The Power of Movement

” The purpose of our lives is to be happy ”, lausui eräs vanha viisas mies, jonka tunnemme nimellä Dalai Lama. Joskus, tunteakseen tämän onnellisuuden tunteen on osattava iloita varsin arkisista asioista. Tiedättehän; sohvalle rojahtaminen hektisen duunipäivän jälkeen, saunan jälkeinen oluthetki terassilla, lämmin suihku loskaisena marraskuuiltana, kevään ensimmäisten auringonsäteiden lämpö iholla, näin muutamia mainitakseni. Toisinaan taas olisi hyvä pysähtyä hetkeksi ja pohtia, kuinka onnnellisessa asemassa onkaan omatessaan kaikki elämän perustarpeet. Katon pään päällä, riittävästi ruokaa ja juomaa pöydässä sekä erityisesti terveen ruumiiin.

Kyllä, nyt on pakko hehkuttaa! Toissapäivänä, tiistaina 28.7, tasan 12 viikkoa onnettomuuteni jälkeen vierailin tällä erää viimeistä kertaa potilaan ominaisuudessa lähikuukausien aikana tutuksi tulleessa Töölön sairaalassa. Minut siis julistettiin käytännössä parantuneeksi lantion ja selkärangan alueen vammoista ja enää ei olisi tarvetta vierailla edes kontrollikäynneillä. Ainoastaan Herttoniemessä elo-syyskuun vaihteessa suoritettava koukkumetallin poisto oikeasta olkapäästäni on jäljellä hoitosuunnitelmastani. Loistavaa! Tämä merkitsi siis eroon pääsyä itselle jo liiankin tutuksi tulleesta selkätuesta sekä astettaista kävelyn aloittamista, omien voimien ja kipujen mukaan, aluksi kyynersauvoja hyväksikäyttäen. Tuntui mahtavalta jättää selkätuki, kainalosauva sekä tuttu ortopedi taakseensa. Oloni olikin varsin ekstaattinen kävellessäni, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen, omin jaloin ulos sairaalasta. Kaiken huuman keskellä ehdin silti todeta oikean jalan sekä selän alueen lihasten heikkouden – selkäni tuntui vetelältä kuin makaroni ja jalka ei kestänyt painoa käytännössä juuri ollenkaan. Kuvittelin edessä olevan vähintään viikon tai kahden mittainen kuntoutuminen ennen kuin pystyisin liikkumaan vapaasti ilman minkäänlaisia apuvälineitä. Toki olin tähän jo pidemmän aikaa varautunutkin.

Nyt kaksi päivää ensimmäisten askelieni jälkeen olen kuitenkin jo harkinnut heittäväni kyynersauvatkin pysyvästi sivuun. Kuntoutuminen on lähtenyt käyntiin huomattavasti olettamaani nopeammin! Kävinkin juuri päivän ensimmäisellä kävelylenkilläni tallustaen muutamia satoja metrejä täysin omillani. Sauvat otin mukaan vain varmuuden vuoksi.
Tämä olikin ennakoitavissa jo eilen, sillä aamulla herätessäni sängystäni tunsin oloni huomattavasti voimakkaammaksi ja päätinkin kokeilla heti ylösnoustuani jalkani kantokykyä. Tunne sisälläni ei ollut ollut väärässä. Vain yhden päivän liikehdintä oli vahvistanut lihaksiani jo siihen malliin, että varovaisten askelien ottaminen ilman kyynersauvojen tarjoamaa tukea oli mahdollista. Mieleni kirkastui entisestään, lähestyen jo sokeuttavan häikäisyn rajoja. Tuntui aivan jumalalliselta olla jälleen oman ruuminsa herra. Loistavasti alkaneen päivän kruunasi vielä miellyttävä ilta Jeren, Jarin, auringonpaisteen ja oluttuoppien seurassa. Ripeä kuntoutumiseni oli kuulemma lämmittänyt myös heidän mieltään ja tottakai tällaisten sanojen kuuleminen tuntui juuri nyt poikkeuksellisen hyvältä.

Lähiviikkoina on vuorossa siis intensiivistä liikkumista ja fyysisen kunnon kohotusta. Toivottavasti aurinkoiset ja lämpimät kesäkelit jatkuvat, jotta lenkkeily tulisi olemaan mahdollisimman miellyttävää, vaikka toki tässä vaiheessa pelkkä liikunnan riemu itselleni riittääkin. Ja olisihan se hienoa käydä talviturkkikin heittämässä pois vielä ennen kuin noin kahden kuukauden päästä karkaan takaisin maailmalle.

Lopuksi on jo nyt tässä vaiheessa esitettävä mitä vilpittömimmät kiitokset loistavalle ensiaputiimilleni Gurvan Saikhanin kansallispuistossa, Dalandzadgadin sekä Ulan Batorin lääkintähenkilökunnalle sekä ortopedeille, kirurgeille sekä sairaanhoitajille täällä kotosuomessa. Ilman tätä pyhää kolmiyhteyttä en olisi tässä missä nyt olen. Kiitos.