The Power of Movement

” The purpose of our lives is to be happy ”, lausui eräs vanha viisas mies, jonka tunnemme nimellä Dalai Lama. Joskus, tunteakseen tämän onnellisuuden tunteen on osattava iloita varsin arkisista asioista. Tiedättehän; sohvalle rojahtaminen hektisen duunipäivän jälkeen, saunan jälkeinen oluthetki terassilla, lämmin suihku loskaisena marraskuuiltana, kevään ensimmäisten auringonsäteiden lämpö iholla, näin muutamia mainitakseni. Toisinaan taas olisi hyvä pysähtyä hetkeksi ja pohtia, kuinka onnnellisessa asemassa onkaan omatessaan kaikki elämän perustarpeet. Katon pään päällä, riittävästi ruokaa ja juomaa pöydässä sekä erityisesti terveen ruumiiin.

Kyllä, nyt on pakko hehkuttaa! Toissapäivänä, tiistaina 28.7, tasan 12 viikkoa onnettomuuteni jälkeen vierailin tällä erää viimeistä kertaa potilaan ominaisuudessa lähikuukausien aikana tutuksi tulleessa Töölön sairaalassa. Minut siis julistettiin käytännössä parantuneeksi lantion ja selkärangan alueen vammoista ja enää ei olisi tarvetta vierailla edes kontrollikäynneillä. Ainoastaan Herttoniemessä elo-syyskuun vaihteessa suoritettava koukkumetallin poisto oikeasta olkapäästäni on jäljellä hoitosuunnitelmastani. Loistavaa! Tämä merkitsi siis eroon pääsyä itselle jo liiankin tutuksi tulleesta selkätuesta sekä astettaista kävelyn aloittamista, omien voimien ja kipujen mukaan, aluksi kyynersauvoja hyväksikäyttäen. Tuntui mahtavalta jättää selkätuki, kainalosauva sekä tuttu ortopedi taakseensa. Oloni olikin varsin ekstaattinen kävellessäni, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen, omin jaloin ulos sairaalasta. Kaiken huuman keskellä ehdin silti todeta oikean jalan sekä selän alueen lihasten heikkouden – selkäni tuntui vetelältä kuin makaroni ja jalka ei kestänyt painoa käytännössä juuri ollenkaan. Kuvittelin edessä olevan vähintään viikon tai kahden mittainen kuntoutuminen ennen kuin pystyisin liikkumaan vapaasti ilman minkäänlaisia apuvälineitä. Toki olin tähän jo pidemmän aikaa varautunutkin.

Nyt kaksi päivää ensimmäisten askelieni jälkeen olen kuitenkin jo harkinnut heittäväni kyynersauvatkin pysyvästi sivuun. Kuntoutuminen on lähtenyt käyntiin huomattavasti olettamaani nopeammin! Kävinkin juuri päivän ensimmäisellä kävelylenkilläni tallustaen muutamia satoja metrejä täysin omillani. Sauvat otin mukaan vain varmuuden vuoksi.
Tämä olikin ennakoitavissa jo eilen, sillä aamulla herätessäni sängystäni tunsin oloni huomattavasti voimakkaammaksi ja päätinkin kokeilla heti ylösnoustuani jalkani kantokykyä. Tunne sisälläni ei ollut ollut väärässä. Vain yhden päivän liikehdintä oli vahvistanut lihaksiani jo siihen malliin, että varovaisten askelien ottaminen ilman kyynersauvojen tarjoamaa tukea oli mahdollista. Mieleni kirkastui entisestään, lähestyen jo sokeuttavan häikäisyn rajoja. Tuntui aivan jumalalliselta olla jälleen oman ruuminsa herra. Loistavasti alkaneen päivän kruunasi vielä miellyttävä ilta Jeren, Jarin, auringonpaisteen ja oluttuoppien seurassa. Ripeä kuntoutumiseni oli kuulemma lämmittänyt myös heidän mieltään ja tottakai tällaisten sanojen kuuleminen tuntui juuri nyt poikkeuksellisen hyvältä.

Lähiviikkoina on vuorossa siis intensiivistä liikkumista ja fyysisen kunnon kohotusta. Toivottavasti aurinkoiset ja lämpimät kesäkelit jatkuvat, jotta lenkkeily tulisi olemaan mahdollisimman miellyttävää, vaikka toki tässä vaiheessa pelkkä liikunnan riemu itselleni riittääkin. Ja olisihan se hienoa käydä talviturkkikin heittämässä pois vielä ennen kuin noin kahden kuukauden päästä karkaan takaisin maailmalle.

Lopuksi on jo nyt tässä vaiheessa esitettävä mitä vilpittömimmät kiitokset loistavalle ensiaputiimilleni Gurvan Saikhanin kansallispuistossa, Dalandzadgadin sekä Ulan Batorin lääkintähenkilökunnalle sekä ortopedeille, kirurgeille sekä sairaanhoitajille täällä kotosuomessa. Ilman tätä pyhää kolmiyhteyttä en olisi tässä missä nyt olen. Kiitos.

Patience – My Choice of Drug

Aika lipuu hiljalleen kuin hiekka tiiimalasissa. Tunti tunnilta, päivä päivältä vääjäämättä kohti sitä hetkeä, kun olen vihdoin taas vapaa liikkumaan siten kuin meidät on luotu liikkumaan; omilla jaloillamme, ilman apuvälineitä. Nyt tuo mahdollisuus siintää jo vajaan kolmen viikon päässä. Mieli on edelleen kirkas ja onnellinen, vaikkakin odotus valtaa tunti tunnilta enemmän tilaa muilta tunteilta. Mahdolliselle pettymykselle en ole vielä antanut mahdollisuutta aluevaltauksiin, eikä sellainen kuulu myöskään lähiviikkojen suunnitelmiini.

Lämpimät, auringonsäteiden täyttämät päivät olivat jälleen palanneet Suomen suveen kylmän ja sateisen juhannuksen jälkeen. Elohopea mittareissa nousi säännöllisesti 25 asteeseen ja ajoittain ylikin, auringonsäteiden vain vahvistaessa lämmön tuntua. Omat voimani tuntuivat vahvistuvan samassa suhteessa lämpötilojen nousun myötä, joten nyt oli otollinen aika suunnata ulos nauttimaan ihmisistä, auringosta ja siitä kauan kaipaamastani terassioluesta.
Odotin ovikellon soimista malttamattomana. Kello läheni viittä iltapäivällä ja tiesin Jeren olevan mestoilla millä minuutilla tahansa. Kun hetki vihdoin koitti, aloin heti kiskomaan kenkiä jalkoihini ja ehdotin, että siirtyisimme paikallisen ravitsemusliikkeen tiloihin mitä pikimmiten. Ilma ulkona oli tosiaan täydellinen – ei liian kuuma, ei liian viileä vaan juurikin sopiva iltapäiväauringon lämmittäessä ja pienen tuulenvireen viilentäessä aiemmin päivällä jo hivenen polttamaa ihoani. Saatuani ensimmäisen kylmän huurteisen eteeni myös oloni tuntui lähes täydelliseltä ja hetkeksi unohdin liikuntarajoitteisuuteni sekä tunsin itseni täysin terveeksi. Oli hienoa olla taas ulkona ja tehdä asioita, joita normaalistikin tekisi!

Lämmin ja aurinkoinen ilmatila kesti, useiden meistä iloksi, kokonaisuudessaan lähes kaksi viikkoa, joiden aikana ehdin käydä nauttimassa kesäisestä suomesta vielä useaan otteeseen. Näistä ehdottomasti mieluisin oli Jeren ja Jennin kanssa suorittamamme pyrähdys Pyysaareen Helsingin rannikolle, jonka ravintolassa Jari, yksi Thaimaan reissuiltamme saamistamme ystävistä, työskenteli. Ilma oli jälleen mitä miellyttävin ja jopa rannikkoa niin kovin usein kiusaava tuuli loisti poissaolollaan. Vietimme mukavan illan terassilla istuen, olutta siemaillen, rannikkoa ja tyyntä merta ihaillen sekä ohi lipuvia laivoja tuijotellen.




Kesäinen säärintama päättyi ainakin hetkellisesti viime viikon perjantaina ja tänä samaisena päivänä oli jälleen aika käydä kuulemassa väliaikatuomio Töölön sairaalassa kuntoutumiseni etenemisestä. Olin varsin luottavainen positiivisiin lausuntoihin, olihan kuntoni jälleen silmin nähden parantunut ja sekä lonkka että olkapää tuntuivat koko ajan luonnollisimmilta. Röntgenissä käydessäni mieleeni muistui edellinen kerta kun rinta- sekä lonkkarangastani kuvia otettiin. Olin nimittäin tällöin vasta toista kertaa pystyssä onnettomuuteni jälkeen ja muutaman minuutin kuvaussessio tuntui tällöin lähes ylitsepääsemättömältä taistelulta hikoiluineen, heikotuksineen ja sydämen tykytyksineen. Nyt eroa oli kuin aavikolla ja sademetsällä, ainoastaan yhdellä jalalla suorassa pitkään seisominen aiheutti hikoilun merkeissä muiston menneisyydestä. K uvien nappaamisen jälkeen olikin vuorossa vain harvinaisen lyhyt vierailu ortopedin luona. Syy tähän oli yksinkertaisesti se, että kuvat olivat juuri odotetunlaiset ja kaikki oli jälleen sujunut kuten oli toivottukin..

Hyvät uutiset kuultuani ja ulos suunnatessani, toivoin hiljaa mielessäni tämän olevan viimeinen kerta kun poistun sairaalasta kävelykeppien ja selkätuen avulla liikkuen.