Patience – My Choice of Drug

Aika lipuu hiljalleen kuin hiekka tiiimalasissa. Tunti tunnilta, päivä päivältä vääjäämättä kohti sitä hetkeä, kun olen vihdoin taas vapaa liikkumaan siten kuin meidät on luotu liikkumaan; omilla jaloillamme, ilman apuvälineitä. Nyt tuo mahdollisuus siintää jo vajaan kolmen viikon päässä. Mieli on edelleen kirkas ja onnellinen, vaikkakin odotus valtaa tunti tunnilta enemmän tilaa muilta tunteilta. Mahdolliselle pettymykselle en ole vielä antanut mahdollisuutta aluevaltauksiin, eikä sellainen kuulu myöskään lähiviikkojen suunnitelmiini.

Lämpimät, auringonsäteiden täyttämät päivät olivat jälleen palanneet Suomen suveen kylmän ja sateisen juhannuksen jälkeen. Elohopea mittareissa nousi säännöllisesti 25 asteeseen ja ajoittain ylikin, auringonsäteiden vain vahvistaessa lämmön tuntua. Omat voimani tuntuivat vahvistuvan samassa suhteessa lämpötilojen nousun myötä, joten nyt oli otollinen aika suunnata ulos nauttimaan ihmisistä, auringosta ja siitä kauan kaipaamastani terassioluesta.
Odotin ovikellon soimista malttamattomana. Kello läheni viittä iltapäivällä ja tiesin Jeren olevan mestoilla millä minuutilla tahansa. Kun hetki vihdoin koitti, aloin heti kiskomaan kenkiä jalkoihini ja ehdotin, että siirtyisimme paikallisen ravitsemusliikkeen tiloihin mitä pikimmiten. Ilma ulkona oli tosiaan täydellinen – ei liian kuuma, ei liian viileä vaan juurikin sopiva iltapäiväauringon lämmittäessä ja pienen tuulenvireen viilentäessä aiemmin päivällä jo hivenen polttamaa ihoani. Saatuani ensimmäisen kylmän huurteisen eteeni myös oloni tuntui lähes täydelliseltä ja hetkeksi unohdin liikuntarajoitteisuuteni sekä tunsin itseni täysin terveeksi. Oli hienoa olla taas ulkona ja tehdä asioita, joita normaalistikin tekisi!

Lämmin ja aurinkoinen ilmatila kesti, useiden meistä iloksi, kokonaisuudessaan lähes kaksi viikkoa, joiden aikana ehdin käydä nauttimassa kesäisestä suomesta vielä useaan otteeseen. Näistä ehdottomasti mieluisin oli Jeren ja Jennin kanssa suorittamamme pyrähdys Pyysaareen Helsingin rannikolle, jonka ravintolassa Jari, yksi Thaimaan reissuiltamme saamistamme ystävistä, työskenteli. Ilma oli jälleen mitä miellyttävin ja jopa rannikkoa niin kovin usein kiusaava tuuli loisti poissaolollaan. Vietimme mukavan illan terassilla istuen, olutta siemaillen, rannikkoa ja tyyntä merta ihaillen sekä ohi lipuvia laivoja tuijotellen.




Kesäinen säärintama päättyi ainakin hetkellisesti viime viikon perjantaina ja tänä samaisena päivänä oli jälleen aika käydä kuulemassa väliaikatuomio Töölön sairaalassa kuntoutumiseni etenemisestä. Olin varsin luottavainen positiivisiin lausuntoihin, olihan kuntoni jälleen silmin nähden parantunut ja sekä lonkka että olkapää tuntuivat koko ajan luonnollisimmilta. Röntgenissä käydessäni mieleeni muistui edellinen kerta kun rinta- sekä lonkkarangastani kuvia otettiin. Olin nimittäin tällöin vasta toista kertaa pystyssä onnettomuuteni jälkeen ja muutaman minuutin kuvaussessio tuntui tällöin lähes ylitsepääsemättömältä taistelulta hikoiluineen, heikotuksineen ja sydämen tykytyksineen. Nyt eroa oli kuin aavikolla ja sademetsällä, ainoastaan yhdellä jalalla suorassa pitkään seisominen aiheutti hikoilun merkeissä muiston menneisyydestä. K uvien nappaamisen jälkeen olikin vuorossa vain harvinaisen lyhyt vierailu ortopedin luona. Syy tähän oli yksinkertaisesti se, että kuvat olivat juuri odotetunlaiset ja kaikki oli jälleen sujunut kuten oli toivottukin..

Hyvät uutiset kuultuani ja ulos suunnatessani, toivoin hiljaa mielessäni tämän olevan viimeinen kerta kun poistun sairaalasta kävelykeppien ja selkätuen avulla liikkuen.