End of the Northern loop

Käytettyäni viimeiset pari päivää Paissa viettämästäni ajasta täydelliseen rentoiluun nukkumalla pitkiä yöunia, makoilemalla bungalowini kuistille sijoitetussa riippumatossa sekä ahmien Mao Zedongista kertovaa kirjaa, päätin jatkaa matkaani maanantaina edemmäs länteen, kohti Mae Hong Sonin kaupunkia, vain alle kahdenkymmenen kilometrin päähän Myanmarin (Burma) vastaisesta rajasta. Kyseisen kaupungin asukkaista suurin osa kuuluu Shan-kansaan, joka on vain yksi lukuisista oman kulttuurinsa sekä kielensä omaavista kansoista, joita tällä rajaseudulla tavaitaan. Muita alueen kansoja edustavat Hmong-, Lisu-, Lahu, Lua- sekä Karen-kansat, joista jälkimmäinen maailmalla tunnetaan erityisen hyvin nk. pitkäkaulaisista naisista. Naisten kaulojen ympärille asennetaan siis metallisia levyjä perä perään siten, että ajan kuluessa kaulat venyvät aivan absurdeihin mittoihin. Täysin varmaa syytä tähän omituiseen traditioon ei itselläni ole tiedossa, mutta vahva epäilykseni on, että mitä pidemmän kaulan hameväen edustaja omaa, sitä kauniimpana ja viehättävämpänä häntä pidetään.








111 kilmoterin sekä kolmen ja puolen tunnin matka perille taittui vaivatta, vaikka kulkupelinä toimikin tällä kertaa jo parhaat päivät nähneensä, ilmastoimaton paikallisbussi, jossa ilmanvaihto ja viilennys hoidettiin avonaisilla ikkunoilla ja ovilla sekä kattotuulettimilla. En voinut valittaa, erityisesti kun 1,4 euron hintakaan ei päätä huimannut ja bussi oli puoliksi tyhjä, joten sain vallattua kaksi paikkaa käsittäneen penkkirivistön kokonaan itselleni (yhdelle paikalle istuminen ei olisikaan normaalikokoiselle länsimaalaiselle miehelle onnistunut, siksi vähän jalkatilaa rivistöjen välissä oli). Reitti noudatteli jo tutuksi tullutta jyrkkää ja mutkikasta vuorenrinnettä toinen toisensa perään ja useita kertoja kuljettajamme joutui selvästi hivenen närkästyneenä vaihtamaan vaihteistostansa sen kaikkein pienimmän pykälän. Huomasinkin jälleen uppoutuneeni pohtimaan, kuinka pitkää pinnaa raskaan liikenteen kuljettajilta näillä pohjoisen teillä vaaditaan. On nimittäin pakko tuntua vähintäänkin ahdistavalta lyödä ykkönen silmään, madella kävelyvauhtia ja katsoa eteenpäin, jossa näkökentän valtaa parhaimmillaan yli kilometrien pituinen nousu. Ja tämä toistruu heti jyrkän alamäen jälkeen aina uudestaan ja uudestaan.

Perille päästyämme, otin bussiasemalta mopotaksikyydin ja pyysin kuljettajaa heittämään minut halpaan majapaikkaan, asema kuin sijaitsi jälleen hivenen kaupungin keskustan ulkopuolella. Johnnie’s Guest House, johon päädyimme, oli muuten ihan mukava, mutta sisälsi huoneita ainoastaan yhteisillä wc- ja suihkutiloilla. Vietin täällä yhden yön, mutta koska paikka ei loppujen lopuksi muutenkaan viehättänyt erityisemmin ja naapurista sai huomattavasti mukavamman huoneen, jossa myös omat peseytymistilat olivat, vain 2€ kalliimmalla hinnalla, vaihdoin aamulla paikkaa.

Syötyäni aamupalaksi maukkaan annoksen riisiä sekä paistettuja vihanneksia, etsin lähimmän mopovuokraamon ja sain taas pyörän alleni. Kävin tankkaamassa menopelini ja täydensin juomavarastoni, jonka jälkeen otin suunnakseni Wat Tam Wua Forest Monestry:n, joka sijaitsi Mae Hong Sonista noin 40 kilometriä Pain suuntaan. Paikka on siis tämä temppelialue, jossa Juhani oli jo vajaan viikon ajan viihtynyt Vipassana-meditointia opiskellen. Olimme sopineet sinne treffit kolmen aikaan iltapäivästä, mutta lähdin matkaan jo hyvissä ajoin, sillä halusin pysähtyä matkan varrella Fish Cave nimiseen kansallispuistoon. Saavuttuani mestoille, totesin alueen olevan erittäin kaunis puistoa halkovan joen ja taustalla makaavien lähes pystysuoraan ylös nousseiden kalkkikivivuorien muodostaessa mieltä rauhoittavan ilmapiirin. Varsinainen nähtävyys, nk. kalaluola tosin oli pettymys, sillä mitään varsinaista luolaa ei käytännössä ollut, vaan kalkkivuorten alta syvennyksestä tullut joen alku päätyi eräänlaiseen altaaseen, joka sitten oli kalojen kansoittama. Ihailtuani maisemia ja kunneltuani joen solinan rauhoittavaa ääntä hetken aikaa, lähdin jatkamaan matkaani, jätettyäni ensin puistonvartijoiden ystävällisesti kehoittamana muutaman kolikon alueen kunnossapitoa varten.





Saavuin määränpäähäni temppelialueelle juuri sopivasti hiukan ennen kolmea ja löydettyäni Juhanin pyykinpesuhommista, siirryimme alueen ruokatiloihin kahville, käymällä samalla läpi viimeisen viikon aikana saamiamme kokemuksia. Rupattelutuokion jälkeen Juhani lähti esittelemään tätä luonnonkaunista ja äärimmäisen hiljaisuuden vallitsemaan aluetta ja kierroksen aikana ymmärsin hyvin, miksi Juhani täällä vähintään kymmenen päivää tulisi viihtymään, askeettisesta majoituksesta ja vähäisestä ravinnon määrästä riippumatta. Paikan hiljaisuus ja sen aikaansaama mielenrauha oli käsin kosketeltavissa ja juuri hiljaisuus on asia, jota usein varsin kaoottisissa Aasian kaupungeissa tuntee eniten kaipaavansa, etenkin kun viimeisten viikkojen aikana oli alkanut tuntua siltä, että on mahdotonta löytää majapaikkaa, jonka välittömässä läheisyydessä ei olisi aamuvarhaisesta iltamyöhään käynnissä olevaa työmaata.








Puoli viiden aikaan ilmoitin Juhanille jatkavani matkaa takaisin kohti Mae Hong Sonia, sillä pohjoisten jyrkkien ja äärimmäisen mutkaisten teiden ajaminen pimeällä ei liiemmin itseäni houkuttanut. Lisäksi tällä kertaa allani ollut pyörä oli mallia tehoton, jonka johdosta pisimpiä mäkiosuuksia varten oli kiihdytettävä kunnon vauhti, muuten ylösasti pääsy olisi ollut työn sekä tuskan takana ja pimeälla vastaavanlainen kiihdyttely olisi saattanut osoittautua turhan vaaralliseksi missioksi. Matkaan lähdettyäni hoksasin, ettei tämäkään aika päivästä tosin ollut paras mahdollinen itäänpäin suunnanneella kotimatkallani auringon paistaessa matalalta kohtisuoraa silmiini lähes koko kotimatkan ajan. Maisemien ihailun sijasta jouduin tällä kertaa tyytymäänkin silmien siristelyyn ja tienpinnan intensiiviseen tarkkailuun.

Heräsin seuraavana aamuna majatalomme takana sijaitsevan tekojärven alueen kuunostustöihin jo auringonlaskun aikaan. Meteli oli sitä luokkaa, etten enää saanut tämän jälkeen juurikaan nukuttua. Koska käytännössä kaikki kaupungin edulliset yöpymispaikat sijaitsivat tällä samalla alueella ja kunnostustyöt järvellä olivat vielä selvästi vaiheessa, päätin viettäväni täällä pohjoisessa enää yhden päivän ja jatkavani matkaa takaisin kohti etelää torstaina.

Aamupalaa syödessäni pohdin päivän ohjelmaani. Olin kuullut sekä lukenut kaupungin läheisyydestä löytyvien Karen- eli pitkäkaulaheimojen kylien menettäneen autenttisuutensa päivittäin saapuvien turistilaumojen myötä, joten arvoin hetkenaikaa, pitäisikö joitain näistä kylistä lähteä tutkimaan vaiko ei. Hetken pohdinnan jälkeen päätin kokeilla onneani ja valitsisn kartalta summamutikalla yhden kyseisistä kylistä toivoen samalla, että valintani osuisi sellaiseen kylään, johon kaikki kaupungin matkatoimistojen järjestämät matkat eivät suuntautuisi. Tai vähintään sitä, että osuisin paikalle silloin kun nämä minibussilaumat olisivat jossain kaukana muualla.

Ajoin läpi kaupungin laitamien ulkopuolella sijaitsevien pienten kylien, pällistellen samalla ihmisiä heidän arkipäiväisissa askareissa; miehiä niittämässä peltoja, lapsia koulutaipaleella, naisia sankoin joukoin korit päidensä päällä lähdössä keräämään tykötarpeita päivän ruokailuja varten. Tunsin jälleen vapauden piston sydämessäni. Lähestyessäni määränpäätä, päällystetty hyväkuntoinen tie muuttui äkillisesti huonokuntoiseksi soratieksi, joka oli täynnä suurikokoisia, erittäin terävänoloisia kiviä. Ajoin hetken matkaa kiviä väistellen, samalla hitaasti eteenpäin madellen. Saavuin hetken päästä erääseen joenuomaan ja päätin pitää aikalisän sekä pohtia, oliko järkeä jatkaa vielä arvioideni mukaan muutama kilometri tällä, mitä pyörän kumien rikkoutumisen tulee, erittäin hazardialttiilla tiellä. Tulin siihen päätökseen, ettei palkinto maalissa ollut niin suuri, että ottaisin riskin siitä, että vietän viimeisen päiväni täällä pohjoisessa tien varressa auringon paahteessa apua odottaen. Nautin hetken pysähdyspaikkani rauhasta samalla nestettä tankaten, jonka jälkeen otin kartastani uuden suunnan kohti Pha Seau:n vesiputouksia.








Vesiputouksille saavuttuani, totesin ajoitukseni olleen jälleen kohdillaan, sillä alueella oli itseni lisäksi samanaikaisesti vain kolme muuta ihailijaa. Kuuntelin hetken putousten aiheuttamaa pauhua ja napsin pakolliset valokuvat, jonka jälkeen päätin päivän kierrokseni olleen tässä ja suuntasin takaisin kohti kaupunkia järjestelemään kyytiä seuraavalle päivälle kohti Bangkokia. Onnistuinkin saamaan vihoviimeisen paikan torstaipäivänä lähtevistä kyydeistä. Saatuani lipun taskuuni, kävin palauttamassa menopelini sekä lähdin syömään ja juhlistamaan pohjoisen kokemuksiani muutaman oluen ääreen.

Saavuin siis tänne Bangkokiin eilen aamulla yllättävänkin mukavasti menneen 16 tunnin bussikyydin päätteeksi. Käytin eilisen päivän yleisten asioiden järjestelyyn; kävin parturissa, hain miniläppärini huollosta(korjaus meni kuin menikin takuuseen, eikä siis maksanut mitään, jei!) sekä hoidin kyydin tälle päivälle, suuntana jälleen Koh Tao, jossa olisi tarkoitus viettää muutama päivä kavereita tavaten, ennen kuin on vuorossa Thaimaan osuuden viimeiset etapit, Krabi sekä eteläisen Andamaanin meren saaret.