vietto sujui osaltamme varsin rauhallisissa merkeissä. Olin itse tuntenut oloni hiukan huonovointiseksi päivän mittaan ja halusin ehdottomasti osallistua seuraavalle päivälle buukkaamallemme saarihyppelylle. Tässä Coronin kaupungissa kun ei tosiaan itsessään ole mitään erityistä, vaan lähialueiden luonto täällä Calamianin saariryhmällä, sekä toisen maailmansodan aikaiset, Amerikkalaisten toimesta upottamat Japanin laivaston hylyt, ovat se asia joka ihmisiä tänne puoleensa vetää.







Vuosikymmenen vaihdetta edeltäneenä iltana kävimme toki yhteisellä illallisella, saaren ehdottomasti parhaimammassa ravintolassa, Coron Bistrossa. Tämän jälkeen poikkesimme vielä yhdelle oluelle, ennen kuin Juhani siirtyi viettämään virtuaalitreffejä Skypen välityksellä ja minä, Jenni ja Jere lähdimme vielä kuluttamaan aikaa muutaman San Miguelin ääreen, ennen kuin kello kolkuttelisi puoltayötä. H-hetken ollessa käsillä, otimme jalat allemme ja nokan kohti kaupungin keskustassa sijaitsevaa aukiota, jossa uusi vuosi otettaisiin vastaan asiaankuuluvin ilotulittein. Mestoille olikin pakkautunut varsin kunnioitettava määrä kaupungin ja olettavasti myös sen lähiseudun asiakkaita ja tunnelma oli kuuman kostea. Countdown kohti uuden vuosikymmenen ensimmäisiä hetkiä suoritettiin yhteen ääneen koko joukon toimesta, jota seuraasi varsin värikkäät, lähes 20 minuuttia kestäneet ilotulitukset. Olimme koko posse hiukan yllätyneitä shown laadukkuudesta ja seurasimme ilolla tapahtumaa aina loppuun saakka. Tämän jälkeen vetäydyinkin itse heti kämpille vällyjen väliin, kun taas Jere, Jenni ja täällä tapaamamme skontlantilainen Jamie jatkoivat iltaansa vielä parilla huurteisella.

Aloitimme seuraavan päivän rundimme CYC beachilta, joka osoittautui vain pieneksi ja suht mitättömäksi rantakaistaleeksi eräällä lähialueen saarista. Paikka oli lisäksi poikkeuksellisen täynnä, paikallisten perheiden ollessa sankoin joukoin juhlistamassa uudenvuodenpäivää. Snorklasimme pienen hetken saaren edustalla olleella matalalla riutalla ja turisimme vedessä iloiten telmivien filippiiniläislasten kanssa. Vaikka kohde ei sinänsä erikoinen ollutkaan, taivas oli pilvessä ja bangkakyydin aikana oli hivenen kylmäkin kerennyt tulemaan, lämmitti paikallisten iloisuus, avoimuus ja ystävällisyys mielen jälleen lämpimäksi.

Seuraava etappimme, Twin Lagoon, olikin sitten jo aivan mielettömän upea kohde. Tämä alue koostuu siis kahdesta suojassa olevasta laguunista, joita vain kapea ja matala merivesikäytävä yhdistää. Perimmäiseen laguuniin lähdimme siis uiden. Totesimme virkistävään mereen hypättyämme veden koostuvan sekä makeasta että suolaisesta vedestä, kerrostumien erottuessa selkeästi pinnan alla. Myös lämpötiloissa oli huomattavia eroja, kylmän ja lämpimän veden sekoittuessa toisiinsa. Ihailimme hetken me neljä, Jamie sekä japanilainen tyttö nimeltä Aya, tätä käytännössä koskematonta luonnonkauneutta keskenämme, täysin eristyksissä muulta maailmalta. Ehdottomasti itselleni yksi kauneimmista ja mieleenpainuvimmista kokemuksista viimeisen kolmen kuukauden ajalta.





Paljon ei pekkaa pahemmaksi jäänyt myöskään kolmantena vuorossa ollut Kayangan lake, joka on syntynyt lähelle merenrantaa vulkaanisen toiminnan seurauksena. Järvelle pääsy vaatikin pienehkön reippailun, sillä lähintä rantaa ja järveä erotti noin 50 metrin korkuinen jyrkähkö rinne. Paikkaan samaan aikaan tutustumassa olleet kovakuntoiset kaakkois-aasialaiset joutivatkin pitämään pari lepotaukoa, kiivetessään ylös tätä äärimmäistä fyysistä kestävyyttä koettelevaa porrasrivistöä. Lopussa kuitenkin kiitos seisoi ja näkymät tällä karstikivien keskellä sijaitsevalla makeanveden altaalla olivat jälleen päräyttävät. Lisäksi, kuin tilauksesta, rupesi myös aurinko pilkottamaan pilviverhojen välistä tehden kokemuksestamme näin ollen entistäkin nautittavamman.





Noin tunnin snorklauksen, uimisen ja auringossa paistattelun jälkeen oli aika kavuta taas rinteen toiselle puolelle, hypätä bangkan kyytiin ja suunnata kohti Coronin kaupungin ympäristön parhaalle snorklauskohteelle, Siete Pescadosille. Voimakkaan laskuveden johdosta vettä riutan päällä oli vain alle metristä pariin, joka yhdessä heikohkon näkyvyyden sekä meitä uhkaavasti hätyytelleen batfish-parven kanssa teki snorklauksestamme hiukan vähemmän miellyttävän. Jätimmekin mestan taaksemme suht pikaisesti ja päätimme lähteä rentoutumaan kierroksemme päättävälle kuumille lähteille.

Kuskimme päämäräinen, laskuvettä halveksuva lähestyminen kohti kuumia lähteitä osoittautui valitettavasti turhaksi. Henkilökunta vietti vapaapäivää uuden vuoden kunniaksi ja paikka oli siis suljettu. Tästä pienestä takaiskusta huolimatta, kuuden hengen vahvuinen ryhmämme palasi tyytyväisinä takaisin kaupunkiin. Vaihdoimme illalla vielä seuraavana päivänä takaisin Manilaan opiskelemaan palaavan Ayan kanssa yhteystietoja, saattaisimme nimittäin törmätä häneen uudelleen, kunhan Juhanin kanssa jossain vaiheessa kerkeämme Australiaan asti. Ayan oli määrä saapua sinne maaliskuussa, joten suunnitelmamme tässä suhteessa osuivat yksiin.

Vielä samana iltana saimme varsin mukavan itävaltalaismiehen, Otton, pitämässä baarissa vinkin saaren hevosratsastus mahdollisuuksista. Jenni oli jo pitkään himoinnut ratsun selkään pääsemisestä, ja nyt paikka, aika sekä hinta tuntuivat kohtaavan. Vielä kun Jere lupautui seuralaiseksi, oli seuraavan päivän suunnitelmamme selvä. Minä ja Juhani puolestamme päätimme jättää hevoset rauhaan ja liittyä retkikunnan seuraan jalkaväkijoukoissa.

Edellisenä iltana buukkaamamme minivanikuski oli Otton juottolan edustalla tuttuun tapaan hyvissä ajoin. Kulkupelinä tosin ei toiminut minibussi vaan jeeppi, joka osauttautui varsin käytännöliseksi vajaan tunnin kestäneellä, pääosin sorateitä käsittävällä matkallamme kohti Puerto del Solia, josta hevosratsastuksen oli määrä onnistua. Tämä syrjässä ja upealla, hieman järvisuomea muistuttavalla paikalla ollut resortti oli valmistunut vain pari kuukautta sitten ja omasi suuret suunnitelmat purjevenesatamasta lähtien, omistajapari kun omisti koko lahden lähiseudun. Tapasimme toisen omistajista ja kerroimme suunnitelmistamme. Tämä sopi miehelle mitä mainioimmin, sillä hänellä ja filiippiniläistyttöystävällään oli ollut myös suunnitteilla hypätä hevosen selkään ja suunnata viidakkopolulle.





Pienen odottelun jälkeen pääsimme matkaan ja ”hevostalleille” päästyämme, jätimme Juhanin kanssa muut odottelemaan satuloimista sekä muita valmistelevia toimenpiteitä ja suuntasimme perheen poikien, Marcin ja Ismaelin avustuksella kohti reittimme alkupistettä. Poikien kiittämisen ja pienen 20 peson tipin jälkeen (josta Marc oli kuulemamme mukaan ollut suunnattoman iloinen), lähdimme Juhanin kanssa omille teillemme. Emme kuitenkaan päässeet kovinkaan pitkälle, ennen kuin olimme pakotettuja polun haarautumisen johdosta jäämään odottelemaan ratsuväen saapumista. Lopun noin 1,5 tunnin trekistämme tulimmekin sitten kiltisti hevosten perässä, tiheän viidakon taipuvia oksia väistellen. Tämä mukava pikku hikoilusessio oli varsin mukava päättää virkistäytymällä pienen vesiputouksen muodostamassa altaassa, samalla seuraten paikallisten lasten hyppyjä alas kallioilta altaan syvemmällä puolella.







Pidettyämme parin ohjelman täyteisen päivän jälkeen yhden maleskeluun pääosin käytetyn välipäivän, lähdimme eilen vihdoin tutkimaan saaren tunnetuimpia nähtävyyksiä, merenpohjassa makaavia Japanin laivaston hylkyjä. Sukellusshopilla, jonka pykälään olimme hypänneet, oli pääosin jo parhaat päivänsä nähneitä varusteita, muttemme tästä juurikaan välittäneet. Olihan näitä nähty jo aiemminkin, tuttua kauraa siis.

Omalta kohdaltani homma kamojen suhteen osoittautui kuitenkin astetta vittumaisemmaksi. Muiden, hiukan vähäpätöisempien ongelmien lisäksi,oma sukellusliivini ja paineilmaletku vuosi runsaasti kahdesta eri kohdasta, joten jouduin koko ajan säätämään varusteiden ja erityisesti nosteen hallinnan kanssa, joka pilasi totaalisesti koko sukellukseni. En vain millään saanut pidettyä neutraalia nostetta, mikä olisi juuri pimeässä hylkyjen sisällä uidessa ollut ensiarvoisen tärkeää. Tästä hermostuneena ja stressaantuneena kulutinkin myös ilmaa niin paljon, että jouduimme hiukan muokkaamaan laatimaamme sukellussuunnitelmaa. Pinnalle päästyäni, olin niin kyrpiintynyt koko touhuun, että päätin skipata toisen sukelluksen kokonaan. En vain uskonut, että voisin tuntea oloni edellisen kokemuksen jälkeen mukavaksi pinnan alla. En, vaikka olisinkin saanut toisen liivin käyttöön seuraavalle sukellukselle. Näin yön yli nukuttua, olen edelleen sitä mieltä että päätös oli oikea. Rahtilaiva Kogyu Maru jäi näin ollen ainoaksi itselleni paremmin tutuksi tulleeksi hylyksi. Jere ja Jenni puolestaan olivat eilisistä dyykeistä niin fiiliksissä, että suuntasivat tänäänkin tutkimaan lisää alueen hylkyjä ja saivat itse asiassa Juhaninkin vihdoin mukaan. Mies kun oli viimein saanut sekä korvansa kuntoon että sukellusvakuutuksensa ajan tasalle.

Nyt kun olemme jo viikon päivät viihtyneet täällä Coronilla, on huomenna hyvä aika vaihtaa maisemaa ja napata kyyti kohti Palawania, jossa ensimmäisenä on vuorossa El Nidon kaupunki ja erityisesti sen edustalla sijaitseva Bacuit Archipelago, joka etukäteishehkutusten perusteella on yksi planeettamme kauneimmista alueista, mitä saaristoihin tulee. Pohdimme pitkään kulkuvälinevaihtoehtoja (tai tarkemmin sanottuna eri veneitä, Coronin ja Palawanin väliä kuin ei muilla kulkupeleillä ole mahdollisuus taittaa), jolla matkustaisimme tämän välimatkan. Olimme jo kallistuneet kerran viikossa kulkevan rahtilaivan kyytiin hyppäämiseen, kunnes kuulimme että toinen saman lafkan kyseistä väliä liikennöivä sisaralus oli juuri viikko sitten kolaroinut toisen ison aluksen kanssa, upottaen itsensä ja koko lähes satapäisen miehestönsä syvyyksiin. Vaikka todennäköisyys kahden samanlaisen laivan onnettomuuksille jopa täällä filippiineillä on näin lyhyen ajan sisällä minimaalinen, kuumotuimme uutisista sen verran, että päätimme yhdessä tuumin hylätä alkuperäisen suunnitelmamme. Matka kohti Palawania tuleekin taittumaan jo tutuksi tulleella bangkalla, tosin tällä kertaa veneen pitäisi olla luokkaa suurempi sekä omata tuplamoottorin. Tästä riippumatta, matka tullee kestämään merenkäynnistä riippuen kuudesta yhdeksään tuntiin ja sisältämään joko paljon, tai todella paljon höykytysta. Huomenna on siis luvassa mukava pikku päiväretki saaristomerellä.

Ei muuta kuin vielä kerran oikein mahtavaa ja kokemusrikasta uutta vuotta kaikille lukijoille. Viime vuoden hiukan ikävämmistä kokemuksista huolimatta, kehoitan kaikkia olemaan kangistumatta kaavoihinsa ja lähtemaan rohkeasti kohti uusia seikkailuja. Planeettamme on täynnä mitä uskomattomimpia paikkoja, ihmisiä ja tarinoita, jotka kotisohvalta käsin saattavat tuntua etäisiltä, mutta ovat tosi asiassa lähempänä ja erityisesti helpommin saavutettavissa kuin moni uskookaan.