Easy Living

Matkamme El Nidosta Roxasin kaupungin kautta kohti syrjäistä Port Bartonin rantakylää ja edelleen Cacnipa nimisellä saarella sijainnutta Coconut garden resorttia, alkoi jopa kaakkois-aasialaisilla standardeilla suht hämmentävissä merkeissä. Säätöä siis riitti.

Minibussimme oli määrä lähteä asemalta aamuseitsemältä ja meille kerrottiin, että lähtöä odottelemaan olisi hyvä saapua varttituntia aiemmin. Täsmällisinä suomalaisina olimme hyvissä ajoin mestoilla ja löysimme oman kyytipelimme ilman ongelmia. Apupojat pakkasivat tässä vaiheessa rinkkamme ensimmäiselle penkkiriville, riville, jossa oli ainoat säädylliset jalkatilat. Hetken aikaa asiaa pähkäiltyämme ja omien paikkojemme jalkatiloja kauhisteltuamme, kysäisimme kundeilta, josko kamat voisi pakata takapenkille, jotta voisimme itse ottaa käyttöön ensimmäisen rivin. Saimme vastaukseksi, että ensimmäisen rivin paikat oli jo varattu ja kamamme siirrettäisiin katolle, kun paikat varanneet matkustajat hyppäisivät kyytiin. Homma ok, joten ei muuta kuin odottelemaan matkamme aloitusajankohtaa, jonka tiesimme toki jo tässä vaiheessa olevan jotain muuta kuin sovittu kello seitsemän.

Viisarin lähestyessä pikkuhiljaa puoli kahdeksaa, meidät komennettiin kyytiin ja kamojen uudelleenjärjestely alkoi sai alkaa. Kaikki sisälle pakatut kamat iskettiin kuitenkin jo nyt katolle, ensimmäisen penkkirivin jäädessä tyhjäksi lukuunottamatta automme omistajaa, joka hyppäsi mukaan kyytiin. Matkamme kohti Roxasia sai alkaa, tai näin ainakin kuvittelimme. Vajaan kilometrin suhailun jälkeen, auto pysähtyi ja omistaja lähti kyselemään, josko olimme jo oikeassa kohdassa poimiaksemme lisää matkustajia kyytiin. Vastaus oli kielteinen ja matka jatkui taas vajaan kilometrin, jolloin pysähdyimme uudestaan, vain saadaksemme saman vastauksen. Kolmas kerta kuitenkin toden sanoi ja kaksi paikallista naista hyppäsimme kotitönönsä edestä ensimmäiselle penkkiriville.

Ennen näiden kahden naisen jalkautumista kyytiimme, oli kuski meidän hämmästyksemme tehnyt heidän talonsa edessä u-käännöksen, jonka tarkoitusperä selvisi meille pian. Seuraava kohde ei suinkaan tulisi olemaan Roxas, vaan suuntaisimme takaisin dösärille ihmettelemään, vieläkö mattimyöhäisiä olisi vailla kyytiä kohti Roxasia. Ja olihan niitä. Saimme siis vihdoin bussimme sopivan täyteen sekä olomme penkeillä riittävän epämukaviksi. Ennen kuin matka vihdoin kohti Roxasia olisi valmis alkamaan, oli loogisesti toki vielä säädettävä kamoja takaisin katolta sisätiloihin.

Hiukan kahdeksan jälkeen kuskimme sai vihdoin luvan lyödä tallan pohjaan ja ottaa suunnan kaupungista ulos. Tie muuttui lähes heti kuoppaiseksi, isoja kiviä sisältäväksi soratieksi ja pysyi sellaisena aina Tay Tayn kaupunkiin asti, joka sijaitsi matkamme puolivälissä. Parhaat päivät nähnyt Hiacemme oli kärsinyt töyssyisellä matkallamme takajousituksen osalta sen verran, että takapenkillä majailleelle mekaanikollemme löytyi hommia. Oli siis syytä pysähtyä kaupungin keskustassa sijainneen pysäkin kupeeseen korjaustoimenpiteitä varten. Parinkymmenen minuutin duunin jälkeen, mekaanikko ilmoitti kärryn olevan jälleen kuosissa ja matka sai jatkua.

Toinen puolikas taipaleestamme, pitkin enemmän tai vähemmän huonokuntoisia teitä ja teiden tapaisia, sujuikin ilman sen suurempia ongelmia, mitä nyt auto kerran sammui, eikä moottori suostunut sanomaan pihaustakaan kuskimme yrittäessä sitä uudelleen käynnistää. Noheva apupoikamme sai siis taas tehdä töitä palkkansa eteen ja työntää pikkubussimme käyntiin.

Saavuttuamme määränpäähämme Roxasin bussiasemalle, meille ilmoitettiin päivän viimeisen ja ilmeisesti ainoan Port Bartoniin matkanneen Jeepneyn olleen jo lähtenyt, joten ei auttanut kuin napata uusi minibussi, tällä kertaa privaatti sellainen.Oli Jeren vuoro kunnostautua tinkaushommissa ja saimmekin suht passelin hinnan seuraavalle muutaman kymmenen kilometrin etapille. Tämä, kuten kyytiä seurannut bangka-matka Cacnipan saarelle, sujuikin jo varsin mallikkaasti ja olimme purkaneet rinkkamme kämppiimme kahden jälkeen iltapäivällä.

Lähes viikon päivät, jotka Juhanin kanssa saarella vietimme, sujuivat hyvin pitkälti saman kaavan mukaan. Riippumatossa levyttelyä sekä kirjojen ja tiedelehtien lueskelua, saaren ympärillä vaikuttaneen voimakkaan tuulen estettyä sellaiset aktiviteetit, kuten pöytätenniksen ja rantalentiksen peluun. Lisäksi pilvinen ja tuulinen keli ei juuri houkutellut yltiöpäiseen vedessä telmimiseen. Vielä kun Juhani oli käynyt toteamassa rannan edustalla olleen riutan olleen heikohkossa kunnossa, oli riippumaton kutsumus joka aamu liian voimakas.

Meidän oli toki tarkoitus järjestää pienimuotoiset läksiäisbileet, minun ja Juhanin sekä Jeren ja Jennin muodostamien retkikuntien teiden erotessa yhden ja puolen kuukauden yhdessäolon jälkeen. Valitettavasti Jere sattui nappaamaan viheliäisen vatsataudin, jonka yhteydessä kuume nousi paikoitellen jopa hälyyttävän korkeaksi ja jouduimme luopumaan pippaloiden pitämisestä. Onneksi kaveri kuitenkin parin päivän sairastelun jälkeen parani siihen kuntoon, että saimme edes muutaman läksiäisbissen kilisteltyä.

Tänä aamuna palasimme Cacnipan saarelta takaisin mantereelle ja päätimme pysähtyä ainakin yhdeksi yöksi Port Bartoniin. Vielä pari viikkoa olisi aikaa tutkia Filippiinejä, ennen kuin tämä uskomaton maa jää tällä erää taaksemme. Jo tässä vaiheessa on meille molemmille tullut selväksi, että takaisin on joskus palattava. Viimeisten päivien ohjelma ei meillä ole vielä täysin selvillä, mutta tarkoituksenamme olisi ainakin käydä tarkastamassa yksi maailman pisimmistä maanalaisista joista, trekkailla viidakossa apinoiden seassa sekä mahdollisesti telttailla jollain asumattomalla saarella, ennen kuin siirrymme kohti Manilan metropolia. Mitä loppujen lopuksi saamme aikaan, sen saa aika näyttää.