Destination Philippines

Saavuimme Juhanin kanssa hyvissä ajoin Kuala Lumpurin LCCT terminaaliin Manilaan suuntautuvaa yölentoamme varten. Joimme kahvit, söimme hiukan iltapalaa ja surffasimme netissä hetken ennen kuin siirryimme check iniä kohti. Olimme pakanneet reppumme majapaikassamme omasta mielestämme sallitun alle 15kg:n painoisiksi, mutta punnittuamme rinkkamme kentällä, totuus oli toinen. Joko aliarvioimme käsivarsiemme lihakset tai sitten Cebupacificairin (jolla on aivan törkeän kovat hinnat ylipainosta) vaakaa oli säädetty näyttämään todellista painoa enemmän. Alkoikin aivan mieletön säätö, jossa sulloimme käsimatkatavaramme äärimmilleen ja viimein saimme kahden rinkkamme yhteispainoksi tasan 30kg.

Yölentomme sujui hyvin pienin yöunin, johtuen lähinnä koko matkan ajan parveilleista lentoemännistä myyntikärryjensä kera sekä turhan ahtaista istumatiloista. Myöskään valoja ei sammutettu kokonaan missään vaiheessa matkamme aikana. Väsyneinä saavuimme Manilaan puoli tuntia aikatauluamme edellä. Passien tarkastusjonossa treffasimme Jeren, joka tiedusteli, olimmeko saaneet matkatavaramme suoraan Cebuun saakka, sillä Bangkokin kentällä vastaavaa palvelua ei ollut, vaan tavarat piti hoitaa itse myös jatkolennolle. Ilmoitimme, että meille kyllä luvattiin tavaroiden menevän suoraan lopulliseen määränpäähämme ja laukut oli vielä varustettu asiaankuuluvin tarroin. Päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi käydä tarkastamassa, josko rinkkamme löytyisivät hihnalta, jossa oman lentomme tavarat pyörivät. Ja löytyiväthän ne. Asiasta lentoyhtiömme asiakaspalvelutiskilta hiukan närkästyneenä tiedusteltuani, sain varsin järkeenkäyvän selityksen; olimme saapuneet uuteen maahan, joten valtion määräyksestä jokaisen oli itse kuljetettava kaikki matkatavaransa tullin kautta, jonka jälkeen transit-henkilökunta hoitaisi laukkumme jatkolennollemme. Meille tätä ei kukaan vaan viitsinyt Kuala Lumpurin check-in tiskillä kertoa. No onneksi treffasimme Jeren ja Jennin Manilassa ja emme heidän kommenteista viisastuneina jättäneet rinkkojamme hyväuskoisina luojan armoille.

Ensimmäiset merkit saapumisesta kristinuskoa harjoittavaan maahan saimme jo Manilan kentällä jatkolentoamme odotellessa. Suuri osa eri palveluja tarjoavien yritysten henkilökunnasta oli pukeutunut tonttulakkeihin, hyvän joulun ja uuden vuoden toivotuskylttejä näkyi joka puolella ja joululaulut soivat lähes kaikissa stereoissa. Niin soi myös jatkolennollamme, kuten oli kuulemma soinut jo läpi yön Jeren ja Jennin Bangkokista Manilaan suuntauneelle lennolla. Omalla lennollamme Manilaan näin ei ollut ja asiaa pureskeltuamme totesimme ykskantaan, että islaminuskon ja kristinuskon vastakkain asettelu on sen verran suuri, ettei muslimimaasta, toisin kuin buddhistisesta maasta, lähteneissä lennoissa sovi kristinuskoon kuuluvia juhlamenoja suorittaa.

Nappasimme Cebu Cityn ulkopuolella, Mactanin saarella sijaitsevalta lentokentältä mittaritaksin kohti kaupungin keskustaa, määränpäänämme uptownin ja downtownin välimaasto, jossa suurin osa lähes miljoonan asukkaan kaupungin budjettimajoituksista sijaitsi. Jo matkalla silmiimme pisti suurta osaa filippiiniläisistä koskettava äärimmäinen köyhyys, jota ei suuressa mittakaavassa esimerkiksi Thaimaassa eikä eteenkään Malesiassa havaitse. Katulapsia, eri tavoin vammautuneita tai muuten vain heikko-osaisia ihmisiä parveili liikennevalojen jonoissa kolkuttelemassa autojen ikkunoihin, samalla rahaa kerjäten. Lisäksi edes hiukan paremmin toimeen tulevia kaupustelijoita, jotka pyrkivät saamaan päivittäisen elantonsa myymällä pakokaasujen täyttämän liikenteen keskellä vettä, mehua, hedelmiä, sanomalehtiä sekä lähes kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä tuli vastaan säännöllisin väliajoin. Huomionarvoista oli myös se, että kaikissa takseissa ovet pysyivät koko matkan ajan tiukasti lukittuina.

Regal Pension House nimiseen hotelliin sisään kirjautumisen jälkeen, lähdimme hankkimaan täydennystä lompakkoihimme sekä vatsoihimme. Automaatit Filippiineillä suoltavat ulos pääsääntöisesti vain 4.000-5.000 pesoa (60-75eur) muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, joten jouduimme valitsemaan tarkasti nostopaikkamme. Citybank tarjosi matkaraamattumme mukaan ainoana 15.000 peson kertanostoa, joten suuntasimme nokkamme sitä kohti. Saatuamme sekä rahavyömme että vatsamme täyteen ja Juhanin hankittua itselleen uuden maskin tulevia sukelluksia varten, suuntasimme äärimmäisen väsyneinä takaisin kohti majapaikkaamme. Koska kello lähenteli vasta viittä iltapäivällä, emme halunneet siirtyä heti yöpuulle, vaan jäimme juomaan muutamat tervetuliasoluet Filippineille saapumisemme kunniaksi.

Istuskellessamme hotellimme sisäänkäynnin edessä, saimme jälleen lisävahvistusta tiimiimme. Nimittäin Kimmo, jonka Juhani, Jere ja Jenni olivat tavanneet muutama kuukausi sitten, yllätys yllätys Koh Taolla, ilmestyi yhtäkkiä näkökenttäämme. Juhani oli toki sopinut, että koittaisimme treffata Cebussa, mutta sen tarkemmin ei asiasta vielä oltu keretty sopimaan. Mutta kuinkas ollakaan, kaveri majaili kanssamme samassa hotellissa. Pieni maailma.

Rupattelimme hetken aikaa ja kerroimme Kimmolle suunnitelmistamme jatkaa matkaa heti seuraavana aamuna kohti Cebun saaren lounaisrannikolla sijaitsevaa Moalboalin kaupunkia, joka on tunnettu erinomaisista sukelluskohteistaan, ja jossa Juhanin oli määrä aloittaa heti maanantaina vapaasukelluksen jatkokurssi. Kimmolle homma sopi mainiosti, joten seuraavana aamuna mukavien 12 tunnin yöunien sekä aamupalan jälkeen otimme suunnan kohti eteläistä bussiasemaa. Bussiasemalle saapuessamme kiinnitimme huomiota vahvasti aseistettuihin vartijoihin, jotka pitivät järjestystä yllä aseman portilla. Toinen huomionarvoinen seikka oli, ettei varsinaiseen asemarakennukseen ollut asiaa ilman 5 peson sisäänpääsymaksua. Nämä molemmat pitivät tietysti huolta siitä, ettei rikolliset ja kodittomat henkilöt parveilisi pitkin terminaalirakennusta ja –aluetta. Vastaavia järjestelyjä aseistettujen vartijoiden osalta olimmekin jo havainneet jokaisen hotellin, ostoskeskuksen ja muiden vastaavien rakennusten sisäänkäynneillä.

Saimme liput seuraavaan Moalboaliin lähtevään paikallisbussiin ja maksoimme noin 100km ja 3h kyydistä hurjat 70 pesoa eli yhden euron. Riittäviä jalkatiloja tai ilmastointia ei bussista toki löytynyt, mutta matka taittui silti ilman suurempia kärsimyksiä. Moalboaliin saavuttuamme, meitä odotti bussin ulkopuolella muutama innokas tricyclo-kuski, jotka enemmän kuin miellään kyyditsisivät meidät Panagsara nimiselle rannalla ja tarjoaisivat vielä budjettiimme sopivaa majoitustakin. Minimaalisen tinkaussession jälkeen hyppäsimme kyytiin ja noin 10 minuutin päästä saavuimme majatalon eteen, joka osoittautui pienistä epäilyistämme huolimatta varsin oivaksi valinnaksi.





Asettauduttuamme aloillemme ja levättyämme hetken, jatkoimme matkaa kaupungin toiselle varsinaiselle rannalla, White Sands Beachille, jossa Juhanin vapaasukelluskurssin järjestävä dyykkikoulu sijaitsi. Tapasimme koulun yhteydessä olevan resortin baarissa kaksi muuta suomalaismiestä, joiden kanssa sovimme juhlistavamme myöhemmin illalla 92. Suomen itsenäisyyspäivää. Kundit olivat jemmanneet muutaman viikon kestäneen reissunssa ajan tervasnapsipulloa tätä päivää varten ja heidän tarjouksensa juhlapäiväshoteista sopi meille paremmin kuin hyvin. Koska ilta oli vielä nuori, kävelimme pitkin rantaa ja tutkimme olisiko sillä meille muutakin tarjottavaa. Pistäydyimme lopuksi paikallisten suosiossa olevaan karaokebaariin ja tilasimme käsityskykyämme koetelleeseen 0,8€ hintaan litran pullon paikallista 7% olutta, joka ei edes osoittautuinut yhtään pöllömmän makuiseksi. Sivuhuomautuksena voisin vielä mainita, että pikkupullo kokista samaisessa baarissa kustansi 10 eurosenttiä. Jouduimmekin hetken aikaa ääneen ihmettelemään, mihin perustui etukäteen lukemamme pienet kuumotukset Filippiinien kalleudesta.





Itsenäisyyspäivän bileet minun, Jeren, Jennin, Kimmon ja aiemmin tapaamamme Pulla-nimisen kundin kanssa loppuivat sen verran kosteissa tunnelmissa, että seuraava päivä sujuikin pääasiassa lepäillen naapuriresortimme uima-altaalla, pilvettömästä taivaasta ja auringosta nautiskellen. Seurakseni sain vain Kimmon, sillä Juhani, joka oli fiksuna miehenä vetäytynyt edellisenä päivänä seurastamme hyvissä ajoin valmistautuen tulevaan 3 päivän urakkaansa, oli tekemässä vapaasukelluskurssiaan ja Jere sekä Jenni makailivat kämpillään, ilmeisesti edellisenä iltana hankitun pienen ruokamyrkytyksen kourissa. Koska veto meiltä jokaiselta Juhania lukuunottamatta oli enemmän täi vähemmän poissa, päätimme siirtää tiistaipäivälle suunnittelemiamme sukelluksia päivällä eteenpäin ja lähteä sen sijaan vähemmän energiaa vaativalle snorklausreissulle.

Edellisinä päivinä vallinnut aurinkoinen keli oli vaihtunut tiistaiaamuna pilviseksi, eikä kelissä ollut liiemmin kehumista lähdettyämme iltapäivästä snorklausreissulle yhdessä samalla botskilla Juhanin ja hänen kurssikavereidensa kanssa. Kohteinamme oli läheinen Marine Sanctuary sekä oman rannamme läheisyydessä oleva rantamatalikon jälkeinen drop off riutta. Mitään maata mullistavaa emme pinnan alla nähneet, mutta toki meille täysin uusia korallilajeja ja pikkukaloja spottasimme useita. Nautintoamme pilasi hiukan meriveden suht alhainen 27 asteen lämpötila sekä pinnan päällä vallinnut pilvinen, tihkusateinen ja tuulinen keli. Palelimmekin koko porukka paluumatkamme mantereelle.

Edellisen päivän ruokamyrkytyksen aiheuttama oksentelu sekä palelu snorklaussetillämme aiheutti Jerelle pienimuotoisen flunssan, joten hän sekä Kimmo, jota flunssa oli vaivannut jo hiukan pidempään, joutuivat skippaamaan keskiviikon sukellukset. Lähdimme matkaan siis Jennin kanssa kahdestaan, tosin itse suuntasin sukelluskoululle hiukan etukäteen, tarkoituksenani testailla koulun uima-altailla tuntumaa veden alla, nosteen hallintaa sekä paineentasauksen onnistumista ennen varsinaisia avovesisukelluksia, olihan edellisistä sukelluksistani kulunut jo lähes puolitoista vuotta. Homma sujui vanhasta muistista ilman ongelmia, joten fiilis ennen sukelluksia oli luottavainen ja innostunut.

Ensimmäinen kohteemme oli nimeltään Songpagwita, jossa jälleen rantamatalikon jälkeen alkoi käytännössä pystysuora, korallien hallitsema drop off syvälle syvyyksiin. Laskeuduimme ilman ongelmia suoraan 30 metriin, josta nousimme 50 minuutin aikana pikkuhiljaa ylöspäin. Ihailimme seinämällä kasvavia suuria, kirjavia korallilajeja ja näimme kaikenlaista makroa merihevosesta alkaen. Loppusukelluksemme aikana matkamme varrelle osui vielä 3 jättiläismäistä kilpikonnaa, joista suurin oli varmasti kaksi kertaa kookkaampi aiemmin näkemiini verrattuna. Kovasti haikailemaamme valashaita emme tietenkään taaskaan nähnyt, vaikka niitä oli alueella hiljattain useampiakin havaittu.

Toisen sukelluksemme teimme alueen ykkösspotilla, Pescador nimisen saaren ympärillä kasvavalla riutalla. Näimme mm. koko näkökentän peittäviä suunnattoman suuria sardiiniparvia, sukelsimme erääseen pystysuoraan tornimaiseen luolaan, joka olisi aurinkoisella kelillä ollut varmasti upeannäköinen, mutta kokonaisuudessaan ei tämä kakkossukellus noussut ensimmäisen veroiseksi. Takaisin veneeseemme noustuamme olimme Jennin kanssa silti enemmän kuin tyytyväisiä päiväämme ja molemmat olivat saaneet rahoilleen riittävän vastineen.





Koska säätiedotus lupaili Moalboalille edelleen pilvistä ja sateista keliä, olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että jatkaisimme matkaa takaisin Cebuun jo torstaina, aiemmin suunnittelemamme perjantain sijaan. Matkallamme, muutama kymmenen kilometriä ennen maalia, saimme muistutuksen Filippiinien suhteellisen kaaoottisesta liikenteestä. Bussimme ajoi nimittäin kolarin vastaantulevan motoristin kanssa, joka oli mitä ilmeisemmin lähtenyt ohittamaan täysin väärässä paikassa, eikä ollut kerennyt palaamaan omalle kaistalleen bussikuskimme voimakkaasta jarrutuksesta huolimatta. Kaikkien tilannetta todistaneiden helpotukseksi kuski oli törmäyksen jäljiltä tajuissaan ja varmasti säilyttää henkensä, vaikkakin toisen jalan polvesta alaspäin menettäneekin vakavan avomurtuman seurauksena. Ambulanssin lähdettyä paikalta ja suurimman hädän ollessa ohi, hyppäsimme seuraavaan Ceres Linerin bussiin, oman bussimme vaurioiduttua rytäkässä ajokelvottomaksi.

Kun saavuimme Cebuun, jätimme vain kamamme samaan hotelliin, jossa jo aiemmalla visiitillä yövyimme ja paukimme välittömästi kaupungin rajalla, Mandaue Cityn puolella sijaitsevaan immigration toimistoon pidentämään viisumimme 59 päivän mittaisiksi. Proseduuri oli simppeli ja hommasta jäi aikamoinen rahastuksen meininki. Jätit passisi ja anomuksesi tiskille, maksoit 3030 pesoa toiselle ja hait uuden viisumillisen passisi kolmannelta. Homman hoidettuamme, jatkoimme matkaamme jälleen Citybankiin kukkaroidemme täydennystä varten, sillä emme olleet varmoja milloin seuraavan kerran edes suht asiallisen kertanoston mahdollistavia automaatteja tulisi eteemme. Pakollisten asioiden ollessa hanskassa, päätimme jälleen vain ruokailla ja siirtyä kämpille lataamaan akkujamme seuraavaa matkustuspäivää varten.

Matka tänne Malapascuan saarelle sujui paahtavasta auringosta ja erittäin kuumasta päivästä huolimatta suht mukavasti. Kuskimme oli edellisen päivän kollegoihinsa verrattuna huomattavasti hillitympi, joka rauhoitti mieltämme, edellisen päivän tapahtumien ollessa vielä tuoreessa muistissa. Käytimme ensimmäisen päivän saaren yleiseen tutkailuun ja totesimme muun muassa hintatason nousseen selvästi, erityisesti majoituksen osalta. Päädyimmekin kukkaroitamme kiristäen kaikki viisi samaan huoneeseen, jossa tosin ei ole millään tavalla mitään valittamista. Ikkunastakin avautuu mukava näköala merelle, joka jälleen tulee näyttelemään pääosaa saarella viettämästämme ajasta. Sukellus on nimittäin se syy, miksi tänne ihmiset päätyvät.











Keli eilen oli vähemmän yllättäen kahden aurinkoisen matkustuspäivän jälkeen pilvinen ja muutama sadekuurokin huuhteli tätä pientä saarta. Nihkeän kelin johdosta emme tehneet juuri sen kummempaa kuin kävimme Kimmon ja Jennin kanssa sopimassa tämän päivän sukelluksista Exotic Divers nimisen lafkan kanssa (Jereä vaivaa edelleen Moalboalista hankkimansa flunssa ja Juhani puolestaan lepuuttaa hieman kipeytynyttä korvaansa vielä ainakin yhden ylimääräisen päivän ajan). Koska saaren sukellusten suurimpien houkutusten, Thresher Sharkien (suomeksi Kettuhai), spottaaminen on todennäköisintä aikaisin aamusta, oli meillä vuorossa aikainen herätys jo kello 4.15 aamulla, joten siirryimme myös yöpuulle varhain.

Hiukan heikosti nukutun yön jälkeen (huoneessamme on aivan helvetin kuuma ja pienen flunssan johdosta joutuu tuuletimen ilmavirtaa varomaan pääsemästä paljaalle iholle), sykimme ennen auringonnousua kohti sukelluskouluamme. Lähdimme matkaan auringonnousun aikaan ja vedessä olimme puoli seitsemän maissa. Laskeuduimme vain hiekkapohjaan 22 metrin syvyyteen ja jäimme odottelemaan kettuhaiden mahdollista ilmestymistä. 10 minuutin venailun jälkeen divemasterimme ilmoitti, että lähdemme vaihtamaan paikkaa paremman onnen toivossa. Ennen kuin kerkesimme pakenemaan paikalta, Kimmo kuuli jonkun toisen ryhmän sukeltajan vienosti kolisuttelevan tankkiaan ,kurkkasi taaksepäin ja siellähän se odottamamme otus olikin. Otimme mestat takaisin hiekkapohjaan ja tuijotimme tätä mielenkiintoisen näköistä haita seuraavat 20 minuuttia 6-10 metrin etäisyydeltä. Harmi, että keli oli jälleen pilvinen ja näin ollen näkyvyys yli 20 metrin syvyydessä ei ollut paras mahdollinen. Olimme silti koko poppoo fiiliksissä pintaan päästyämme, näitä harvinaisia ja ujoja kaloja kuin ei kovin monessa paikassa näillä pituusasteilla tavata.

Toisenkin sukelluksenkin teimme samaan, Monad Shoal nimiseen kohteeseen, sillä viimeisten päivien aikana oli suurikokoisia (5m) Mantoja nähty täällä iltapäivisin lähes päivittäin. Tällä kertaa tuuri ei osunut kohdallamme, joten sukelluksesta muodostui kohtuullisen tylsä, maatessamme puoli tuntia merenpohjassa tuijotellen horisonttiin. Joka tapauksessa päivän dyykeistä jäi oikein hyvä maku suuhun ja nyt onkin aika palkita itsensä muutamalla huurteisella San Miguelilla.