No worries!

Treffasin Juhanin sekä tytöt viime tiistaina eräässä Chinatownin Starbucksissa aamukahvien merkeissä. Ajankohta tosin oli jo keskipäivä. Heidän matkansa Kuala Lumpuriin oli noudatellut samaa kaavaa kuin omanikin ja sujunut kivuttomasti. Kahvit hörpittyämme, piipahdimme hoitamaan muutamia juoksevia asioita netissä, mutta sessiot venyivät hiukan suunniteltua pidemmäksi rankan sadekuuron vaeltaessa Malesian pääkaupungin ylitse. Sateen loputtua, köpöttelimme pitkin osin tulvivia katuja lähimmälle junapysäkille ja suuntasimme Times Quarelle hoitamaan viimeiset edulliset ostokset pois alta, olihan meidän nyt varauduttava osin hiukan erilaiseen ilmastoon sekä ympäristöön. Mukaan tarttuikin siis mm. uudet tennarit, sillä pelkillä flip flopeilla ei Australiassa, toisin kuin Kaakkois-Aasiassa, tulisi pärjäämään.

Jennan ollessa tekemässä vielä viimeisiä hankintojaan ja meidän muiden kolmen istuessa kahvilla, sain Ninalta tekstiviestin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, oli ystävämme jo kerennyt jakamaan runsaasti käytännön vinkkejä uudesta kohteestamme sekä luvannut jeesatakin asioiden järjestelyssä ja jo nyt homma konkretisoitui ensimmäisen kerran. Hän oli nimittäin löytänyt meille asumukset eräästä trendikkäällä alueella sijaitsevasta shared house-tyyppisestä ratkaisusta ja tiedot kämpistä löytyisivät sekä minun että Juhanin sähköposteista. Homma olisi enää meidän vahvistamista vaille valmis. Jennan liittyessä seuraamaan, teimme pikaisen päätöksen, että Petronasin tornit jäisivät tältä erää tytöltä näkemättä (me muut kolme olemme tämän nähtävyden jo aiemmin tsekanneet) ja sen sijaan siirtyisimme tutkimaan saamaamme majoitustarjousta.

Kuvat ja tiedot tulevasta talostamme vaikuttivat erittäin lupaavilta, mutta korkeaa hintaa jouduimme hetken aikaa kauhistelemaan. Totesimme vaihtoehdon olevan joka tapauksessa paitsi hostelleissa budjaamista huomattavasti parempi, myös karvan verran halvempi tapa saada katto päänsä päälle ja tämän vahvisti myös Nina myöhemmin illalla Skypen välityksellä. Asuntoasiat olivat siten hoidossa ja yksi huoli tulevaisuudesta unohdettu.

Kirjauduttuani keskiviikkkona omasta hostellistani ulos, heitin rinkan selkääni ja kävelin vajaa sata metriä muiden tiiminjäsentemme kämpille, he kun olivat ottaneet myöhäisen check-outin, jottemme joutuisi lojumaan koko päivää lentokentälle ennen yölentoamme kohti Perthiä. Makoillessani heidän hostellinsa yleisten oleskelutilojen sohvilla, puhelimeni piippasi jälleen. Lähettäjä oli taas Nina ja tällä kertaa näytölläni oli jo työtarjous. Olisimme Juhanin kanssa molemmat tervetulleita perjantaina heidän toimistolleen siirtelemään, purkamaan ja kokoamaan huonekaluja, mikäli vain se meille sopisi. Luettuani viestin, olin hetken aikaa hiukan häkellyksissäni tytön aikaansaannoksista ja avuliaisuudesta sekä luonnollisesti äärimmäisen kiitollinen kaikesta hänen meidän eteen tekemästä työstään. Olin itse tottakai heti valmis tarttumaan tarjoukseen, mutta Juhani päätti tämän yhden päivän mittaisen keissin skipata, sillä raskas vapaasukelluskurssi oli saanut miehen henkitorven hiukan ärtyneeksi, eikä matkakumppani halunnut ottaa riskiä ja ryhtyä fyysiseen työhön vielä näin nopealla aikataululla. Lienee kuitenkin sanomattakin selvää, että kämppä ja ensimmäinen duuni plakkarissa, oli omat fiilikset korkealla lähtiessämme kohti uutta manteretta.

Ensimmäinen esimerkki aussien jokseenkin vainoharhaisesta suhtautumisesta kaikkeen maan rajojen ulkopuolelta sisään saapuvasta saatiin jo lentokoneessa. Kone nimittäin suihkutettiin hiukan ennen laskeutumistamme täyteen jotain myrkkyä, jonka ilmeisesti oli tarkoitus tappaa kaikki matkustajien vaatteisiin taikka laukkuihin jääneet ei-toivotut bakteerit ja hyönteiset. Ilmiö, johon ainakaan itse en ole törmännyt missään muualla. Lisää oli vuorossa tullissa, jossa suuren osan matkustajista kaikki laukut avattiin ja tutkittiin läpikotaisin. Itse olimme ilmeisesti sen verran rehellisen näköisiä, että tullimiehet luottivat kaikkiin maahantulokaavakkeisiin raksimiimme ”No”-kohtiin ja pääsimme tullista läpi pelkällä laukkujen läpivalaisulla.

Maahantulomuodollisuudet kunnialla selvitettyämme, tankkasimme ensimmäisenä lompakkomme täyteen australian dollareita ja imimme keuhkoihimme ensimmäiset tuulahdukset oseanilaista ilmaa, jonka jälkeen nappasimme taksin kohti Subiacon kaupunginosassa sijaitsevaa kämppäämämme. Perille päästyämme, asetuimme kukin aloillemme, Juhani ja Anni omaan kahden hengen huoneeseen, Jenna yhdessä neljän muun tytön kanssa pelkästään naisille suunnattuun dormiin ja itse kolmen hengen dormiin, jossa tuolloin majaili ennestään vain eräs erittäin vahvaa aksenttia murtava irlantilaiskundi Brian.





Koska jokaisen meistä vatsa kurni yölennon jäljiltä, oli syytä hakea vielä hiukan evästä läheisestä supermarketista, ennen kuin pääsisimme jatkamaan lyhyeksi jääneitä yöuniamme. Jos majoituksen hinta oli tuntunut kalliilta, tuli peruselintarvikkeiden hinta meille shokkina. Kaikki tutkimamme tuotteet olivat jopa suomen hintoja kalliimpia ja merkittävä osa lähes tuplasti hintavampia! Järkytyksestä selvittyämme, saimme kerättyä koreihimme muutamia edes jollain tavalla järkevän hintaisilta kuulostaneita tuotteita, palasimme kämpillemme, söimme aamupalaa ja painuimme pehkuihin.

Olimme sopineet Ninan kanssa treffit keskustan juna-asemalle puoli viideksi iltapäivällä, mutta lähdimme liikenteeseen hyvissä ajoin tarkoituksenamme hoitaa ainakin paikalliset pre-paid liittymät sekä mahdollisesti myös pankkitilit kondikseen. Puhelinliittymien käyttöönotto osoittautui sen verran hankalaksi ja aikaa vieväksi prosessiksi, että pankkiin emme koskaan kerenneet. Täällä nimittäin kaikki liittymät toimivat ilmeisesti pre-paid periaatteella, joten ennen kortin aktivoitumista, oli operaattorille annettava lukuisa määrä yhteistietoja osoitteista ja syntymäajoista lähtien. Mitään näistä ei tietenkään voinut hoitaa liikkeessä, vaan kaikki tapahtui automaattisen puhelinpalvelun kautta. Reilun tunnin tappelun jälkeen oli minun ja Juhanin kortit vihdoin aktiivisia, tyttöjen päättäessä hoitaa prosessin myöhemmin.

Liittymien kanssa taistelun ja hermoilun jälkeen asiat onneksi kääntyivät miellyttävämpään suuntaan. Nina saapui treffipaikallemme täsmällisesti ja jälleennäkeminen oli luonnollisesti lämmin, emmehän olleeet tavanneet toisiamme pariin kolmeen vuoteen. Halailujen sekä fiilistelyjen jälkeen haimme pizzat, bisset ja viinit matkaan ja suuntasimme Ninan aivan keskustassa sijaitsevalle kämpille. Vietimme oikein mukavan illan rupatellen, olutta maistellen ja tulevaisuuttamme täällä Perthissä suunnitellen. Illan päätteeksi päätimme vielä sulatella tankkaamiamme pizzoja sekä tutustua kaupunkiin hiukan tarkemmin, joten kävelimme reilun kolmen kilometrin matkan takaisin kämpillemme.

Heräsin perjantaiaamuna hyvissä ajoin, sillä en todellakaan halunnut olla myöhässä saamastani työkeissistä. Onnekseni Juhanin tilalle toiseksi työntekijäksi oli päätynyt samassa talossa asuva irlantilaiskundi Patrick, joten saimme taittaa matkaa yhtämittaa. Hyvä niin, sillä täysin noviisina itsellä olisi ollut saattanut olla vaikeuksia löytää perille, käsittihän reitti junan, metron ja bussin yhdistelmän. Nina tosin liittyi seuraan metrossa, mutta aamuruuhkassa oikein laiturin löytäminen olisi saattanut olla hiukan tuskallista.

Pääsimme perille ajoissa ennen aamukahdeksaa ja vastaanotto työpaikalla oli erittäin ystävällinen, kuten australialaiseen tyyliin kuuluu. Täällä ihmiset nimittäin oikeasti nauttivat työnteosta ja ovat päivästä toiseen hyvällä tuulella. Ärräpäitä on siis turha toimistoilla odotella, sen sijaan kehuja ja kiitoksia satelee tasaisen tappavaan tahtiin. Hippasen eri meininki siis kuin mihin itse on suomessa tottunut. Ehkä juuri tämän johdosta, vaikka työpäivä olikin fyysisesti rankka ja työtahtimme tiukka, ei pieninkään vitutuksen tunne hiipinyt omaankaan mieleeni. Hektisen, mutta antoisan duunipäivän (josta olin tienannut lähes viikon vuokrarahat) jälkeen oli mukava palkita itsensä runsaalla illallisella, happy hour margaritoilla, muutamalla oluella ja hyvällä seuralla.

Kahden intensiivisen ja sisällöntäyteisen päivän jälkeen sujui lauantai pelkästään levon merkeissä. Ajoituskin tämän suhteen oli mitä mainioin, sillä koko päivän keli oli pilvinen ja osin tihkusateinen, eikä lämpötilakaan tainnut kohota yli 23 asteen, joka tropiikiin kuumuuteen tottuneille matkaajille saa ihon jo kananlihalle. Sunnuntaina keli oli kääntynyt taas aurinkoiseksi, lämpötilakin kohonnut viitisen astetta, joten suuntasimme meidän neljän sekä Ninan kanssa tarkastamaan lähimmän, Cottesloen kaupunginosassa sijaitsevan rannan. Nautimme hetken aikaa auringosta, kävelimme pitkin rantabulevardia, hämmästelimme alueen hulppeita lukaaleja, mutta uimaan ei Annia ja Jennaa lukuunottamatta kukaan uskaltautunut. Vesi täällä tuntui nimittäin todella kylmältä trooppisten altaiden jälkeen, eikä elohopeakaan neljän viiden aikaan iltapäivällä noussut enää kuin 24 asteeseen. Hyisiä olosuhteita siis.











Maanantain ja arjen taas saapuessa, on arki pitkästä aikaa koskettanut myös meitäkin. Pari viimeistä päivää onkin kulunut veronumeroita anoessa, pankkitilejä avatessa, CV:itä väsätessä, rekrytoimistojen osoitteita etsiessä sekä niihin työnetsintäilmoituksia lähetellessä. Lomailu on siis ainakin hetkellisesti tältä erää ihan oikeasti ohi. Tai niin ainakin toivomme, sillä asumiskustannukset tulevat täällä niin kalliiksi, ettei lompakko kovin pitkään ilman palkkatuloja kestä.

Työnhankinnan edistymisestä sekä muista tapahtumista taas seuraavalla kerralla. Siihen asti, oikein mukavaa pääsiäistä kaikille lukijoille!

Goodbye SEA / G-Day Australia

Ystävät Taolta kaikkosivat viimeksi kuluneen viikon aikana ripotellen ja porukan koon kutistuessa myös bileiden määrä väheni samassa suhteessa. Hyvä niin, sillä ensimmäinen viikko kului jokseenkin vauhdikkaissa merkeissä ja ennen omaa lähtöpäivää oli mukava lepuutella vielä riippumatossa, nauttia siaminlahden merestä sekä rennon hitaasta elämäntyylistä. Asioista, jotka ovat pikkuhiljaa jäämässä ainakin toistaiseksi menneisyyteen, katseen kääntyessä kohti uusia kokemuksia.

Olin suunnitellut ottavani lähtöpäivää edeltäneen illan mahdollisimman iisisti, jotta edessä ollut 30 tunnin matkustaminen kohti Kuala Lumpuria lautassa, minivaneissa ja bussissa sujuisi mahdollisimman helposti. Kaunis ajatukseni ei täysin onnistunut, sillä päädyimme loppujen lopuksi tukikohdassamme OK Viewissä jäljellä olleen possen kanssa pelaamaan muutaman erän beerpongia, joten muutama ylimääräinen lasillinen olutta oli väkisin kumottava. Onnekseni oma tiimimme pelasi vahvasti ja seuraavana aamuna ei tarvinnut herätä massiiviseen krapulaan vaan olo oli kutakuinkin täysin normaali. Jälkikäteen ajateltuna ilta oli mitä parhain tapa jättää hyvästit saarelle; hauskanpitoa hyvässä seurassa.

Viimeisen päivän missiona olikin sitten käydä hyvästelemässä kaikki vanhat ystävät ja uudet tuttavuudet sekä sopia treffit aussitiimimme kanssa. Juhani, Anni ja Jenna kun päättivät lähettää minut yksin matkaan ja jäädä saarelle vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi. Juhani kun oli juuri saanut master-kurssinsa vapaasukelluksessa valmiiksi ja halusi hiukan juhlistaa uutta mestarin titteliään. Lisäksi saarella käynnistyi samanaikaisesti viikonlopun mittaiset Koh Tao festivaalit, joten hyväksyin matkustusjärjestelyt näyttämättä hapanta naamaa matkakumppaneilleni.

Läksiäisbisset satamassa ystävien kera kumottuamme, hyppäsin kohti Surat Thania lähteneeseen yölauttaan ja totesin, että vastaavat suunnitelmat oli aika helvetin monella muullakin. Botski oli nimittäin lähes ääriään myöten täynnä ja makuutilaa näin ollen noin puolisen metriä per pääty. Lisäksi kyseinen lautta oli kahdesta kyseistä väliä kulkevasta lautasta se heikompi, ilmastoimaton versio, joka suuresta ihmismäärästä johtuen tuntui aluksi ei pelkästään liian ahtaalta vaan myöskin turhan kuumalta, seinillä rullanneista tuulettimista huolimatta. Lautan irtauduttua satamasta, totesin kuitenkin että makuukannen keskellä, laverien välissä olleet kapeat, korokkeilla sijainneet ”privaattimakuupaikat” ammottivat tyhjyyttään ja hetken aikaa hommaa pureskeltuani, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja kammeta itseni yhdelle näistä. Päätös osoittautui tottakai oikeaksi, sillä vaikka tilaa nukkumiseen ei juuri lavereita enempää ollutkaan, tarjosi oma sänky hiukan yksityisyyttä, jonka lisäksi auki olleista ikkunoista puhaltanut merituuli viilensi oloa miellyttävästi. Yö sujuikin tämän jälkeen pääosin unten mailla ja olo aamulla oli yllättävänkin pirteä.

Satamasta matka jatkui ensin songthaewilla erääseen paikalliseen matkatoimistoon, jossa vaihdoimme menopelin minibussiin ja otimme suunnan kohti Sadaon kaupungin liepeillä sijainnutta Malesian vastaista rajaa. Rajasäädöt sujuivat tällä kertaa ilman sen suurempia ongelmia, mitä nyt Thaimaan puolen rajaviranomaiset unohtivat lyödä erään kyydissämme olleen ruotsalaismiehen passiin maastapoistumisleiman. Jouduimme tämän pikku kömmähdyksen johdosta siis hetken aikaa odottelemaan, kun kundi suhasi Malesian puolelta mopotaksilla ei-kenenkään-maan halki takaisin Thaimaahan hakemaan tarvittavan leiman passiin ja edelleen mopon kyydissä takaisin. Toinen yritys jo sitten natsasi, jonka jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaamme.

Suunta rajalta ei suinkaan ollut suoraan kohti Kuala Lumpuria, kuten olin toiveikkaana odotellut, vaan minibussimme päätepysäkki tulisi olemaan maan luoteisosassa sijaitseva Penangin saari, jonne itseäni ja Mikaela nimistä ruotsalaisneitoa lukuunottamatta kaikki muut olivat matkalla. Meidän olisi sitten siellä kulutettava jokunen tunti, ennen kuin vaihtaisimme isompaan bussikyytiin kohti pääkaupunkia. Hienoinen pettymys, sillä olin laskenut olevamme perillä illalla, emmekä keskellä yötä, kuten näillä järjestelyillä tulisi tapahtumaan.

Kävimme Penangissa Mikaelan kanssa syömässä Hong Kongilaisessa ravintolassa ja kohteliaina jätimme hiukan ruoka-annoksistamme lautasillemme (paikalliset pitävät tapaa syödä annokset kokonaan loppuun epäkohteliaana, sillä tällöin herää kysymys, onko ruokaa tarjoiltu liian vähän) ennen kuin nappasimme paikkamme bussissa. Tyttö, joka oli tulossa Kualaan vain lentoaan takaisin Ruotsiin varten, oli mukavaa seuraa ja eipähän tarvinnut pitkähköä taivalta ainakaan täysin ilman seuraa taittaa.

Bussimme parkkeerasi Chinatownin kupeeseen kuusi tuntia lähtönsä jälkeen kahden aikaan aamuyöstä ja opastin sen jälkeeen vielä uutta ruotsalaistuttavuuttani löytämään edullisen hostellin tästä kaupunginosasta. Pari ensimmäistä yritystä tuottivat ”fully booked”-vastauksen, mutta kolmannella tärppäsi. Huoneet tosin eivät olleet hinta-laatusuhteeltaan sieltä parhaasta päästä, mutta väsyneenä ei tuohon aikaan jaksanut juuri liiemmälti uuttakaan paikkaa etsiä, varsinkin kun pari hutikutia oli jo osunut matkalle. Oma koppini oli paitsi ahdas, mutta myös törkeän kuuma ja tämän lisäksi havaittuani sekä tapettuani muutaman epäilyttävästi bed bugseja muistuttaneen kihiäisen, päätin vaihtaa osoitetta aamulla.

Aamutoimien jälkeen, pakkasin kamani uudelleen ja suunnistin lähes naapurissa sijaitsevaan Backpackers Travellers Inn nimiseen mestaan, joka toimi minun ja Juhanin majapaikkana edellisellä KL:n stopilla ja josta edellisenä yönäkin olin huonetta tiedustellut. Kuten arvelinkin, oli huoneita vapautunut ja sain edellisen yön loukkuuni verrattuna huomattavasti viileämmän ja tilavamman huoneen kaiken lisäksi noin euron verran yötä kohden halvemmalla. Hyvä diili siis ja bonuksena vielä oma parveke, josta voi tiirailla alla kulkevan kadun vilinää.

Täällä KL:ssa olisi siis tarkoitus lusia vielä pari vuorokautta ennen keskiviikkoista yölentoamme kohti Perthiä, läntisen Australian pääkaupunkia. Mitään erityistä ohjelmaa ei taida näihin päiviin mahtua, sillä kaupunki on omalta osaltani nähty ja ei todellakaan miehitä mitään top-listojeni kärkisijoja. Loput kolme kipaletta aussitiimistämme saapuu tänne oletettavasti ensi yönä, joten ehkä heiltä löytyy jotain ideoita. Jos ei, niin sitten kuluttanemme vain huomisen pois ja suuntaamme mahdollisesti keskiviikkona jo ajoissa lentokentälle.

Lopuksi voisin skriivata muutaman lauseen kuluneesta vajaasta puolesta vuodesta sekä muutaman sanan tulevaisuudestakin. Kaakkois-Aasia jää ilman muuta haikein mielin taakse ja alueelle on pysyvästi varattu tukeva paikka sydämestäni. Suurimpina kohokohtina voi pitää Filippiinejä sekä erityisesti Palawania kokonaisuudessaan, joiden ihmiset ja luonnon kauneus valloittivat mieleni täysin, Kambodzan perussykettä ja uskomattoman mukavia ihmisiä, Pohjois-Thaimaan vapauden tunteeen täyttämiä skootterireissuja sekä eteläisen Thaimaan paratiisirantoja, unohtamatta tietenkään Koh Taoa ja siellä ystävien kanssa vietettyjä hetkiä. Paljon unohtumattomia paikkoja ja ihmisiä on siis jo nähty sekä kokemuksia kerätty. Mutta toivon ja vahvasti uskon, että paljon upeita hetkiä on myös vielä edessäpäin. Lähtö Australiaan on kummitellut jo jonkun aikaa mielessä ja fiilikset ovat vaihtuneet mielessä moneen otteeseen. Välillä uuden mantereen valloittamista on venttaillut vesi kielellä ja toisinaan taas mielen on vallannut epävarmuus, lähinnä siitä, kuinka asiat töiden saannin ja asumuksen löytämisen suhteen järjestyvät. Mitä lähemmäksi lähdön hetki on tullut, sitä luottavaisemmaksi mieli on kuitenkin muuttunut ja keskiviikkoa odotteleekin tällä hetkellä jo innolla. Asioillahan kun on tapana järjestyä ja onneksi pankkitililtäkin löytyy vielä sen verran euroja, että duunipaikan saannin tarve ei ole ihan päivästä tai kahdesta kiinni. Kaiken lisäksi Juhanin ja minun Perthissä asuva ystävämme Nina on jo jeesannut käytännön vinkkien osalta ja jakanut tietoaan sekä kontaktejaan käytännön asioiden järjestelyjen osalta. Kaiken kaikkiaan seuraavat kuukaudet vaikuttavat tässä vaiheessa siis varsin lupaavilta.

Kaakkois-Aasian osalta homma on nyt siis paketissa ja seuraavat kuulumiset ovat vuorossa sitten uudelta mantereelta. Aussitermein, cop you later!

All about friends

Hankin Phnom Penhissä ensimäisessä asumuksessamme olleesta ilmastoinnista pienehkön flunssan, joka hiukan rajoitti tekemisiäni viimeisien Kambodzassa viettämieni päivien ajan. Nuha ja köhä yhdistettynä päivittäisiin 39 asteen lämpötiloihin veivät sen verran voimia, että kulutin aikani pääosin tuulettimen edessä kirjaa lukemalla ja telkkaria väijyen. Parin päivän jälkeen olo kohentui kuitenkin jo sen verran, että tuli jonkin verran vielä kierreltyä kaupunkia ja fiilisteltyä yleistä ilmapiiriä ja pakko onkin todeta, että Phnom Penh jäi entistä vahvemmin sydämeeni. Lisäksi pari päivää ennen lähtöäni takaisin kohti Thaimaata, saapui aiemmin matkalla pariin otteeseen tapaamani Kimmo tyttöystävänsä Mannan kanssa pelipaikoille ja vietimmekin pari mukavaa iltaa kolmistamme ennen teidemme eroamista.















Paluumatka jälleeen kerran kohti Koh Taon saarta meni jotakuinkin täysin nappiin. Bussi kohti Poipet-Aranyaprathet rajaa Kambodzan ja Thaimaan välillä lähti ajoissa liikkeelle hiukan ennen seitsemää aamulta. Kahdeksan tunnin sekä reilun 400 kilometrin päästä olimme rajalla, leimat passiin molemmin puolin ja sen jälkeeen hyppy minivaniin. Olin laskenut, että kaiken mennessä putkeen, kerkeän vielä samana iltana lähtevään bussikyytiin kohti Chumphonia ja sieltä edelleen aamulautalla Taolle. Saavutimme Bangkokin, kiitos kuskimme painavan kaasujalan, puoli kahdeksan aikaan illalla ja heti kyydistä noustuani säntäsin ensimmäiseen matkatoimistoon ja sain liput hanskaani. Tiukille homma loppujen lopuksi meni, sillä jo viiden minuutin päästä oli aika jatkaa matkaa.

Lähes kolmenkymmenen tunnin yhtäjaksoisen matkustamisen jälkeen lauttamme vihdoin rantautui Taon satamaan. Satamassa parveilleet taksikuskit olivat poikkeuksellisen ahnaalla tuulelle, joten päätin testata, joko kaverit saarella olisivat jo hereillä. Ja heti ensimmäinen kokeilu Jerelle tuotti tulosta ja näin ei tarvinnut kyydistä kohti majapaikkaa köyhtyä useamman euron verran, vaan matka tukikohtaan meni skootterin selässä. Ja tokihan hyvää ystävää oli hienoa nähdä heti ensi töiksi puolentoista kuukauden tauon jälkeen.

Kavereista puheen ollen, niitä onkin viimeisen viikon ajan pyörinyt ympärillä poikkeuksellisen paljon. Saarelle on nimittäin kerääntynyt melkoinen kasa vanhoja ja hiukan uudempiakin ystävyksiä. Viihdytty siis on ja päivät ovatkin kuluneet lähinnä yhdessä hauskaa pitäen. Hankkimani flunssakaan ei ole vielä täysin hävinnyt kuvioista, joten mitään hyperaktiivista ei elo ole viime viikon aikana ollut.

Vielä olisi siis viikon verran aikaa täällä ”kilpikonnasaarella” ennen kuin matka kohti Australiaa Kuala Lumpurin kautta alkaa. Uudelle mantereelle lähteminen alkaakin jo pikkuhiljaaa kuumotella mielessä, niin innokkain kuin hiukan jännittyneinkin mielin. Mitä on odotettavissa ja kuinka työnhaku onnistuu? Fiilikset tällä hetkellä on luottavaiset ja ensi viikolla onkin aika jo alkaa hiukan tehdä esivalmisteluja asioiden järjestelyjen suhteen. Vähitellen onkin aika siis unohtaa pelkkä lomailu ja siirtyä hiukan arkisempaan eloon.

Nyt on siis syytä ottaa ilo oikein kunnolla irti seuraavasta kymmenestä päivästä. Mitä juonenkäänteitä aikaamme ennen Australiaan saapumista vielä sisältyy, siitä seuraavalla kerralla. Pysykää kanavalla!

Cambodian vibes

Matkamme Sihanoukvillesta Kepiin sujui rattoisasti. Minibussissa oli runsaasti tilaa ja reissu kesti vain hiukan vajaa kolme tuntia. Lisäksi koko muu posse jäi pois kyydistä jo Kampotissa, joten viimeiset reilut puolisen tuntia saimme matkustaa täysin kahdestaan. Kaiken kukkuraksi kuljettajamme vei meidät perille etukäteen valitsemaamme Botanica nimiseen majataloon, jossa oli sopivasti vapaana vielä yksi huone kahdella sängyllä ja omalla kylppärillä. Terassille viritetty riippumatto oli luonnollisesti pelkkää plussaa.

Iskettyämme kamamme kämpille, otimme heti huoneen hintaan kuuluneet ilmaiset fillarit allemme ja lähdimme sotkemaan kohti kaupungin ainutta sporttibaaria, toiveissamme tsekata juuri alkamassa ollut Suomen ja Ruotsin välinen hokimatsi. Pyörämatka parin kilometrin päässä sijainneeseen Eldorado-nimiseen mestaan oli erittäin miellyttävä. Kep on nimittäin todella rauhallinen pikkukaupunki aivan Kambodzan etelä-rannikolla. Trafiikki ja jopa ihmiset loistivat poissaolollaan, joka loi paikkaan varsin aution tunnelman. Ensivaikutelma oli siis mitä parhain. Viihtyisimme täällä varmasti muutaman päivän rentoutuen ja hitaasta elämäntyylistä nauttien.

Tsygäiltyämme Eldoradoon, saimme pettymykseksemme kuulla, että paikan omistaja, vanhahko unkarilaismies oli juuri hiljattain iskenyt lapun luukulle ja ottelu jäi osaltamme näin ollen näkemättä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä 3-0 turpaan ottaminen rakkaalta viholliselta olisi tuskin tarjonnut ihmeellisempiä katselunautintoja. Hivenen pettyneinä, pyöräilimme takaisin guest housellemme ja totesimme matkan aikana, että keskipäivän auringonpaahteessa kevyt pyöräilykin sai hikikarpalot otsalle. Pistettyämme pyörät parkkiin, hioimme uutta suunnitelmaa päivän ohjelmaksi. Itseäni ravintolan silkinpehmeät sohvat kutsuivat sen verran voimmaakaasti, että päätin viettää ensimmäisen päivän ilmaisesta nettiyhteydestä sekä kirjan lukemisesta nauttien. Kuosi puolestaan nappasi fillarin uudestaan allensa ja lähti ihmettelemään Kepin maisemia toiveissaan löytää mukava rantakaistale meren äärellä, jossa uiminen ja auringon palvominen olisi mahdollista.

Olimme päättäneet illalla napata seuraavana aamuna jälleeen skootterin allemme ja lähteä ajelemaan pitkin lähiseutuja. Vaikkemme omanneetkaan sen tarkempia suunnitelmia, otimme mukaamme kartan tapaisen, johon oli piirretty jokseenkin pääväylät ja risteävät tiet. Muutaman kymmenen kilometrin pituinen, kansallisten teiden 33 ja 3 aikaansaama ympyränmuotoinen reitti osoittautui omiin ajohaluihimme nähden aivan liian lyhyeksi, joten juotuamme limpparit eräässä kadunvarsibaarissa, päätimme lähteä ajamaan yhtä päätietä eteenpäin, ilman sen kummempaa päämäärää.







Matkallamme totesimme trafiikin olevan edelleen kevyttä. Olimme nyt todellakin keskellä aitoa Kambodzaa, jossa maanviljely näyttelee merkittävää osaa. Tien reunustoja koristivat muutamat riisiplantaasit, laiduntavat lehmät ja aina tasaisin välimatkoin pikkukylät, joissa hymyilevät paikalliset tarjosivat helpotusta janoisille matkaajille kylmiä virvokkeita myyden. Reilun puolen tunnin suhailun jälkeen, saavuimme esinmäiseen suurempaan keskittymään, Kampong Trachin kaupunkiin, lähelle Vietnamin rajaa, jossa iskimme mopomme tienreunustalle parkkiin ja jaloittelimme hetken ihmetellen kaupungin asukkaita heidän arkisissa askareissaan. Parhaiten mieleen tästä pikku kyläpahasesta jäi jätehuolto. Roskia ei suinkaan oltu pyritty keräämään esimerkiksi jätesäkkeihin, vaan massiivinen läjä erinäistä roskaa oli lakaistu pääosin teiden varsille, vaikkeivat kulkuväylätkään missään nimessä nekään puhtaita olleet.







Jätettyämme Kampong Trachin jokseenkin hektisen ja likaisen ilmapiirin taaksemme, jatkoimme vielä hetkeen matkaa eteenpäin. Pakaralihaksemme alkoivat tässä vaiheessa ilmoitella olostaan siinä määrin, että päätimme kääntyä suht pikaisesti takaisin kohti Kepiä päin. Paluumatkalla keräsimme vielä runsaasti katseita sankoin joukoin kohti kouluja fillaroineilta nuorilta, nautimme maaseudun rauhasta ja näillä ajotaipaileilla aina varsin voimakkaana pistona rinnassa olevasta vapauden tunteesta.

Koska Kuosin loma alkoi uhkaavasti edetä kohti päätöstään, eikä vesileikkien ja auringossa köllöttelyn aika ole vielä kotosuomessa hetkeen kovinkaan ajankohtaista, oli parin viimeisen Kepissä viettämiemme päivien missio selvä. Valitettavasti alueen rannat eivät kuulu maailman kauneimpien taikka houkuttelevimpien listoille, joten oli syytä miettiä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Stefan, guest housemme omistaja, ilmoittikin että vajaan kilometrin päässä sijaitsevalla Malibu Estates resortilta löytyisi miellyttävä uima-allasalue, jonne myös hotellin ulkopuoliset asiakkaat olisivat tervetulleita, kunhan vain tilaisivat paikan ravintolasta joko juomia tahi ruokaa. Lisäksi paikka sai kehuja myös Stefanin paikalliselta vaimolta ja muulta Botanican henkilökunnalta. Mietintämyssyä ei tämän informaatiopläjäyksen jälkeen tarvinnut enää päässä pitää.

Parin oikein rauhallisen ja auringontäyteisen Malibulla vietetyn päivän jälkeen oli aika jatkaa taas matkaa. Hyppäsimme iltapäivällä tienvarresta Phnom Penhiin matkalla olleeseen bussiin ja noin viiden tunnin suhailunjälkeen alkoivat pääkaupungin valot siintää näkökentissämme. Koska suomen kiekkomaajoukkueen välierämatsi jenkkejä vastaan oli määrä alkaa seuraavana yönä kello kolme paikallista aikaa, vaadin, että majoittuisimme aluksi paikkaan, jonka huoneista löytyisi kaapeli-tv. Muistin muutaman vuoden takaisella visiitillä tukikohtanamme toimineen Spring Guest Housen olevan tällainen ja lisäksi varsin kohtuuhintainenkin.

Bussimme pysähdyttyä lähelle Phsar Thmeytä (Central Market), ei kyydintarjoajista ollut vähemmän yllättäen pulaa. Tartuimme yhden tuk-tukin omaavista kavereista tarjoukseen ja suuntasimme valitsemaamme majapaikkaan. Olin hiukan kuumottunut etukäteen lukemistani säätiedotteista, jotka lupailivat seuraavan viikon ajaksi +37-38 asteen lämpötiloja, joten päätimme pulittaa muutaman dollarin lisää ilmastoinnin tuomasta luxuksesta. Näin jälkikäteeen päätös osoittauitui huonoksi, ei siksi etteikö täällä olisi keskipäivällä todella kuuma, vaan siksi että ilmastoinnin viileä ja kuiva ilma sai aikaan itselleni pienehkön flunssan, josta olen nyt parisen päivää kärsinyt.







Kelloni oli siis soimassa hiukan ennen yökolmea, mutta suureksi pettymyksekseni jouduin toteamaan yöunien katkeamisen olleen turhaa. ESPN, joka oli näyttänyt olympialätkää varsin kattavasti, ei jostain syystä ollutkaan livenä paikalla tässä välierämatsissa. Jälleen kerran voisi toki todeta kliseisesti, että onni onnettomuudessa, suomaileijonien esiinnyttyä matsissa enemmänkin lampaiden kuin leijonien tapaan. Eiköhän se tv olisi joka tapauksessa mennyt kiinni jo 12 pelatun minuutin jälkeen, pelin ollessa tällöin käsittämättömät 6-0 amerikan poikien hyväksi.

Herättyämme uudestaaan, suunnistimme kohti keskustaa tutkimaan kaupunkia hiukan tarkemmin. Joimme pitkästä aikaa omia makuhermojamme hiukan paikallista kahvia paremmin hivelevät kupposet, tsekkasimme pikaisesti Phsar Thmeyn tarjonnan ja jatkoimme siitä kohti Tonle Sapin joenrantaa. Vaikka lämpötila päivän kuumimpaan aikaan kohoaakin nyt päälle kolmenkymmenenviiden asteen, ei ilmankosteus täällä ole niin suuri, että liikkuminen ulkona kävisi sietämättömäksi. Pienen joenrantareippailun jälkeen istahdimme erääseen rantabulevardin reunustalla sijainneeseen ravintolaan siemailemaan happy hour hintaisia oluita sekä pällistelemään yleistä menoa ja vilskettä. Viimeistään tässä vaiheessa muistin todella, miksi tähän kaupunkiin aikoinaan niin kovasti tykästyin.









Seuraava päivä olikin sitten minun ja Kuosin viimeinen yhteinen päivä, ennen kaverin paluuta Bangkokin kautta kotiin. Koska Kuosi oli jo kerennyt tsekata Tuol Slengin eli myös nimellä S-21 tunnetun puna-khmerien aikaisen kidutusvankilan sekä kaupungin perustamisen merkkipaaluna toimivan Wat Phnomin, emme suunnittelleet tekevämme mitään suurempia kierroksia kaupungin eri nähtävyyksiä katsellen vaan keskittyä lähinnä hauskanpitoon. Päädyimmekin lopulta erääseen varsin pieneen ja miellyttävän ilmapiirin omaavaan baariin, jossa biljardin peluu paikan henkilökuntaan kuuluvien tyttöjen kanssa osoittautui erinomaiseksi ajanvietteeksi. Viihdyimmekin loppujen lopuksi kyseisessä paikassa pitkälle yli puolen yön, ennen kuin oli viimeistään aika suunnata takaisin kämpille. Kuosin bussi kohti Bangkokia lähti nimittäin jo kuuden jälkeen seuraavana aamuna.

Olympialaisten loputtua ja matkakumppanini vaihdettua maisemaa, päätin myös itse vaihtaa sijaintia. Otin suunnakseni pääosin reppureissaajien suosiossa olevan lakeside-nimellä tunnetun alueen, joka sijaitsee kaupungin luoteisosassa, Boeung Kak-järven rannalla. Täällä olisi tarkoitus pitää tukikohtaa vielä ensi sunnuntaihin saakka, ennen kuin myös itse palaan takaisin Thaimaahan.