Wonders never cease

Ennen kuin aamu oli edes kerennyt valjeta, heräsin jo toistamiseen Port Bartonin joka aamuiseen mekkalaan. Kukot olivat jälleen aloittaneet serenadinsa. Tässä syrjäisessä pikku rantakylässä tämä jokaiselle Kaakkois-Aasian kävijälle varmasti tutuksi tullut meteli huumasi korvat jopa poikkeuksellisen voimakkaasti. Alueella on oltava, ainakin omien kokemusteni perusteella, varmasti yksi korkeimmista kukko per asukas suhteista mitä näillä pituuspiireillä tavataan. Kaiken kukkuraksi nämä penteleet olivat vielä poikkeuksellisen sinnikästä sorttia, sillä kiekuminen ei tuntuvat saavuttavan päätöstään ennen kuin kello lähestyi aamukahdeksaa. Jouduinkin jälleen kaivamaan korvatulppani laukustani ja kiittämään tätä jumalallista keksintöä, joka jo niin monet kerrat oli pelastanut minut katkeinneilta tai liian lyhyiksi jääneiltä yöunilta.

Torkuttuani vielä parisen tuntia, pakkasimme Juhanin kanssa rinkkamme, söimme tukevan aamupalan ja harppailimme paikalliselle Jeepney-pysäkille ensimmäistä etappiamme kohti Sabangia varten. Matka sujuikin nyt poikkeuksellisen miellyttävästi, sillä vastoin ennakko-odotuksiamme, menopelimme ei tullut missään vaiheessa täyteen ennen päätepysäkkiämme, Sal Bastionia. Lisäksi tie oli lähes koko matkalta päällystetty ja noin 110 kilometrin taival taittuikin paikalliseen tasoon suhteuttuna poikkeuksellisen nopeasti, vain kolmessa tunnissa.





Vain pienen hetken paikalliselle pysäkillä odoteltuamme, pysähtyi Sabangiin matkalla ollut minibussi tienvarteen ja tarjosi kyytiä määränpäähämme. Koska emme olleet täysin tietoisia seuraavan siirtymisemme pituudesta, kuulosti reilun kahden euron hinta varsin passelilta ja matkamme sai jatkua. Kilometrejä Sabangiin ei tosin enää kertynytkään kuin nelisenkymmentä, joten ehkä olisimme pienellä tinkaamisella saattaneet taas muutaman arvokkaan kymmenen senttiä säästää.

Perille pääsyn ja budjettiimme istuneen majoituksen bongaamisen jälkeen, lähdimme selvittelemään, miten ja mihin hintaan voisimme suorittaa missiomme Sabangissa, johon kuului siis trekkaus viidakossa sekä tämän mahdollisesti maailman pisimmän navigoitavissa olevan maanalaisen joen tarkastaminen. Olimme alunperin budjetoineet kaksi päivää suunnitelmamme läpiviemiseen, mutta nopeasti meille valkeni, että näitä kahta ei vain voinut, vaan ne peräti kannatti yhdistää yhdeksi päiväohjelmaksi. Molemmat viidakkoon merkityt, ”Monkey Trail”- ja ”Jungle Trail”-nimillä kulkeneet reitit nimittäin päättyisivät joen suuaukolle vievälle rannalle. Päätös lyhentää Sabangin stoppimme vain kahden yön mittaiseksi oli siis helppo.

Yöuneni ennen seuraavan päivän trekkiä olivat jälleen jokseenkin katkonaiset. Syynä tähän oli ilmeisesti rantabungalovimme alla sijainnut jonkinlainen moskiittofarmi. Sen lisäksi että hyttyset ilmestyivät kämpillemme varsin sankoin joukoin, olivat ne lisäksi vielä varsin viekasta sorttia, sillä nämä kiusankappaleet olivat päivän aikana jostain löytäneet tiensä moskiittoverkkojemme alle, piileskelivät petivaatteidemme alla odottaen valojen sammumista, kunnes kävivät yön pimeinä tunteina ahnaasti viattomien ihmispolojen kimppuun.

Resorttimme yhteydessä olleen ravinbtolan maukas aamiainen ja kunnon keitetty kahvi sai kuitenkin mielen virkeäksi ja lähdimme hyvillä fiiliksillä kohti viidakkoa. Pienen hapuilun jälkeen löysimme reitin lähtöpisteen. Tiheän viidakon kosteus kahlitsi meidät välittömästi ja hikinorot alkoivat virrata pitkin kehojamme. Asiaa ei yhtään edesauttanut se, että ensimmäiset muutama sata metriä suuntautuivat jyrkähkösti ylöspäin.

Noin kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme puistonvartijan mökille, jossa ystävällinen virkailija tarkasti kansallispuistossa oleskeluun oikeuttavat lupamme sekä ilmoitti, että Monkey Traililla olevat mädäntyneet puut olivat tehneet reitistä liian vaarallisen kuljettavaksi ja reitti oli siksi pysyvästi suljettu. Jouduimme näin ollen vastoin alkuperäistä suunnitelmaa valitsemaan toisen, ainoan käytössä olleen reitin joelle pääsyyn.

Reitti läpi viidakon osoittautui helppokulkuiseksi, tosin jatkuvat toisíaan seuranneet ylä- ja alamäet tarjosivat ainakin omille reisilihaksilleni paikoin ihan varteenotettavan haasteen. Suurin haaste trekillämme oli silti eräs poikasiaan varsin aggressiivisesti suojellut pitkähäntämakaki, joka eräällä nousulla blokkasi kulkureittini, käyttäytyen uhkaavasti massiivisia torahampaitaan paljastellen sekä samalla pitkin puiden oksia eteeni hyppien. Pakko todeta, että muutaman epäonnistuneen ohitusyrityksen jälkeen olo kuumottui melkoisesti, mutta pienen taistelun jälkeen pääsimme kuitenkin jatkamaan eteenpäin.

Yltäpäältä hiestä, minä enemmän ja Juhani hiukan vähemmän, saavutimme maalimme ja oli aika hypätä virkistäytymään mereen ennen jokiristeilyä. Elimistön ylikierrosten hiukan tasaannuttua, siirryimme lähtöpisteelle ja jäimme odottamaan vuoroamme. Vaikka paikka olikin varsinainen turistiträppi, totesimme tähän järkyttävän suureen luolaan sisäänpäästyämme paikan olevan ehdottomasti tarkastamisen arvoinen. Maan sisällä vettä pitkin hitaasti lipuen, samalla tuhatpäisiä lepakkoparvia sekä alati kasvavia kalkkikivimuodostelmia silmäillen, pääsi helposti fiiliksiin, jota sana mystinen ehkä parhaiten kuvaa. Tämä luonnonihme ulottuu maan alla siis aina 8,2km päähän, ensimmäisten 4,3km ollessa helposti navigoitavissa. Perusluvalla tosin ei ole mahdollista risteillä kuin 1,5 kilometriin, tämän etäisyyden ollessa myös meidän risteilymme käännöskohta.







Saimme resortimme todella ihastuttavalta ja ystävälliseltä pitäjältä Alexilta lisää aseita seuraavan yön taisteluja hyttysiä vastaan ja niiden avulla nukuimmekin kuin tukit, joten pääsimme matkaan kohti Puerto Princesaa hyvin levänneinä. Kulkupelinä jälleen toiminut Jeepney alkoi lähes välittömästi täyttymään ja Juhani päättikin tämän johdosta siirtyä katolle lopputaipaleen ajaksi. Ehkäpä noin reilun puolen tunnin jälkeen Juhani suositteli minunkin toimivan samoin ja seuraavan pysähdyksen jälkeen olinkin jo asettunut matkakumppanini, riisisäkkien sekä rinkkojemme vierelle. Ohikiitävien maisemien tarkkailu, tuulenvireen samalla viilentäessä kehoa aloittikin lähes välittömästi jälleen vapauden tunteen voimistumisen rinnassa. Tätä matkustustyyliä onkin suositeltava varauksetta kaikille , aina silloin kun olosuhteet sen vain mahdollistavat!





Vaihdettuamme jeepneyn bussiasemalla tricycleen ja löydettyämme hivenen bunkkeria tai rotanloukkua muistuttavan, mutta kukkarollemme sopivan majoituksen, lähdimme hoitamaan juoksevia asioita, olimmehan nyt kahden ja puolen viikon jälkeen taas palveluiden ja sellaisten ylellisyyksien, kuin 24 tuntia vuorokaudessa juoksevien sähköjen ulottuvilla. Ensimmäisenä vuorossa oli isku Cebupacificairin toimistoon, tarkoituksenamme mennä tiedustelemaan Filippiineiltä pois lähteviin lentoihimme tehtävien muutosten mahdollisuuksia. Vastaus oli kielteinen ja lisäksi saimme kuulla, että mikäli emme hyppäisi ensimmäisillle lennollemme Cebu citystä Manilaan, emme olisi oikeutettuja käyttämään myöskään seuraavaa, Manilasta Kuala Lumpuriin suuntautavaa lentoamme. Tämä pilasi siis seuraavien 10 päivän suunnitelmamme totaalisesti, sillä olimme nyt pakotettuja palaamaan takaisin Cebuun. Manila jäisi siis tällä erää tarkemmin kokematta. Koska kokemukset kyseisestä lentoyhtiöstä olivat jo tätä ennen olleet vain negatiivisia, haukuin turhautuneena virkailijalle koko puljun pystyyn ja vannoin, etten enää koskaan tulisi käyttämään lafkan palveluja sekä tulisin neuvomaan myös kaikkia muita toimimaan vastaavasti. Kuinka väärässä olinkaan...

Kärsimästämme takaiskusta vittuuntuneina, siirryimme nuolemaan haavojamme viereiseen kahvilaan sekä punomaan uutta suunnitelmaa. Cebuun oli siis päästävä joka tapauksessa, ja sinne olisi suunnattava ajoissa, jotta ehtisimme laittaa viisumihakemuksemme vireille paikallisessa Thaimaan konsulaatissa. Hauskin käännös tapahtuikin heti seuraavaksi. Vain 15 minuuttia erään lentoyhtiön mollaamisen jälkeen, olimme jo buukkaamassa tämän saman lafkan lentoja, sillä cebupacific sattui tietysti olemaan ainoa yhtiö, joka lentää päivittäin, ja meille sopiviin aikoihin väliä Puerto Princesa-Cebu city(meri- ja maateitse ko. väli olisi kestänyt ikuisuuden)!

Koska oleskelu kaupungin saasteiden keskellä sekä majoituksenamme toiminut bunkkerimme ei houkutellut viettämään aikaa sen liiemmin, vaihdoimme tänään tukikohtaa vajaat 10 kilometriä Puerton ulkopuolella, Barangay San Josessa sijaitsevaan Angelas Pool resorttiin. Voi olla, että nautimme ppoikkeuksellisesta herkusta, uima-altaasta sekä alueen rauhasta lopun Palawanin aikamme, sillä Honda Bayhin suunnitelemmamme telttailusetti vaikuttaisi olevan hiukan vaikeahko sekä kallis järjestää. Aikamme täällä käy umpeen 26. päivä, jolloin lennämme Cebuun. Mitä saamme vielä siellä aikaan, siitä ei vielä tässä vaiheessa ole mitään hajua.